Mitä kultti käsitteellä tarkoitetaan?

Periaatteessa kaikkia uskontoja voidaan pitää ’kulttina’ sanan laajemmassa määritelmässä. Termi voidaan käsittää esimerkiksi rituaaleja sisältäväksi uskonnolliseksi järjestelmäksi. Kielitoimiston sanakirja määrittelee sanan ’kultti’ seuraavasti ”uskonnolliset menot tai käytänteet; palvonta”.

Kultilla voidaan kuitenkin viitata ryhmään ihmisiä, joita yhdistää valtaväestöstä poikkeava usko tai ideologia. Heidät nähdään uhkana ja heidän toiminnassaan vaarallisia piirteitä.

Yleisesti ottaen kultiksi kutsumisella on negatiivinen kaiku. Se voi olla halventavaa ja pyrkiä luomaan vaikutelman, ettei uskomme kestä kriittistä tarkastelua tai tarjoa hyväksyttäviä uskon harjoittamisen muotoja.

Guy Harrisonin mukaan sanaan ’kultti’ sisältyy ikäviä mielleyhtymiä ja se pyrkii erottelemaan epäsuosittuja ryhmiä. Hän pitää kultiksi kutsumista ennakkoluuloisuutena ja verbaalisena kiusaamisena. (Psychology Today)

Kristillisyys kulttina

Myös laajemmasta uskonnosta irtautunut ryhmä voidaan nähdä kulttina. Metodistikirjailija Andrew Tevington huomioi ”Kristinusko nähtiin alunperin juutalaisuudesta nousseena kulttina. Islamia pidettiin sen aikaisen Arabian niemimaan pakanauskontojen vastakkaisena kulttina. Buddhalaisuus ymmärrettiin kulttina, joka tuli siitä, mitä nykyään kutsutaan hindulaisuudeksi.”

Kristinuskon kehittymisestä kerrotaan tietosanakirjassa seuraavaa ”Kun kristinusko alkoi, se oli vähemmistön uskon ja kiistanalaisten käytäntöjen, kuten pyhän ehtoollisen järjestelmä. Kun se oli pieni ’kultti’ tai vähemmistöryhmä keisarikunnassa, sitä kritisoivat usein ne, jotka eivät ymmärtäneet sitä tai joille sen vastaanottaminen saattaisi tarkoittaa uhkaa. Arvostelijat levittivät huhuja, joiden mukaan kristityt joivat ihmisten verta ja söivät ihmislihaa.” (The New World Encyclopedia)

Kaikki tämä muuttui kuitenkin siinä vaiheessa kun kristillisyydestä tuli valtionuskonto ja valtavirtaa. ”Kun uudesta uskonnosta tulee laajalle levinnyt tai hallitseva yhteiskunnassa ’kultista’ tulee pohjimmiltaan ’kulttuuria.’ Tässä mielessä kultti voidaan nähdä väheksyvänä terminä, samankaltaisena, kuin jotakuta kutsuisi ’barbaariksi.’ Se esittää sisällä- ja ulkopuolella- olevien ryhmien terminologiaa, jonka tarkoituksena on torjua yksi ryhmä kutsumalla heitä vähemmän inhimillisiksi tai alemmiksi.” (The New World Encyclopedia)

Miksi joku voisi pitää kirkkoamme kulttina?

Jotkut ihmiset yrittävät oikeuttaa kultiksi nimittämisen esittämällä uskostamme yhtymäkohtia ja samankaltaisia piirteitä surullisenkuuluisten ja vahingollisten ’kulttien’ kanssa, joissa johtajat manipuloivat seuraajiaan esimerkiksi suorittamaan joukkoitsemurhia. Emme tietenkään voi estää samankaltaisuuksien etsimistä, joten tässä kolme esimerkkiä asiasta:

• 1. Yleensä edellämainituilla vahingollisilla kulteilla on karismaattinen johtaja. Joseph Smithiä voidaan varmasti pitää karismaattisena johtajana. Myös nykyistä profeettaamme Russel M. Nelsonia voitaisiin pitää karismaattisena johtajana. Toisaalta myös Moosesta tai Jeesusta voisi kutsua karismaattisiksi johtajiksi.

• 2. Jotkut kultit yrittävät kontrolloida ihmisten käyttäytymistä asettamalla määräyksiä siitä, mitä voit syödä. Myöhempien aikojen pyhät eivät juo teetä, kahvia tai alkoholia. Mooseksen lakiin verrattuna se ei kuitenkaan kuulosta kovin rajoittavalta.

• 3. Kulteilla on joskus omia seremoniallisia vaatteitaan. Myös me käytämme sellaisia. Samoin monet muut nykyiset uskonnot tai muinaiset, kuten Israelilaiset Vanhassa Testamentissa.

Voisimme löytää monia niin sanottuja ”samankaltaisuuksia”, mutta ehkä esitetyissä asioissa on jo huomattavissa tietty kaava. On hyvin vaikeaa luokitella uskontoamme kultiksi tavalla, joka ei pätisi samalla myös Moosekseen, varhaisiin kristittyihin, katolisiin, luterilaisiin tai jopa maallisiin organisaatioihin kuten partiolaisiin tai Microsoftiin. Bill Gates nimittäin varmasti voitaisiin lukea karismaattisten johtajien joukkoon.

Onko kirkossa vahingollisia kulttien piirteitä?

Jos vahingollisia kultteja vertaa syvällisemmin uskontoomme, huomaa helposti eron. Esimerkiksi uskossamme emme halua, että jäsenet lakkaavat pitämästä yhteyttä perheisiinsä kuuluivatpa he kirkkoon tai eivät. Kirkossamme ketään ei pahoinpidellä, kiduteta tai siepata mistään syystä. Jos haluat jättää uskomme, voit tehdä sen, eikä sinua tulla uhkaamaan ikuisella helvetin kärsimyksellä, vaikka saatamme pyrkiä pitämään sinuun yhteyttä edelleen.

On totta, että kuten missä tahansa uskonnossa meillä on moraalisia ja eettisiä tasovaatimuksia. Meillä on sääntöjä, ehkä enemmän kuin useimmissa uskonnoissa, mutta se elätkö näiden sääntöjen mukaan on oma asiasi. Kun Joseph Smithiltä kysyttiin, kuinka hän pystyi hallitsemaan niin monia ihmisiä niin hyvin, hän vastasi ”opetan heille oikeita periaatteita ja he hallitsevat itse itseään.”

Tule muodostamaan oma näkemyksesi

Usein kun kirkkoamme kutsutaan kultiksi on kyse samasta kuin varhaiskristillisyyden tapauksessa – saattaa olla, että kyseiset näkökulmat pohjautuvat huhuihin, väärinkäsityksiin tai vääriin luonnehdintoihin. Myöhempien aikojen pyhien uskon kutsuminen kultiksi saattaa olla myös yritys oikeuttaa uskonnollista kiihkoilua.

Uskonnolliset kokouksemme ovat aina avoimia kaikille, jotka haluavat muodostaa oman käsityksensä asiasta. Pandemia saattaa asettaa omat rajoituksensa, mutta silloinkin kokouksiin voi usein osallistua internetin kautta etänä. Me toivotamme vierailijat tervetulleiksi osallistumaan pyhäkouluun, sukututkimukseen, erilaisiin toimintoihin tai sunnuntaisin Jumalanpalvelukseemme, josta käytämme nimitystä sakramenttikokous.

Jos haluat löytää seurakuntakeskuksen lähelläsi, voit ottaa meihin yhteyttä täältä.

Uskontomme keskittyy Kristukseen. Se korostaa rakkautta ja palvelua Jumalaa sekä lähimmäisiä kohtaan. Se pitää perheitä tärkeänä perusyksikkönä yhteiskunnassa ja Jumalan suunnitelmassa. Se on usko, joka rohkaisee toimimaan hyvänä kansalaisena ja tunnustamaan totuuden kaikkialla, mistä sitä voidaan löytää.

Kristus pyysi ihmisiä sanoin ”Tule, niin näet”. Emme odota kenenkään uskovan pelkästään jonkun kirkkomme jäsenen sanoihin siitä, mitä uskomme on. Sen sijaan uskomme, että voit tunnistaa totuudent tutustumalla siihen.

Teksti on mukaelma Saintsunscripted.comsivustolla ilmestyneestä artikkelista Is the Latter-day Saint Religion a Cult?, jonka on koonnut sivuston työryhmä.

Millaisia asioita sinun mielestäsi täytyy sisältyä uskontoon, jotta sitä voitaisiin kutsua uskonnoksi?

[cta link=”https://www.facebook.com/groups/391627318446588″ text=”Tule keskustelemaan kanssamme hengellisyyteen liittyvistä aiheista Seuraa Kristusta Facebook-ryhmässä:” button_text=”Tule keskustelemaan” button_color=”#e5d54e”]

The post Usko ja Opit – Onko Myöhempien aikojen pyhien uskonto kultti? appeared first on SeuraaKristusta.fi.

”ja näin te eksytätte tätä kansaa isienne mielettömien perimätietojen mukaisesti ja oman halunne mukaisesti; ja te pidätte sitä alistettuna, ikään kuin orjuudessa, jotta te voisitte elää ylellisyydessä sen kätten työllä, niin että se ei uskalla kohottaa katsettaan rohkeasti eikä uskalla nauttia oikeuksistaan ja vapauksistaan.

Niin, se ei uskalla käyttää sitä, mikä on sen omaa, ettei vain loukkaisi pappejaan, jotka kytkevät sitä ikeeseen halunsa mukaisesti ja ovat perimätiedoillaan ja unillaan ja päähänpistoillaan ja näyillään ja keksityillä salaisuuksillaan johdattaneet sen uskomaan, että ellei se tekisi heidän sanojensa mukaisesti, se loukkaisi jotakin tuntematonta olentoa, jonka he sanovat olevan Jumala – olento, jota ei ole koskaan nähty eikä tunnettu, jota ei ole koskaan ollut eikä tule koskaan olemaan.”

Kuulostavatko nämä ajatukset tutuilta? Kuulemme niitä kokoajan nykyäänkin. ”Käskyjä on liian paljon. Standardit ovat aivan liian korkeita. Kaikki nämä säännöt rajoittavat vapauttani! Kirkon johtajat yrittävät vain pitää minut hallinnassaan pitääkseen kiinni vallasta. Nämä säännöt ovat vain mielivaltaisia kontrollikeinoja.”

Vaimoni jakoi kanssani äskettäin erilaisen näkökulman, joka tarjoaa toisen tavan tarkastella käskyjen tarkoitusta. Teen seuraavassa parhaani selittääkseni sitä:

Terveet ihmissuhteet

En ole koskaan nähnyt ”The Notebook” -elokuvaa, mutta eräs internetin koomisella samastuttavuudellaan valloittanut kohtaus siitä on hyvin tuttu minulle. Oletko koskaan ollut ihmissuhteessa, jossa odotukset eivät olleet selvillä? Se saattoi olla poikaystävän ja tyttöystävän välinen suhde, työnantajan ja työntekijän välinen, vanhemman ja lapsen, ystävien, opettajan ja oppilaan tai mikä tahansa muu ihmissuhde. Tämä tapahtui elokuvassa kahden ihmisen välillä odotusten ollessa epäselviä:

Mies: ”Mitä sinä haluat?”

Nainen: *hiljaisuus vallitsee*

Mies: ”Mitä sinä haluat?”

Nainen: ”Ei se ole niin yksinkertaista!”

Mies: ”Mitä sinä HALUAT?!”

Kun odotuksia on olemassa, mutta ne ovat epäselviä, se horjuttaa suhteita ja henkinen paine kasvaa. Ja meillä kaikilla on odotuksia. Me haluamme molemminpuoleista kunnioitusta. Uskollisuutta. Luottamusta. Ystävällisyyttä. Tukea. Rakkautta. Onko sinulla koskaan ollut ystävää, joka jatkuvasti halveksi sinua? Ei ollut lojaali? Menetti luottamuksesi? Mitä tuolle ystävälle tapahtui? Arvelisin, ettet pitänyt heitä ystävinä kovin paljon pidempään.

Odotukset vastaan velvollisuudet

Toivon mukaan kohtuullisia odotuksia ei missään ihmissuhteessa nähdä velvoitteina (paitsi ehkä työnantajan ja työntekijän välillä). Tässä Mark D. Wrightin lausunto aiheeseen liittyen Psychology Today -lehdessä:

”…kumppanit saattavat tuntea tiettyjä velvoitteita toisiaan kohtaan osana ihmissuhdettaan, mutta niiden ei kuuluisi tuntua niinkään velvollisuuksilta siinä mielessä, että ne vaikuttavat olevan erillään tai lisänä suhteeseen itsessään. Jos ne tuntuvat siltä, se on merkkinä ongelmasta ihmissuhteessa, koska yksi tai molemmat osapuolista saattavat ottaa ulkoisen näkökulman suhteeseen, ikään kuin tarkastellen sitä sen ulkopuolelta ja nähden sen ’rajoitukset’ ja ’vaatimukset’ velvollisuuksina, sen sijaan, että näkökulma olisi sisäinen, jossa kumppanit täyttävät toistensa tarpeet rakkaudesta ja kunnioituksesta toisiaan ja suhdettaan kohtaan. Lyhyesti, sinun kuuluisi tuntea halua toimia kumppanisi hyväksi sen sijaan, että tunnet pakkoa tehdä niin.”

Näiden samojen periaatteiden tulisi soveltua kaikenlaisiin henkilökohtaisiin suhteisiimme, mukaan lukien suhteeseemme Jumalan kanssa. Onko meillä sisäinen vai ulkoinen näkökulma suhteessamme Jumalan kanssa? Näemmekö Jumalan odotukset ’rajoituksina’ ja ’vaatimuksina’? Pidämmekö käskyt vain siksi, että meistä tuntuu, että meidän täytyy tehdä niin?

Suhteesi Jumalaan

Jokainen meistä yrittää rakentaa henkilökohtaista suhdetta Jumalan kanssa. Johanneksen luvussa 17 korostetaan valtavasti tämän suhteen kehittämisen tärkeyttä:

Ja ikuinen elämä on sitä, että he tuntevat sinut, ainoan todellisen Jumalan, ja hänet, jonka olet lähettänyt, Jeesuksen Kristuksen.

Osa Jumalan tuntemista on ymmärtää, mitä Hän odottaa meiltä siinä tapauksessa, että tämä suhde toimii ja saavuttaa täydet mahdollisuutensa. Toisin sanoen olemme erittäin onnekkaita kun meillä on selkeät odotukset, jotka Jumala on viestinyt meille käskyjen muodossa.

Avoin kommunikaatio ja selkeät odotukset ovat terveen ihmissuhteen merkkejä.

On ironista, että me joskus huudamme Jumalalle ”MITÄ SINÄ HALUAT?” mutta kun Hän sitten antaa meille jumalallista ohjausta ja käskyjä, me toisinaan pohjimmiltaan vastaamme ”Äh! Tässä perheessä on niin paljon sääntöjä. Tunnen olevani vankina. Älä viitsi Isä, anna minun tehdä mitä haluan!”

Polkumme valitseminen

Jumala ei ole vanhempana ylisuojeleva (jos Hän olisi, me emme todennäköisesti olisi koskaan päässeet kokeilemaan tätä maanpäällisen elämän juttua). Jumala ei tule pakottamaan meitä oikealle polulle. Jos haluamme pilata elämämme, Hän ei tule estämään meitä. Jos emme pidä odotuksista, joita Hän on asettanut, meidän ei tarvitse pitäytyä niissä, mutta suhteemme Jumalaan saattaa kärsiä sen seurauksena.

Joskus ruokimme ajatustapaa ”Jos Jumala rakastaa minua, Hän haluaa minun olevan onnellinen ja Hänen pitäisi antaa minun tehdä mitä ikinä haluan.” Todellakin, Jumala antaa meidän tehdä mitä ikinä haluamme, ja Hän rakastaa meitä teimmepä millaisia valintoja hyvänsä – mutta jos tavoitteenamme on rakentaa suhde Jumalan kanssa, ”minkä ikinä haluamme” tekeminen ei ole tie siihen. Kristus opetti Johanneksen evankeliumin luvussa 14,

“Jos te rakastatte minua, te noudatatte minun käskyjäni.”

Käskyjen kautta Jumala sanoo pohjimmiltaan ”Näiden asioiden avulla voit rakentaa suhteen kanssani.” Meidän valinnaksemme jää hyödyntää tuo sanoma tai jättää se sikseen. Ehkä haluamme mieluummin rakentaa suhteen jonkun tai jonkin muun kanssa. Se on haasteena koko ihmiskunnalle. Elämän puu vai suuri ja avara rakennus. Kysymys kuuluu, kenen kanssa haluat rakentaa suhteen? “Saat kuitenkin itse valita, sillä se on sinulle suotu.”

Kuinka käskyjen mukaan eläminen on parantanut suhdettasi Jumalan kanssa? Kerro meille kommentissa.

Artikkelin on kirjoittanut David Snell ja se on alun perin julkaistu Third Hour -sivustolla. Artikkelin on suomentanut Paula Jarvis.

The post Ovatko käskyt mielestäsi vain kontrollikeinoja? appeared first on SeuraaKristusta.fi.

Hei Vaari,

Tarvitsisin hieman apua tässä kysymyksessä. Mikä on taikauskon ja uskonnon välinen ero? Eräs tuttavani lähti aikoinaan kirkosta ja sanoi, että kirkon oppi oli taikauskoista roskaa. Tiedän hyvin, että on olemassa ero esimerkiksi siinä että uskoo Jumalaan ja että uskoo mustan ohikulkevan kissan tuovan huonoa onnea, mutta itse en oikein osaa selittää tuota eroa riittävän hyvin.

-Kasipallo

Vastaus

Arvon Kasipallo,

Huh, mikä kysymys. Monet ihmiset, ketkä pitävät uskontoja alhaisessa arvossa katsovat, että uskonperiaatteemme eivät ole mitään muuta kuin taikauskoa. Tällainen väite on ollut hyökkäyksenä uskontoa vastaan käytännössä niin pitkään, kuin muodollinen uskonto on ollut olemassa. Vaikka olemme kuulleet sen ennenkin ja eittämättä kuulemme sitä vielä lisää, se on rehti kysymys ja se ansaitsee hyvän vastauksen kaikella kunnioituksella.

Kyseessä on päivänselvästi monimutkainen kysymys joka vaatisi laajan vastauksen, mutta me emme luultavasti koskaan pystyisi antamaan sellaista vastausta, joka vakuuttaisi ystäväsi palaamaan kirkon piiriin. Joka tapauksessa, taikauskon ja uskonnon välillä on valtavia eroja.

Tämä kysymys esitettiin aikanaan eräälle tutkijalle, ja Scientific Production Centerille kirjoittava henkilö Karen A. Darbinyan vastasi siihen uskomattoman hyvin. Muotoilen hieman uudelleen hänen vastaustaan:

”Suurin taikauskon ja uskonnon välinen ero on luultavasti niiden maailmankuvien väliset erot. Uskonnot – jopa sellaiset, joiden periaatteiden kanssa emme ole yhtä mieltä – esittävät lähes aina näkemyksen maailman synnystä, sen toiminnasta ja siitä, kuka Jumala on. Taikausko ei esitä tällaisia näkemyksiä. Uskonnoilla on moraaliset säännöt, jotka opettavat meille hyvän ja pahan väliset erot. Peilin rikkominen tai sateenvarjon avaaminen sisällä eivät opeta meille mitään moraalista tai siitä, millä tavoin meidän tulisi elää. Uskonnoilla on tavoite – ihmisten johdattaminen Jumalan luo – kun sitä vastoin taikauskolla ei tällaista tavoitetta ole.” (Alkuperäinen lainaus täällä)

Jopa ei-uskonnollinen henkilö voi hyvin ymmärtää tällaisen vastauksen. Uskonnollisuuden ja taikauskoisuuden välillä on suuria, suuria eroja. Pohdinnan ja analysoinnin tuloksena niiden pitäisi olla kohtalaisen selviä.

-Vaari

Artikkeli on julkaistu alun perin AskGramps -sivustolla. Artikkelin on suomentanut Teemu Hokkanen.

The post Mikä on taikauskon ja uskonnon välinen ero? appeared first on SeuraaKristusta.fi.

Sitten eräänä päivänä hän kääntyi puoleeni otsa kurtussa huolesta. Hän asetti kätensä olkapäälleni ja sanoi: “Älä vain anna uskonnon vallata elämääsi, ethän?”

Hän jatkoi selittäen, että hän oli kasvanut myös hyvin ankaran kristillisessä kodissa. Hän kävi jumalanpalveluksessa joka viikko, meni Raamattu-leirille ja vältteli juhlia lukiossa. Sitten, vähän valmistumisensa jälkeen, hän pilasi kaiken yhden illan rankalla juhlimisella. Hän vain jätti taaksensa kaiken mihin oli uskonut, eikä katsonut taaksensa. Alussa hän tunsi suurta syyllisyyttä, mutta se hälveni vähitellen ja hän tunsi nyt voivansa todella elää elämäänsä.

Olin hämmentynyt. Olin myös nuori ja vähän lapsellinen. Minulla oli vaikeuksia ymmärtää, miten uskonnollisessa ympäristössä (samankaltaisessa kuin minä) kasvaneet ihmiset voivat niin helposti hylätä kaiken, mitä heille oli opetettu.

Lopulta palaset menivät kohdalleen ja ymmärsin selvästi periaatteen, jota en ollut aiemmin ajatellut. Minulla ei ollut sanoja sen ilmaisemiseen työtoverilleni silloin, mutta ymmärsin, että hänen toiminnassaan ei mielestäni ollut järkeä siksi, että kun todella kaikesta sydämestäsi uskot Kristukseen – ei ole olemassa toista ”elämää”, jonka uskontosi voisi vallata.

Uskonnollinen elämä = todellinen elämä

Tämä tapahtumaa kutsutaan kääntymykseksi. Siinä sydämemme uudistetaan ja sen kautta päivittäiset tekomme seuratessamme Kristusta muuttuvat suoritettavista asioista sellaisiksi, jotka määrittelevät sen, keitä olemme. Ne, jotka käyvät läpi tuon muutoksen, eivät tee eroa “uskonnollisen” elämänsä ja ”todellisen” elämänsä välille. Se ei ole asuste tai harrastus, joka otetaan esiin silloin kun se sopii. Se ei ole myöskään kätevä mahdollisuus seurustella muiden kanssa eikä asia, joka täytyy hoitaa velvollisuudesta hartaampia perheenjäseniä kohtaan.

Kun palvelin lähetystyössä ihmisiä New Jerseyssä, kaksi yleisintä vastausta koputtaessamme oviin oli: ”Menkää pois, olen juutalainen!” ja ”Menkää pois, olen katolinen!” Yhtä yleistä oli myös kuulla selityksiä kuten: ”Mutta syön sianlihaa” tai ”Mutta en käy messussa”. Toisin sanoen, nämä ihmiset pitivät uskontoaan perimänsä tai kulttuurinsa ominaisuutena sen sijaan, että se olisi oikeasti määritellyt heidän elämäntapaansa.

Tähän ajattelutapaan olen törmännyt usein vuosien kuluessa. Olen huomannut sen erityisesti silloin, kun keskustelen politiikasta sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole kanssani samaa mieltä. Jos näkemykseni voidaan millään tavoin yhdistää moraaliin tai perinteisiin kristillisiin arvoihin, ihmiset kysyvät heti, olenko uskonnollinen ja käyttävät rehellistä vastaustani minua vastaan – aivan kuten uskontoni olisi kaihdin, joka estäisi minua näkemästä maailmaa selvästi ja he tekevät minulle palveluksen repiessään sen pois.

Ironista tässä kaikessa on se, että näet kaiken selkeimmin silloin, kun tutkit sitä Jeesuksen Kristuksen evankeliumin linssin läpi. Mormonin kirja julistaa, että Pyhä Henki kertoo meille totuuden kaikesta. Minusta se tarkoittaa sitä, että Hän voi auttaa meitä ymmärtämään taloustieteen oikeanlaista soveltamista samalla tavoin kuin määrättyjen evankeliumin periaatteiden soveltamista. Loppujen lopuksi, onko olemassa mitään mitä Jumala ei tietäisi – tai onko olemassa mitään tietoa, mitä Hän ei kertoisi meille, jos olisimme valmiita ottamaan sen vastaan.

Uskonnollinen elämä tuo vapautta ja turvaa

Lisäksi väite siitä, että moraaliset ja perinteiset uskonnolliset arvot tukahduttavat tasa-arvon ja onnellisuuden pyrkimystä edistyneissä yhteiskunnissa ilmaisee perustavanlaatuisen väärinkäsityksen Jumalan roolista elämässämme. Jos uskot vähänkään Jumalaan, se on väite, jonka voit tehdä vain silloin, jos näet Hänet mielivaltaisia sääntöjä laukovana yksinvaltiaana, joka hakee henkilökohtaista tyydytystä – et rakastavana, opastavana taivaallisena Isänä, joka Hän todella on. Hänen seuraamisensa ja Hänen lakiensa mukaan eläminen ovat paras ja varmin tie iloon elämässä.

Työtoverini havainnollisti yksinkertaisen esimerkin. Hän väitti, että uskonnon hylkääminen toi hänelle vapauden ja onnen, mutta hän myös myönsi katuvansa asioita. Hän kertoi kertomuksia siitä, miten teki holtittomia päätöksiä alkoholin vaikutuksen alaisena ja valitti huonoa terveyttään, joka johtui tupakoimisesta, mitä hän ei pystynyt lopettamaan – joista molemmat olivat seurauksia siitä, että hän ei noudattanut nuoruutensa uskonnollisia opetuksia.

Maailmassa, jossa yhteiskunnat hylkäävät sellaiset arvot vinhaa vauhtia, tarvitsemme uskonnon valloitusta elämässämme enemmän kuin koskaan. Uskonnon poistaminen yhtälöstä ei lisää rauhaa tai sopusointua. Se itse asiassa lisää ristiriitoja poistamalla kaikki korkeammat auktoriteetit, joihin ihmiset voisivat turvautua etsiessään yhtenäistä moraalista säännöstöä, jättäen heidät kinastelemaan keskenään samalla kun he ylistävät omia yksilöllisiä ja suhteellisia totuuksiaan kaikkein oikeimpina.

Tämän vastakohtana on ”Lunastajamme kallio”, oikeudenmukaisuuden ja hyveellisyyden vakaa ja pysyvä perusta. Kuinka paljon parempi onkaan, että meillä on Jumalan muuttumaton laki, jonka mukaan me voimme toimia ja siten valita kohtalomme, kuin olla sosiaalisen median mellakoitsijoiden arvaamattomien sääntöjen ja vihan panttivankina. Kuinka paljon parempi onkaan tuntea totuus kuin ”[ajelehtia] kaikenlaisten opin tuulten heiteltävinä”. Kuinka paljon parempi onkaan tehdä parannusta ja nousta evankeliumin tasovaatimusten tasolle kuin teeskennellä, ettei ole mitään oikeaa ja väärää, ja riutua synnissä ja joutua katumaan.

    —Vanhin D. Todd Christofferson

Tämä on epämiellyttävä totuus monille, mutta se on kuitenkin totta. Rodusta, kansallisuudesta, koulutuksesta, taloudellisesta asemasta, poliittisista näkemyksistä – ja kyllä, uskonnollisista eroista huolimatta yhteiskunta, jonka jäsenet tuntevat velvollisuutta elää hyveellistä, rehellistä ja suoraselkäistä elämää, voi erityisesti nauttia rauhasta, menestyksestä ja onnesta. Etkö usko minua?

Vähän sen jälkeen, kun työtoverini varoitti minua antamasta uskonnon vallata elämäni, muutin pois aloittaakseni opinnot yliopistossa ja menetin yhteyden häneen. Annoin hänelle Mormonin kirjan ennen lähtöäni. Mietin joskus, lukiko hän sen ja auttoiko se häntä lähentymään Jumalaan. Jos voisin puhua hänen kanssaan nyt, kertoisin hänelle, että se, että uskonto valtasi elämäni oli parasta, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Hupaisaa on se, että kun annamme Jumalan määrätä elämämme kulun, ja vaikka meitä pyydetään luopumaan haluamistamme, pitämistämme ja jopa tarvitsemistamme asioista – se elämä, jonka saamme vastineeksi, on paljon parempi, kuin mitä olisit koskaan voinut kuvitella omalle kohdallemme.

Kuten Vapahtaja on sanonut: “se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä.” (Matt. 16:25).

Alkuperäisen artikkelin on kirjoittanut Holly Black ja se on julkaistu mormonhub.com -sivustolla. Artikkelin on kääntänyt Krista Kora.

The post Älä anna uskonnon vallata elämääsi appeared first on SeuraaKristusta.fi.

”Ristiriidat ja väittely ovat välttämättömiä demokratialle. Kuitenkin mikäli uskonnon ja poliitikan välisten kiistojen tulisi kuvastaa [Yhdysvaltain perustuslain] ensimmäisen lisäyksen viisautta ja edesauttaa asianosaisten ja kansakunnan etuja, niin tärkeää ei ole ainoastaan se mistä väittelemme, vaan myös miten väittelemme.” – The Williamsburg Charter

Uskonnonvapauden tuomat velvoitteet

Uskonnonvapauteen liittyy paradoksi – todellinen hyöty, joka syntyy ilmeisestä menetyksestä. Dilemma menee jotenkin näin: Jos haluat uskonnollisten uskomusten olevan puolustettuja, tulee sinun puolustaa myös sellaisia uskonnollisia uskomuksia, jotka eroavat perusteellisesti omistasi. Tämä ei tarkoita, että hyväksyisit nämä uskomukset, mutta se vaatii tiettyä kunnioitusta niitä kohtaan. Kilpailevat väitteet totuudesta ja uskosta eivät voi helposti olla olemassa yhtä aikaa. Kuitenkin, ”uskonnollinen vapaus minulle, mutta ei sinulle” ei toimi, etenkään monikulttuurisessa maailmassa, jossa elämme. Vuosisadat lahkojen välisiä konflikteja ovat osoittaneet, että tällaiset asenteet vähentävät molempien osapuolien vapautta. Tapa varmistaa vapaus itselle on varmistaa vapaus kaikille.

Uskonnonvapaus on yhtä paljon velvollisuus kuin se on oikeus, yhtä paljon velvoite antaa kuin etuoikeus saada. Sellaiset velvollisuudet ja edut eivät ole ainostaan ajan kunnioittaman perustuslain perintö. Ne muovaavat sitä, miten elämme elämiämme päivästä toiseen. Uskonnonvapauden tulokset riippuvat yhteisöjen jatkuvasta kovasta työstä ja pyrkimyksistä vaalia kohteliaisuutta, kunnioitusta ja vastavuoroisuutta – kansalaisten välisten hyveiden kaksisuuntaista katua. Uskonnonvapauden ylläpitäminen on osa oikeudenmukaista ja vapaata yhteiskuntaa.

Tämä molemminpuolinen velvollisuus perustuu jokaisen henkilön luontaiseen arvokkuuteen ja moraaliseen itsetuntoon, joka ohjaa ihmisten tahdonvapautta. Tämän velvollisuuden pitäminen on rauhallisen yhteiskunnan suurin koetus. Menneisyydessä vainoa ja suvaitsemattomuutta kokeneet Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkon jäsenet pystyvät samaistumaan moniin uskonnollisiin vähemmistöryhmiin, jotka kärsivät samalla tavoin. Yhteenkuuluvuuden henki inspiroi kirkon ensimmäistä profeettaa Joseph Smithiä julistamaan: ”Rakkaus vapautta kohtaan inspiroi sieluani – koko ihmiskunnan yhteiskunnallinen ja uskonnollinen vapaus.”

Kohteliaisuus ja sen seuraukset

Tässä molemminpuolisessa vastuussa on paljolti kyse yksinkertaisesti siitä, kuinka me kansalaisina kohtelemme toisiamme. Julkinen vuorovaikutuksemme paljastaa, keitä olemme ihmisinä ja minkälaisen yhteiskunnan valitsemme rakentaa. Tämä vuorovaikutus määrittelee arvoamme jatkuvasti. Kulttuurin käytöstapojen ja vapauden kehittäminen edellyttää jatkuvaa huolenpitoa.

Sanomillamme sanoilla ja sillä, kuinka sanomme ne, on suuri merkitys. Kohteliaisuuden tarve ei vaadi kansalaisia piilottamaan uskomuksiaan tai pehmentämään niitä yleisluontoisiksi lausunnoiksi. Merkitykselliset keskustelut voivat olla sekä inhimmillisiä että voimakkaita. Kohteliaisuus on keino varmistaa, että jokaista ääntä kuullaan ja kunnioitetaan, vaikkei seurauksena olisi yksimielisyys. Uskonnolliset järjestöt ja yksilöt ovat velvollisia sanomaan mielipiteensä järkevästi ja kunnioittavasti, jotta he edesauttaisivat rakentavaa keskustelua. Pluralistisen demokratian voimakkuutta tarvitsee lieventää kypsällä keskustelulla, jossa eri osapuolet ilmaisevat mielipiteitään hylkäämättä uskomuksiaan.

Kilpailevia ajatuksia sisältävä keskustelu – merkki terveestä demokratiasta – opettaa kansalaisia huomaamaan ja kunnioittamaan toistensa syvimpiä eroavaisuuksia. Kanssakansalaisina meidän tulisi aina puhua myötätuntoisesti ja osoittaa kärsivällisyyttä niitä kohtaan, jotka ovat kanssamme eri mieltä. Edistämme suvaitsevaisuutta ja kunnioitusta osoittamalla sitä itse. Ketään ei pitäisi panetella moraalisen omatuntonsa noudattamisesta.

Hyväntahtoisuuden ilmapiiri

Vanhin Dallin H. Oaks kahdentoista apostolin koorumista on kehoittanut: ”Uskovaisina meidän pitäisi muotoilla väitteemme ja mielipiteemme tavalla, joka edesauttaa harkittua keskustelua ja mukautuvaisuutta, joka on välttämätöntä demokraattiselle hallitukselle moniarvoisessa yhteiskunnassa. Tämän avulla lisäämme kohteliaisuutta, joka on välttämätöntä kulttuurimme säilymiseksi.”

Pyrkiessään levittämään ja edistämään arvojaan ihmisiin tehoavilla tavoilla yhteiskunnassaan Myöhempien Aikojen Pyhät yhtyvät yhteiskunnan hyvinvoinnista huolestuneiden äänenpaljouteen. Kirkon presidentti Thomas S. Monson on ilmaissut tämän toiveen sanomalla: ”Kirkkona me emme käänny vain omiemme, vaan myös hyväntahtoisten ihmisten puoleen ympäri maailmaa, veljeyden hengessä, joka tulee Herralta Jeesukselta Kristukselta.”

Niin kauan kuin ihmiset jatkavat yhteiskuntiin järjestäytymistä, toimivat omatuntonsa mukaan ja esittävät väitteitä perimmäisestä totuudesta, tulee olemaan voimakkaita, joskus vaikeasti käsiteltäviä erimielisyyksiä. Uskonnollisen vapauden paradoksi tulee edelleen vaatimaan, että täytämme kulttuurin keskinäiset velvollisuudet. Tämän vapauden puolustaminen on kaksisuuntainen katu.

Alkuperäinen artikkeli on julkaistu osoitteessa mormonnewsroom.org. Artikkelin on suomentanut Hanna-Martta Maljanen.

The post Mitä uskonnonvapaus vaatii meiltä appeared first on SeuraaKristusta.fi.

Mitä tarkoittaa, jos jokin on itsestään selvää? Me kävelemme joka päivä maan päällä, mitä huomaamme harvemmin. Se vain on siinä, jalkaimme alla, tukien päivittäistä kulkuamme, kun opimme, teemme työtä ja palvelemme. Vaikkei sitä usein huomaakaan, elämämme maaperä on täynnä uskonnollista merkitystä. Monet elämän syvimmistä kysymyksistä ovat usein uskonnollisia. Kuinka saavutamme syvimmät tarpeemme? Mikä tekee jostain oikean tai väärän? Ketä rakastaisimme? Miten selviämme kärsimyksistä? Saamamme vastaukset muokkaavat todellisuuttamme. Mutta uskontoa vastaan taistellaan aina. Jotkut jopa kuvittelevat maailman vailla uskoa. Mitä me silloin menettäisimmekään?

Tieteen ja teknologian täsmällisyys avaavat tien monille ihmeille ja totuuksille, mutta ne eivät voi, kirjailijan sanojen mukaan, “yhdistää tarkoitukseen, läheisyyteen, tunteeseen – asioihin, mitkä merkitsevät eniten ihmisten jokapäiväisessä elämässä”. [2] Ihmisen korkeimmat saavutukset usein saavat alkunsa uskon innoituksesta. Maailman hienoimmat taideteokset, arkkitehtuuri, musiikki ja kirjallisuus on verhottu uskonnollisen kaipuun kauneudella. Pyhät kirjoitukset tarjoavat eettiset kehykset, jotka innoittavat uhrautumisen, rehellisyyden ja rakkauden tekoihin. Uskonto antaa yhteiskunnalle yhteisiä moraalisia tavoitteita, tarjoaa sitoutumista vailla lain pakotusta, rohkaisee vapaaehtoiseen laillisuuteen ja muistuttaa meitä luontaisesta arvokkuudestamme. Usko korkeimpaan motivoi ihmisiä voittamaan kuoleman epätoivon ja muuttaa kärsimyksen hyväksi.

Yhteiskunnan arvot juontavat juurensa uskonnon maaperästä. Nykyaikaiset pyrkimyksemme esimerkiksi ihmisarvojen, epäitsekkyyden ja humanitaarisen avun puolesta saavat alkunsa uskonnosta. Köyhien ruokkiminen, kodittomille suojan antaminen ja sairaiden hoitaminen ovat mitä luultavimmin alkujaan kirkollisesta toiminnasta. [3] Luottamus kansalaisuuteen pohjautuu rehellisyyden, myötätunnon ja vastavuoroisuuden hengellisiin periaatteisiin. Jokainen hyötyy, kun elämme näiden periaatteiden mukaan. Moderni journalisti Will Saletan kirjoitti: “Uskonto on se välikappale, jonka kautta useimmat ihmiset oppivat ja harjoittavat moraalisuutta. Ajan mittaan, se on ystävämme.” [4]

Ja sitten tulevat kaikki arvokkaat, määrittelemättömät asiat. Alexis de Tocqueville kirjoitti, että ihmiset syntyvät “mieltymys loputtomaan” ja “rakkaus kuolemattomuuteen” kera. [5] Kautta aikain ja eri kulttuurien ihmiset ovat pohdiskelleet ja etsineet näitä käsittämättömiä asioita. Identiteetti, ymmärrys, pelastus, kuuluminen – sielun asiat – eivät ole koskaan kaukana sydämestä. Agnostikko kirjailija Julian Barnes kosketti jotain syvällistä sanoessaan: “En usko Jumalaan, mutta minä kaipaan häntä.” [6] Maailma vailla uskontoa näyttää litteämmältä, tyhjemmältä ja yksinkertaisemmalta – ja silti kaipaa Jumalaa, jonka se kerran tunsi.

Tänä päivänä ihmiset kautta maailman löytävät turvan Jumalasta ja uskonnollisista yhteisöistään. Kahdeksankymmentäneljä prosenttia maailman asukkaista kuuluu uskonnolliseen ryhmään. [7] Maailma ei ole vaipumassa epäuskoon, vaan se usko kasvaa runsaammaksi, moniarvoisemmaksi ja monimutkaisemmaksi. Me olemme kaikki vastuussa yhteiskunnasta, ja valintamme määrittelevät, miksi me tulemme. Uskonnon maaperä tarvitsee jatkuvaa muokkaamista ja ravitsemista. Puutarha ei voi hoitaa itse itseään.

[1] Theo Hobson, “The Return of God: Atheism’s Crisis of Faith,” The Spectator, 19. huhtikuuta 2014.

[2] Alasdair Craig, “God Is Dead — What Next?” Prospect, 1. toukokuuta 2014.

[3] See Robert A. Putnam and David E. Campbell, American Grace: How Religion Divides and Unites Us (2010).

[4] Will Saletan, “When Churches Do the Right Thing,” Slate, 8. toukokuuta 2014.

[5] Alexis de Tocqueville, Democracy in America (2000), 510.

[6] Julian Barnes, Nothing to Be Frightened Of (2009), 1.

[7] Pew Research Religion & Public Life Project, “The Global Religious Landscape,” 18 joulukuuta 2012.

Tämä kirjoitus henkilökohtaisesta uskosta on viides viisiosaisesta sarjasta, joka käsittelee uskonnon arvoa ja joka alun perin julkaistiin MormonNewsroom.org’issa. Artikkelin käänsi Auli Summerhays.

The post Miksi uskonto on tärkeää: Maa, jossa kuljemme appeared first on SeuraaKristusta.fi.

Kaikkialla muinaiskulttuurien maailmassa suola oli ystävyyden, laupeuden ja anteliaisuuden vertauskuva. Israelin kansa kunnioitti sitä liiton merkkinä. Persialaiset osoittivat sille kunnioitusta siveyden ja armon merkkinä. Arabikulttuuri arvosti sitä hyväntahtoisuuden osoituksena. Jeesus vertasi seuraajiaan maan suolaan [2] ja käski heidän elää “sovussa toinen toisenne kanssa”. [3] Kristityt ymmärsivät, että nämä sanat kutsuivat heitä kannattamaan sitä yhteiskuntaa, jossa he asuivat. Me olemme aina olleet sukulaissieluja, ja tällä vertauskuvalla on edelleenkin hengellinen pohja. Uskonto, samoin kuin suola, maustaa vieraiden välisen kanssakäymisen, lisää makua sosiaaliseen kanssakäymiseen ja säilöö yhteiselomme rakkaat muodot. Yhteiskunnan suolana oleminen tarkoittaa sen menestyksestä nauttimista.

Yhteiskunnat ovat monitahoisia organismeja lukemattomine kerroksineen, ulottuvuuksineen, puolineen ja tuntemuksineen. Hallinto, kaupankäynti, taiteet, perheet ja koulut ovat kaikki tärkeitä valtiorakennelman osia. Ja uskonto voi elävöittää näitä yhteisöjä juurruttaen niihin moraalista suuntaa, sitoutumista hyväntekeväisyyteen ja antaen arvon voimaa.

Moraalin lähde

Me perimme uskonnon kuin lähteenä, josta koko yhteiskunta voi saada voimaa. Lain ja politiikan kieli sisältää edelleenkin moraalin kielioppia. Ymmärryksemme oikeuksista ja velvollisuuksista lainaa kielensä uskonnon ideaaleista. Rakkaimmat juhlapyhämme ja yhteiset juhlamme löytävät merkityksensä uskonnollisuudesta. Seurakunnallinen uskollisuus on monien yhteisten lupausten taustalla. Vaikkei uskonnolla olekaan moraalin monopolia, se on usein ehtona ympäristöllemme ja ymmärryksellemme oikeasta ja väärästä.

Pohtien niin sanottuja “historian opetuksia”, tutkijat Will ja Ariel Durant väittävät: “Ennen meidän aikaamme ei historiasta löydy mainittavaa esimerkkiä yhteisöstä, joka säilyttää moraalisen elämän ilman uskonnon apua.” [4] Uskonnon idealähteestä pursuaa todellakin juotavaa kaikille.

Mutta sen veden maku ei ole aina makeaa. Uskonto on sellainen viisauden lähde, joka haastaa, uhmaa ja taistelee. Sen ääni repii rikki aikakausien tyylit. Uskonnolliset arvot vastustavat modernin elämän tyyliä nautiskella massakulutuksen mauista. Rabbi Jonathan Sacks totesi, että uskonnot “toimivat vastakaikuna kulttuurin toitotukselle yksilön tärkeydestä ylitse muiden, oikeuksista ennen vastuuta, saamisesta enemmän kuin antamisesta, kuluttamisesta ylitse avustamisen ja menestyksestä ennemmin kuin muiden auttamisesta.” [5]

Lähimmäisenrakkaus ja sosiaalinen pääoma

Uskonnon arvo ilmenee yhtä voimallisesti ilmaisruokaloissa, sairaaloissa, koulussa ja monissa muissa humanitaarisissa pyrkimyksissä niin kuin myös saarnoissa ja virsissä. Suoraan sanoen uskonto kasvattaa sosiaalista pääomaa. Tutkimukset osoittavat, että yli 90 prosenttia niistä, jotka viikottain osallistuvat jumalanpalvelukseen, lahjoittavat hyväntekeväisyyteen, ja lähes 70 prosenttia palvelee vapaaehtoisesti hyväntekeväisyysjärjestöissä. [6] Uskonnollisuus kehottaa antamaan, ja se antaminen palautuu antajan hyväksi. Yeshivan yliopiston tutkijat tarkkailivat lähes 100 000 naisen uskonnollisia tapoja ja totesivat, että “kirkossa tai synagogassa tai muussa palvelupaikassa käymisen ja positiivisen näkökannan välillä on vahva yhteys”. [7] Israelin juutalaisten keskuudessa tehdyssä tutkimuksessa on myös todettu, että palvelustilaisuuksiin ja rukouksiin osallistumisella on suuri yhteys onnellisempaan elämään, tyytyväisyyteen ja hyvinvointiin elämässä.” [8]

Uskonnolliset ihmiset antavat paljon yhteiskunnan elinvoimaan ja yhteenkuuluvuuteen. Perustavaa laatua oleva tutkimus American Grace osoittaa, että uskonnolliset ihmiset ovat “anteliaampia naapureita ja tunnollisempia kansalaisia kuin maallisemmat ihmiset.” [9] Tämä armollinen asenne näyttäytyy pienissä teoissa. Esimerkiksi ne, jotka käyvät usein kirkossa, antavat useammin rahaa kodittomille, lahjoittavat vaihtorahat tarjoilijalle, luovuttavat verta, antavat istumapaikkansa vieraalle, auttavat jotakuta löytämään työtä ja paljon muuta. [10]

Arvokkuus ja kohteliaisuus

Kirkossa käyminen ja elämämme ja kiinnostuksen kohteidemme jakaminen muiden kanssa antaa meille yhteisöllisen ajattelutavan. Sama tutkimus osoittaa, että useammat uskonnolliset ihmiset kuuluvat kunnallisiin järjestöihin, tukevat paikallisten ongelmien ratkaisemista, osallistuvat kunnalliseen ja poliittiseen elämään paikkakunnallaan ja pyrkivät saamaan sosiaalisia ja poliittisia muutoksia. [11] Uskovat ihmiset tekevät naapurustoistaan, kaupungeistaan ja maistaan parempia paikkoja.

Mutta yhteiskunnan osana olemisella ja sen eduista nauttimisella on toinenkin puoli: se on yhtä paljon velvollisuus muita kuin oikeus itseä kohtaan. Tämä muinainen viisaus, joka on kestänyt kautta aikain ja kulttuurien, tunnetaan syystäkin usein nimellä “kultainen sääntö”. “Tee muille niin kuin toivot heidän tekevän sinulle” on kohteliaisuuden moraalinen perusta. Uskovat ja maalliset voivat olla samaa mieltä, että tämä jaettu vastuu paljastaa totuuden jokaisen ihmisen perusarvosta ja siitä perusmoraalista, joka johdattaa päätöksiämme. Niin kauan kuin ihmiset järjestäytyvät yhteiskuntiin, setvivät erimielisyytensä ja luottavat toistensa hyvään tahtoon, uskonnon suolalla on tärkeä osa yhteishyvän säilyttämisessä.

[1] “Charles Taylor and Jonathan Sacks on the Future of Religion,” YouTube, McGill University’n tapahtuma.

[2] Matteus 5:13.

[3] Markus 9:50.

[4] Will ja Ariel Durant, The Lessons of History (1996), 51.

[5] “Chief Rabbi Lord Sacks on the Role of Religion in Society,” YouTube, British House of Lords puhe.

[6] Arthur C. Brooks, “Religious Faith and Charitable Giving,” Policy Review, Oct. 2003.Vastaavat tilastotiedot löytyvät artikkelissa “Faith Matters Survey 2006,” lainattuna kirjassa American Grace: How Religion Divides and Unites Us.

[7] Eliezer Schnall, “Women’s Health Initiative observational study,” Journal of Religion and Health, marraskuu 2011.“ Ks. Myös Gabe LaMonica, “Study Links Regular Religious Service Attendance, Outlook on Life,” CNN Belief Blog, 10 marraskuuta 2011.

[8] Jeff Levin, “Religious Behavior, Health, and Well-Being Among Israeli Jews: Findings From the European Social Survey,” Psychology of Religion and Spirituality, marraskuu 2013.

[9] Robert A. Putnam and David E. Campbell, American Grace: How Religion Divides and Unites Us (2010), 444.

[10] American Grace, 451.

[11] American Grace, 454-456.

Tämä kirjoitus henkilökohtaisesta uskosta on neljäs viisiosaisesta sarjasta, joka käsittelee uskonnon arvoa ja joka alun perin julkaistiin MormonNewsroom.org’issa. Artikkelin käänsi Auli Summerhays.

The post Miksi uskonto on tärkeää: Yhteiskunnan suola appeared first on SeuraaKristusta.fi.

Kaikkine edistyksineen ja mahdollisuuksineenkin nykymaailmalla on vaikeuksia nähdä itseään kauemmas. Joka ajanjakso on taistellut omia sokeuksiaan vastaan. Esimerkiksi muinaisessa Roomassa ‘ihmisjakson’ mitattiin olevan sata vuotta. Sen ajanjakson keskellä ihmiset pystyivät muistelemaan kaksi sukupolvea taaksepäin ja hoitamaan kahta sukupolvea eteenpäin. Ja sitten, niin kuin oli tapana, se vaikutusjakso päättyi ja uusi vuosisata uusine ihmisineen ja uusine huolineen aloitti itsensä. [2] Mutta kestävämmät yhteisöt tarvitsevat laajemman näkökannan.

Nykyhetken vetovoima on vahva, mutta niin ovat myös menneisyyden ja tulevaisuuden nykäisyt. Perhe ja usko – meidän kaksi siltaamme tästä hetkestä pitemmälle – venyvät kauas yli sadan vuoden kumpaankin suuntaan ja laajentavat elämämme tarkoitusta ja merkitystä.

Kukaan meistä ei ole syntynyt yksin. Me tulemme tähän maailmaan jo olemassaolevien yhteyksien, suhteiden ja velvollisuuksien verkkoon. Nämä perhesuhteet muokkaavat maailmankuvaamme, istuttavat arvomme ja muodostavat identiteettimme. Ja kaikenlaiset perheet kukoistavat liittyessään uskovien yhteisöön. Siitä on etuja molemmin puolin: kirkot vahvistavat perheitä ja perheet vahvistavat kirkkoja. Yhdessä työskennellen perhe ja usko vahvistavat oikean ja väärän normeja, opettavat meitä rakastamaan lähimmäisiämme ja tarjoavat perustuen, jonka avulla lapset ja vanhemmat navigoivat maailman haasteet.

Toisin sanoen perhe ja usko pitävät huolen siitä, ettemme ole yksin. Ne laajentavat vastuupiiriämme itsemme ulkopuolelle ja auttavat meitä saamaan ystäviä vieraista. Sitten perheet siirtävät tämän hengellisen ja yhteisöllisen pääoman sukupolvelta toiselle.

Jäsentäen laajan yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen kirjailija Mary Eberstadt osoittaa, miten läheisesti nämä voimat liittyvät toisiinsa. “Perhe ja usko ovat yhteiskunnan näkymätön kaksoiskierre”, hän kirjoittaa. “Kaksi spiraalia, jotka yhteen liitettynä voivat tehokkaasti lisääntyä mutta joiden voima ja vauhti riippuu toisistaan.” [3]

Tämä yhteistyö näkyy kirkossa sunnuntai-iltapäivinä. Eberstadt viittaa laajaan sosiaaliseen yhteisymmärrykseen, että osallistuminen sellaisiin perheen perinteisiin kuten “naimisiinmeno ja lasten hankkiminen johtaa kirkossa käynnin ja muiden uskonnollisten menojen lisääntymiseen”. [4] Toinen seikka on lasten vaikutus vanhempien uskonnolliseen elämään. Sosiologi W. Bradford Wilcox ilmaisee sen yksinkertaisesti näin: “Lapset johdattavat vanhemmat kirkkoon.” [5] Se on tavallinen tarina: lapset kasvavat kirkossa, lähtevät kotoa opiskelemaan ja ajautuvat pois uskostaan vain palatakseen takaisin, kun he menevät naimisiin ja saavat lapsia. Mikä selittää tämän ilmiön? Ne päätökset, jotka teemme syvimmistä uskomuksistamme ja läheisimmistä ihmissuhteista, eivät ole koskaan yksinkertaisia. Mutta Wilcox lisää tärkeän näkökohdan: “Lapsen saaminen voi herättää rakkauden käyttämättömät varastot, tuonpuoleisen tunnistamisen ja hyvästä elämästä huolehtimisen.” [6] Näillä asioilla on merkitystä, koska perhe ja uskonto ovat ihmiskunnan perustavinta laatua olevia yhteisöjä. Yhdessä ne yhdistävät yhteiskunnan, erikseen ne heikentävät sen.

Suvun ja kirkon, kirkon ja suvun välinen pyhä yhteys sitoo meidät menneeseen, nykyisyyteen ja tulevaan. Tällainen jatkuvuus auttaa meitä löytämään paikkamme tässä laajassa maailmassa. Me löydämme, keitä olemme. Runoilija Wendell Berry ilmaisee nämä pyrkimykset: “Kahden rakastavaisen yhdistyminen liittää heidät toisiinsa, esivanhempiinsa, jälkeläisiinsä, yhteiskuntaan, taivaaseen ja maahan. Se on perustavaa laatua oleva yhteys, jota ilman mikään ei kestäisi.” [7]

Perheen ja uskon onnistuminen nousee ja laskee niin kuin ne ovat tehneet kautta kaiken historian. Mutta kokemus osoittaa, että ne tekevät niin käsi kädessä. Kun yksi nousee tai laskee, niin tekee myös toinen. Historian kaari ei ole ennalta määrätty: se on valittu. Ja noilla valinnoilla on pitkä elinkaari – paljon pitempi kuin mitä mahtuu sataan vuoteen.

[1] W. Bradford Wilcox, “As the Family Goes,” First Things, toukokuu 2007.

[2] See Remi Brague, “The Impossibility of Secular Society,” First Things, lokakuu 2013.

[3] Mary Eberstadt, How the West Really Lost God, 2013, 22.

[4] Eberstadt, How the West Really Lost God, 93.

[5] Wilcox, “As the Family Goes.”

[6] Wilcox, “As the Family Goes.”

[7] Wendell Berry, Sex, Economy, Freedom, and Community, 1992.

Tämä kirjoitus henkilökohtaisesta uskosta on kolmas viisiosaisesta sarjasta, joka käsittelee uskonnon arvoa ja joka alun perin julkaistiin MormonNewsroom.org’issa. Artikkelin käänsi Auli Summerhays.

The post Miksi uskonto on tärkeää: Perhe-elämän ja uskon yhteiselo appeared first on SeuraaKristusta.fi.

Miksi ihmiset kuuluvat uskontokuntiin? Jotkut perivät uskonnon syntyessään ja toiset kääntyvät siihen. Mutta jossain vaiheessa elämäänsä ihmiset tekevät perustavanlaatuisen päätöksen siitä, osallistuvatko he uskonnolliseen yhteisöön vai eivät. Itse asiassa sana uskonto on latinankielistä alkuperää (religare), joka tarkoittaa yhteen liittämistä tai jälleen yhdistämistä. Aikana joka ylistää yksilön vapautta, mikä kuulostaisikaan vähemmän kiinnostavalta kuin itsensä “yhdistäminen” jonkun laajan ihmisryhmän outouksiin ja erityispiirteisiin?

Ja silti monissa uskonnoissa on periaatteena yksilön ja häntä ympäröivän yhteisön läheisyys. Jeesus Kristus ilmaisi tämän selvästi: “Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” [2] Toisin sanoen sinun hyvinvointisi on enemmän kuin eristynyt yksilön vapaus. Se liittyy myös naapureittesi hyvinvointiin.  Ja niin uskonnolliset yhteisöt voivat olla auttavia vaiheita, joissa kaksi yhteistyössä olevaa impulssia kohtaa: yksilöllisen tarpeellisuuden tarve ja tarve kuulua yhteisöön. Niin kuin kaikki hyvä, nämäkin impulssit löytävät tasapainon.

Järjestetyt uskonnot eivät tietenkään ole ainoa hyvän lähde maailmassa. Yksilöt voivat nauttia tyydyttävästä elämästä eläessään uskoaan itsekseen.  Mutta kautta kaiken historian mikään ei ole saanut järjestettyä uskontoa paremmin ihmisiä sitoutumaan auttamaan ihmisiä lähellä. [3] Juuri tämä pysyvä osallistuminen naapureiden kanssa auttaa uskontoa tekemään kestävän vaikutuksen.

Kirkossa oleminen on enemmän kuin vain menemistä kirkkoon. Se antaa ihmisille identiteetin, tilaisuuksia, pyrkimyksiä, oppimista ja monia muita yksilöllisiä siunauksia. Mutta nämä tulevat ainoastaan silloin, kun ihmiset katsovat itsensä ulkopuolelle, muihin. Uskonto iskostaa vastuuta yhteisöstä ja liittojen tekemisestä elämässämme. Liitot perustuvat lupaukseen Jumalalle eikä itsekkäisiin pyyteisiin. Tämä “sitoutuminen” on historiassa harvinaisuus, joka muokkaa yhteisövastuuta perhettä ja heimoa laajemmalle. Kanssauskojat ovat usein parhaimmassa asemassa auttamaan sairasta, korjaamaan naapurin taloa tai täyttämään muita tarpeita, joita emme itse pysty täyttämään. On vain harvoja, jos mitään, organisaatioita, jotka voivat täyttää kirkkoyhteisön paikan.

Yksi aikaamme määrittelevistä ominaisuuksistamme on kuitenkin vähenevä luottamus instituutioihin, uskonnolliset yhteisöt mukaan lukien. Sen seurauksena monet ihmiset eristäytyvät enemmän perheistä, yhteisöistä ja koko yhteiskunnasta. On hyvin helppoa muuttua atomiksi: rikkoutua erilleen yksittäiseksi saareksi vailla laajempia yhteyksiä. Kirjailija David Brooks suri tilaa, jossa “yksilöt eivät kuulu läheiseen sosiaaliseen yhteisöön; he elävät henkilökohtaisten valintojen muurittamassa maailmassa”. [4]

Yhteiskunnat, jotka edistävät materialismia, yksilöllisyyttä ja moraalista relativismia, saattavat kannustaa niin kutsuttua “itsensä suvereniteettiyttä” [5] muita arvoja heikentämällä. Sosiaalinen ajattelija Michael Walzer antaa varoituksen: “Tämä vapaus – niin innostavaa ja jännittävää kuin se onkin – on myös laadultaan perustavasti  erottavaa, vaikeuttaen yksilön tilaisuutta löytää vakaata yhteisön tukea ja jokaisen yhteisön mahdollisuutta luottaa jäsentensä osallistumiseen.” [6]

Irrallinen yksilöllisyys edistää yhteisön suuntausta olla “hengellinen muttei uskonnollinen”. Usein tämä tarkoittaa sitä, että uskoa käsitellään henkilökohtaisena eikä muiden asiana. Mutta näiden kahden ei tarvitse olla vastakohtia. Henkilö voi olla sekä hengellinen että uskonnollinen. Itse asiassa nämä kaksi ovat läheisessä riippuvuussuhteessa toisiinsa rikkaassa uskonnollisessa elämässä.

Kuten kirjailija Lillian Daniel sanoo: “Jokainen voi löytää Jumalan yksin auringonlaskussa. Tarvitaan tiettyä kypsyyttä löytää Jumala vieressä istuvasta henkilöstä, jolla on eri käsitys politiikasta, tai kun jonkun vauva itkee, kun yrität kuunnella saarnaa.” [7] Silti nämä hankaluudet muiden kanssa antavat voimaa uskollemme, rikastavat empatiaamme muita kohtaan ja tukevat kansalaisuuspohjaamme.

Tänä luottamuksen puutteen ja sosiaalisen eron kautena paluu seurakuntien pyhiin liittoihin tekee yhteisöistämme yhtenäisempiä. Kun yhteiskunnan kangas alkaa rispaantua, uskonnon monitasoisten ja sosiaalisten voimien langat voivat sitoa sen jälleen yhteen.

_______________

[1] Rabbi David Wolpe, “The Limitations of Being ‘Spiritual but Not Religious,’” Time Magazine, Mar. 21, 2013.

[2] Markus 12:31.

[3] Ks. Jonathan Sacks, “The Moral Animal,” New York Times, Dec. 23, 2012.

[4] David Brooks, “The Secular Society,” New York Times, July 8, 2013.

[5] Jean Bethke Elshtain, Sovereignty: God, State, and Self (New York City, New York: Basic Books, 2008).

[6] Michael Walzer, Citizenship and Civil Society (Rutgers, N.J.: New Jersey Committee for the Humanities Series on the Culture of Community, October 13, 1992), part 1, pp. 11-12.

[7] Lillian Daniel, “Spiritual but not religious? Path may still lead to Church,” Winnipeg Free Press, Oct. 5, 2013.

• Tämä kirjoitus henkilökohtaisesta uskosta on toinen viisiosaisesta sarjasta, joka käsittelee uskonnon arvoa ja joka alun perin julkaistiin MormonNewsroom.org’issa. Artikkelin käänsi Auli Summerhays.

The post Miksi uskonto on tärkeää: Itsemme löytäminen muiden kautta appeared first on SeuraaKristusta.fi.

“Usko antaa meille voiman nähdä näkymättömän, omaksua mahdottoman ja toivoa uskomattoman.” – Pastori Samuel Rodriguez [1].

Moderni maailmamme tarjoaa enemmän vaihtoehtoja ja tilaisuusksia kuin koskaan ennen. Tiede ja teknologia laajentavat jatkuvasti tietoamme ja uskonnollisten maailmankatsomusten kirjo kasvaa kasvamistaan.  Taivaanrantamme tuntuvat venyvän ohuimmiksi ja nopeammin kuin mitä pystymme käsittamaan. Mutta loppujen lopukse me pysymme samoina hengellisinä luomuksina. Kautta kulkumme kaipuu sisällämme jatkuu.

Uskonnoilla on yhteinen ymmärrys: meissä on jotain viimeistelemätöntä. Ja niin me kaipaamme täyttymystä. Jos jokaiseen kysymykseen olisi valmis vastaus, rukoukselle ei olisi tarvetta. Jos jokainen kipu saisi helpon parannuskeinon, kukaan ei janoaisi pelastusta. Jos jokainen menetys palautettaisiin, taivaaseen ei olisi tarvetta. Niin kauan kuin näitä tarpeita on, niin kauan on uskontoa. Se on luonnollinen osa elämää. Ihmisenä oleminen sisältää epävarmuuden kokemista, surua ja kuolemaa. Uskonto on kuitenkin se koulu, mikä saa kaaokseen järjestystä, se sairaala, mikä parantaa näkymättömät haavat, se pelastusrengas, joka antaa meille toisen kerran.

Tästä puhuen, rabbi David Wolpe opetti, että uskonto voi “mennä maailmaan, missä on paljon kipua ja kärsimystä ja menetyksiä, ja voi tuoda tarkoitusta ja sisältöä ja rauhaa.” [2]

Vaikka uskonto täyttääkin nämä tarpeet, sitä ei ole luotu niistä. Uskonto ei ole ainoastaan ihmisten vastine vaikeuksille. Se ylittää ihmisen. Se tulee korkeammalta taholta. Historia todistaa, etta miehet ja naiset, hyvinä ja huonoina aikoina, etsivät totuutta niin itsensä ulkopuolelta kuin sisältäkin. Ja he seuraavat niitä vastauksia, mitkä he saavat.

Ja lisäksi, uskonto kokoaa yhteen yksilöllisiä ihmisiä uskovien yhteisöksi. Mutta jos se ei kykene voittamaan puolelleen yksittäistä sydäntä, se ei voi tukea yhteisöä. Jokaisen yksilön hengelliset kokemukset voivat olla yhtä erilaisia kuin yksilöt itse. Koska me “katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta” [3], useimmat asiat elämässä kiteytyvät uskoon. Loppujen lopulta, noina jumaluuteen tavoittelevina hetkinä, ihminen itse suodattaa yksityiskohdat, punnitsee todisteet ja tekee päätöksen tärkeimmistä asioista. Tämä painiskelu on uskon prosessi. Ludwig Wittgenstein kirjoitti: “Jumalaan uskominen tarkoittaa sen huomaamista, että maailman faktat eivät käsittele asioita loppuun.” [4]

Ihmiselämä on tarkoituksenmukaista. Luontomme johdattaa meitä hengellisiin kysymyksiin ja tarkoitukseen. Uskonto tarjoaa tilan, missä vastauksia ja tarkoitusta voidaan etsiä, löytää ja antaa edelleen. Se yhteys uskonnon ja tarkoituksen välillä jatkuu tänäänkin.

Oli kyseessä terveellinen elintapa, sosiaalinen luottamus tai hyväntekeväisyys, yhteiskuntatieteet osoittavat moninaiset tavat, miten uskonnosta on hyötyä ihmisille. Esimerkiksi erään viimeaikaisen tutkimuksen perusteella “ne, jotka ilmaisevat luottavansa Jumalan olemassaoloon, ilmoittavat omaavansa syvemmän tarkoituksen tunteen.” [5]

Tämä on varsin ajankohtaista juuri nyt. Modernin elämän kokeminen tarkoittaa usein kuvien räjähdystä kirkkaina ja sitten himmeten – niin rikasta pinnalta, niin laiminlyötyä juurista. Mutta uskonto ja sen innoittama hengellisyys kaivautuu pintaa syvemmälle ja yhdistää meidat niihin moraalisiin perustuksiin, mitkä ovat parasta yhdistetyssä ihmiskunnassamme.

Kautta elämänsä Will Durant, ideoiden ja kulttuurien historioitsija, ihmetteli uskonnollisen uskon voimaa. Hän ei itse kuitenkaan päässyt tarkkaan uskomukseen Jumalasta. Oppimisen ja havaintojen täyttämän elämänsä päätteessä hän kääntyi ajattelemaan kirkon merkitystä. Mietelmissään hän todisti, että jopa agnostikko voi nähdä uskonnon houkutuksen kohdatessaan tuntemattoman:

“Nämä kirkontornit, osoittaen kaikkialla ylöspäin, huomioimatta epätoivon ja tarjoamalla toivon, nämä ylevät kaupunkien tornit tai yksinkertaiset kappelit kukkuloilla – ne nousevat joka askeleella maasta kohti taivasta; joka maan jokaisessa kylässa ne haastavat epäilykset ja kutsuvat väsyneet sydämet lohdutukseen. Onko se kaikki vain turhaa harhakuvitelmaa? Eikö elämän jälkeen ole mitään muuta kuin kuolema, ja kuoleman jälkeen mitään muuta kuin mätänemistä? Me emme voi tietää. Mutta niin kauan kuin ihminen kärsii, nämä tornit pysyvät.” [6]

Instituutiot ja ideologiat kukoistavat kun ne täyttävät todellisia, kestäviä tarpeita. Muuten ne kuolevat luonnollisista syistä. Mutta uskonto ei ole kuollut. Kirjoittaen aikana kun hänen kotimaansa Ranska oli siirtymässä pois uskonnollisuudesta 1830-luvulla, Alexis de Tocqueville totesi, että “sielulla on tarpeita, mitkä on täytettävä” [7]. Hänen sanansa on todistettu oikeiksi. Vuosisatojen kuluessa näiden tarpeiden tukahduttamisyritykset ovat epäonnistuneet. Uskonto tarjoaa rakenteen tälle kaipuulle ja kirkot ovat uskon koteja.

Vaikka ne onkin rakennettu puusta, kivestä ja raudasta, kirkot edustavat jotain syvällistä ihmissielussa, jotain mitä pyrimme paljastamaan. Enemmän kuin mikään ihmisen luoma, uskonto antaa suunnan ja muodon ihmisen tarkoituksen etsinnälle.

___________________________________

[1] Samuel Rodriguez, “Religious Liberty and Complacent Christianity,” The Christian Post, Sep. 10, 2013.

[2] “Why Faith Matters: Rabbi David J. Wolpe,” luento Emory University’ssä, Oct. 21, 2008.

[3] 1 Kor. 13:12.

[4] Ludwig Wittgenstein, henkilökohtainen päiväkirjamerkintä (8 July 1916), p. 74e.

[5] Stephen Cranney, “Do People Who Believe in God Report More Meaning in Their Lives? The Existential Effects of Belief,” Journal for the Scientific Study of Religion, Sept. 4, 2013.

[6] Will and Ariel Durant, Dual Autobiography (New York: Simon & Schuster, 1977).

[7] Alexis de Tocqueville, Democracy in America (Chicago, Illinois: University of Chicago Press, 2000), 510.

The post Miksi uskonto on tärkeää: Kaipuu sisältä appeared first on SeuraaKristusta.fi.