Kävin lyhyen keskustelun elämästä ja ihmissuhteista erään ventovieraan henkilön kanssa useita viikkoja toisen lapseni syntymän jälkeen ja tuo keskustelu sai minut tuntemaan itseni täysin riittämättömäksi ja toivottomaksi. Odotin tuon alakulon hälvenevän parissa päivässä, mutta niin ei käynytkään. Sen sijaan se vain paheni ja epätoivo lähes musersi minut. Rukoilin tuon surun häviävän, luin pyhiä kirjoituksia ja kuuntelin hyvää musiikkia toivoen löytäväni jälleen rauhan. Mikään ei auttanut. Aivan kuin sieluani, kaikkea sitä mikä tekee minusta ainutlaatuisen, vastaan oli hyökätty. Minusta tuntui, ettei minulla ollut mitään arvoa enkä ansainnut perhettäni ja hyvää elämääni. En ollut itsetuhoinen, mutta olin varma, että jos kuolisin, joku enemmän sitä ansaitseva voisi ottaa paikkani. Joka päivä upposin hieman syvemmälle, kunnes menetin kaiken toivon.

Koska tunteeni olivat niin syvästi henkilökohtaisia ja tuskallisia, häpesin niitä enkä puhunut niistä kenenkään kanssa. Kukaan ei kyseenalaistanut ailahtelevaista käytöstäni – useimmat ihmiset todennäköisesti olettivat minun vain olevan väsynyt pienten lasten äiti. Joinakin päivinä taistelin alakuloa vastaan olemalla maailman paras vaimo ja äiti. Pyrin olemaan täydellinen kaikessa. Pidin kotimme erityisen siistinä, leikin tyttärieni kanssa ja valmistin terveellisiä aterioita. Toisina päivinä minusta tuntui, ettei millään tekemälläni ollut merkitystä; en koskaan olisi riittävän hyvä. Noina aikoina suutuin helposti ja minulla oli vaikeuksia pitää huolta perheestäni ja kodistani edes perustasolla. Koska tunsin olevani niin vajavainen, eristäydyin niin paljon kuin vain pystyin.

Rukoilin jatkuvasti taivaiden apua, jotta sydämeni taakka kevenisi. Kun alakulo jatkui, ajattelin Jumalan hylänneen minut ja etten jostain syystä ansainnut Hänen rakkauttaan. Tämä vahvisti entisestään uskomustani, etten ollut siunausteni arvoinen. Pyhien kirjoitusten lukeminen myös ruokki ahdistustani, sillä joka kerta lukiessani kohtaa, joka kuvaili sitä, miltä minusta tuntui, se käsitteli syntiä. En pystynyt käsittämään, minkä suuren synnin olin tehnyt ansaitakseni sellaisen piinan, mutta pyhien kirjoitusten yhteys epätoivon ja vääryyden välillä vaikutti riittävältä todisteelta langenneesta tilastani.

Kirkossa ja temppelissä käymisestä tuli todella vaikeaa. Minusta tuntui kuin olisin pilkannut Jumalaa kelvottomuudellani. Jatkoin käymistä, sillä loogisesti ajatellen tiesin sen olevan oikein. Yksi niistä harvoista asioista, jotka pitivät minut kasassa tuona aikana, oli tieto siitä, että epätoivoni oli ristiriidassa kaiken sen kanssa, mitä minulle oli evankeliumin kautta opetettu. Tarrauduin toivoon, että saattaisin sittenkin olla rakastettu Jumalan tytär.

Oikean ongelman tunnistaminen

Noin puolen vuoden jälkeen mieheni sai minut viimein avautumaan ja kertomaan miksi olin käyttäytynyt niin oudosti. Ei ollut helppoa kertoa hänelle, sillä pelkäsin hänen joko nauravan tai vahvistavan epäilykseni arvottomuudestani. Sen sijaan, hän oli ymmärtäväinen ja hänestä tuntui pahalta, että olin joutunut kamppailemaan asian kanssa niin kovasti. Hän antoi minulle pappeuden siunauksen ja minusta tuntui paremmalta kuin olin tuntenut aikoihin. Mutta helpotus ei kestänyt. Epätoivo palasi. Se ei ollut aivan yhtä voimakasta, mutta se leijui ylläni joka päivä. Muutama kuukausi myöhemmin tunsin lopulta itseni riittävän rohkeaksi kertoakseni kokemastani yhdelle ystävälleni.

Hän sanoi: ”Taidat kärsiä masennuksesta.”

Ensin vastustin ajatusta. Tuntemani oli luonteeltaan hengellistä, ei henkistä. Mutta mitä enemmän keskustelimme masennuksen oireista, sitä enemmän tajusin niiden kuvaavan täydellisesti tilaani. Tiesin olleeni surullinen, mutten ollut ymmärtänyt sen itse asiassa olleen masennusta. Mitä enemmän puhuimme, sitä kevyemmältä oloni tuntui. Mieleni kirkastui. Painava taakkani keveni ja ensimmäistä kertaa lähes vuoteen tunsin todellisen rauhan pyyhkäisevän ylitseni. En ollut arvoton, olin masentunut.

Etsin käsiini kaiken mahdollisen tiedon masennuksesta – sen oireista, syistä ja hoidosta. Opin, että syyt vaihtelevat, mutta tyypillisesti niihin liittyy kemiallinen epätasapaino, jonka aiheuttaa jokin laukaiseva tekijä, kuten esimerkiksi synnytyksen jälkeiset hormonaaliset muutokset tai jonkinlainen trauma tai menetys. Monissa tapauksissa se johtuu pitkittyneestä stressistä ja taustalla on suvussa esiintynyttä masennusta tai ahdistusta. Minun tapauksessani, kuten opin asiantuntijan tekemän diagnoosin kautta, se johtui yhdistelmästä hormonaalisia muutoksia, stressiä, laukaisevaa tekijää ja geenejä. Siihen asti en ollut tiennyt, että suvussani ja perheessäni oli jäseniä, jotka kärsivät masennuksesta. Kun jaoin kuitenkin kokemukseni rakkaimpieni kanssa, toisetkin avautuivat.

Kaiken oppimanikin jälkeen oli vaikea hyväksyä lääkärin diagnoosi ja päättää hoidosta. Masennukseen liitettävän häpeän vuoksi miehestäni ja minusta tuntui, että meidän piti pysyä hiljaa sairaudestani. Molemmat oli ohjelmoitu ajattelemaan, että voisin vain puhua itseni terveeksi tai vain koota itseni. Niin ei ollut. Vaikka puhuminen ja positiivinen asenne auttoivatkin, minulla oli kuitenkin lääketieteellinen tila, joka vaati hoitoa.

Huomasin pian, että lääkitys ja kognitiivinen terapia toimivat ja toivat helpotusta. Mutta asia, josta en löytänyt mitään mainintaa tutkimustyössäni, oli mielenterveydellisten sairauksien vaikutukset hengellisyyteen. Tämä yllätti minut, sillä niin monet kokemistani oireista vaikuttivat olevan hengellisiä. Ymmärsin, että vaikka lääketieteelliset tekstit harvoin tunnustavat masennuksen hengellisiä vaikutuksia, olin alkujaan mennyt liian pitkälle vastakkaiseen suuntaan – olin tulkinnut masennuksen tunteeni väärin ajatellen niiden olevan hengellistä kelvottomuutta. Olin todellakin ollut niin varma siitä, että tunteeni ilmensivät hengellistä heikkoutta, ettei ollut käynyt edes mielessäni, että kyseessä saattaisikin olla kemiallinen epätasapaino. Olin lukenut lehtisiä synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja nähnyt televisiossa mainoksia masennuslääkkeistä, jotka kaikki kuvailivat oireitani, mutta en ollut ajatellut olevani masentunut, sillä olin kuvitellut hengellisyyteni olevan hyökkäyksen kohteena, ei aivoni.

Ajan kuluessa tutustuin muihin ihmisiin, joilla oli mielenterveydellisiä sairauksia. Se antoi minulle voimaa selvitä, sillä olin tekemisissä ihmisten kanssa, jotka ymmärsivät, kuinka syvälle tämä sairaus on juurensa ulottanut. Keskustellessamme kokemuksistamme opin, että hekään eivät olleet kokeneet masennuksen hengellisten sivuvaikutusten ja todellisen kelvottomuuden välillä suurta eroa. Kognitiivinen terapia käsittelee yleensä ”ajatteluvirheitä” ja laukaisevien tekijöiden huomaamista. Näiden käsitteiden hallitsemisesta voi olla apua, mutta halusin myös hengellisyyteen keskittyvän ratkaisun, sillä minulle rauha ja parantuminen tulevat, kun pystyn todella tuntemaan jumalallisen arvoni ja hengellisen potentiaalini.

Masennuksen vaikutus Henkeen

Kaikkien mormonien, jotka joko itse tai joiden läheiset kärsivät masennuksesta, on tärkeä ymmärtää sen hengelliset sivuvaikutukset. Masennus, kaikissa muodoissaan, muuttaa havaintokykyä, jonka vuoksi on vaikea tuntea rauhaa, rakkautta, iloa tai nauttia mistään muistakaan Hengen hedelmistä. On helppo tulkita suru virheellisesti Jumalan tuomitsemiseksi, joka sitten aiheuttaa hengellisiä haasteita ja joskus epäaktiivisuutta kirkossa. Tämä voi puolestaan aiheuttaa lisää tuskaa haasteen kohtaavalle ihmisille itselleen sekä heidän perheilleen.

Olennaisinta on ymmärtää se, että hengellinen kriisi ei ole seurausta hengellisestä heikkoudesta tai uskon puutteesta. Masentavat tunteet ja niitä seuraava masentunut näkemys omasta hengellisyydestään yleensä johtuvat ennemminkin kemiallisesta epätasapainosta. Koska fyysinen ruumiimme ja henkemme ovat pakostakin yhteydessä toisiinsa (ks. O&L 88:15), on varsin yleistä tuntea fyysisen häiriön oireet hengellisellä tasolla, erityisesti masennuksen yhteydessä, sillä se muuttaa juurikin käsitystämme itsestämme. Sen vuoksi on tärkeää ottaa selvää tämänkaltaisten tunteiden todellisesta aiheuttajasta, erityisesti koettaessa masennuksen, usein vääristäviä, vaikutuksia.

Mutta oikeasta diagnoosista ja lääkityksestäkin huolimatta voi olla vaikeaa kumota synkkiä ja lannistavia tunteita. Lääkkeillä on sivuvaikutuksia, ympäristön laukaisevia tekijöitä ei aina voi muuttaa, terapia ei ole tarkkaa tiedettä. Näiden haasteiden valossa vanhin Jeffrey R. Hollandin sanoma lokakuun 2013 yleiskonferenssissa tarjoaa näkökulmaa ja toivoa:

”haluaisin puhua niille, jotka kärsivät jonkinlaatuisesta mielenterveydellisestä sairaudesta tai emotionaalisesta häiriöstä, olivatpa nuo kärsimykset vähäisiä tai vakavia, kestoltaan lyhyitä tai koko elämän mittaisia. … Nämä koettelemukset ovat kuolevaisen elämän realiteetteja, eikä niistä puhumiseen pitäisi liittyä yhtään enempää häpeää kuin siihen, että puhuu taistelusta korkeaa verenpainetta tai pahanlaatuisen kasvaimen äkillistä ilmaantumista vastaan. …

Saanen … keskittyä depressioon eli yleisemmin masennukseen. Kun puhun siitä, en puhu huonoista päivistä, veroilmoituksen takarajoista enkä muista alavireisistä hetkistä, joita meillä kaikilla on. Jokainen on joskus levoton tai alakuloinen. … Tänään puhun jostakin vakavammasta, niin rankasta koettelemuksesta, että se rajoittaa merkittävästi ihmisen kykyä toimia täysipainoisesti, siitä mielen kraatterista, joka on niin syvä, ettei kukaan voi vastuuntuntoisesti esittää, että se varmastikin poistuisi, jos nuo sairastuneet vain ryhdistäytyisivät ja ajattelisivat myönteisemmin – vaikka olenkin tarmokas ryhdistäytymisen ja myönteisen ajattelun kannattaja! …

Kuinka siis voitte parhaiten toimia, kun te tai rakkaanne kohtaatte mielenterveydellisiä tai emotionaalisia haasteita? Ennen kaikkea älkää koskaan menettäkö uskoa taivaalliseen Isäänne, joka rakastaa teitä enemmän kuin kykenette käsittämään. … Älkää ikinä, koskaan epäilkö sitä, älkääkä koskaan paaduttako sydäntänne. Noudattakaa uskollisesti niitä ajan todeksi osoittamia hartaudenharjoituksen tapoja, jotka tuovat Herran Hengen elämäänne. Etsikää neuvoja niiltä, joilla on hengellisen hyvinvointinne avaimet. Pyytäkää pappeuden siunauksia ja pitäkää niitä arvossa. Nauttikaa sakramentti joka viikko ja pitäkää kiinni Jeesuksen Kristuksen sovituksen täydelliseksi tekevistä lupauksista. Uskokaa ihmeisiin. … Toivo ei ole koskaan mennyttä. Jos nuo ihmeet eivät tule heti tai täysin tai ilmeisesti ollenkaan, muistakaa Vapahtajan oma tuskantäyteinen esimerkki: ellei katkera malja mene ohitse, juokaa se ja olkaa lujia luottaen siihen, että edessä on onnellisempia päiviä (ks. Matt. 26:39). …

Jos tilanne edelleen pahenee, pyytäkää neuvoja hyvämaineisilta ihmisiltä, joilla on virallinen pätevyys, ammattitaito ja hyvät elämänarvot. … Jos teillä olisi umpilisäketulehdus, Jumala odottaisi teidän pyytävän pappeuden siunauksen ja hankkivan parhaan mahdollisen lääkärinhoidon. Samoin on emotionaalisten häiriöiden laita. Isämme taivaassa odottaa meidän käyttävän kaikkia ihmeellisiä lahjoja, jotka Hän on suonut tällä loistavalla taloudenhoitokaudella.” (Kuin särkynyt ruukku, Jeffrey R. Holland)

Mielenterveydellisen sairauden hoitaminen ja Henkemme hoivaaminen

Masennukseni tunnistaminen ei automaattisesti parantanut minua, mutta se antoi toivoa. Oli rohkaisevaa tietää, etten ollut huono ihminen; että minulla oli arvoa; että Jumala ei ollut tuominnut minua. Olen hoitanut sairauttani lääkkeillä, terapialla ja tekemällä paljon tutkimustyötä. Huomattavimman parantumisen sain kuitenkin Hengen rauhasta, joka palautui vasta, kun lääkitys korjasi kemiallista epätasapainoani.

Tuosta ensimmäisestä vakavasta masennusjaksostani on kulunut nyt yli 20 vuotta. Taistelen edelleen mielenterveydellistä sairautta vastaan. Kamppailu on päivittäistä ja siinä auttaa lääkitys, terveellinen ruokavalio, urheilu, laukaisevien tekijöiden tunnistaminen ja välttäminen sekä tarvittaessa terapiassa käyminen. Mutta henkeni ja mieleni hoivaaminen jatkuvan rukouksen, pyhien kirjoitusten tutkimisen sekä kirkossa ja temppelissä käymisen kautta on ollut tärkein voimanlähteeni, sillä masennus, vaikka onkin mielenterveydellinen sairaus, voi silti vaikuttaa hengelliseen hyvinvointiimme.

Alakuloisuus vs. masennus

Vaikka jokainen meistä käy elämässään läpi koettelemuksia, jotka voivat saada meidät tuntemaan itsemme surullisiksi, yksinäisiksi ja ahdistuneiksi, masennus (depressio) on eri asia. Masennus on mielenterveydellinen sairaus, joka vaatii ammattitaitoista hoitoa ja lääkitystä. Haastavien elämänvaiheiden aiheuttamaan alakuloisuuteen (toisin kuin masennukseen) voi parhaiten auttaa perheen ja sosiaalisen verkoston tuki, palvelumahdollisuuksien löytäminen sekä asianmukaisen unirytmin, ruokavalion ja liikuntatottumusten noudattaminen. Molemmissa tapauksissa voimme kuitenkin etsiä apua Jeesuksen Kristuksen sovituksen parantavasta, voimauttavasta ja pelastavasta voimasta.

Artikkelin on kirjoittanut Rebecca J. Clayson ja se on alun perin julkaistu lds.org-sivustolla. Artikkelin on suomentanut Tanja Robinson.

The post Masennuksen hengelliset sivuvaikutukset appeared first on SeuraaKristusta.fi.

Minkä sitten uskon olevan faktaa ja minkä fiktiota?

Maalliset totuudet ja hengelliset totuudet

Yksilöinä me mormonit voimme helposti turhautua yrittäessämme asettaa ydinuskomuksemme samalle käyrälle poliittisten ”totuuksien” kanssa.

Monet kerrat olen häkeltynyt kaiken informaation edessä ja vastausten etsiminen evankeliumin perusperiaatteista tuntui enemmänkin ”näin sinun kuuluu uskoa” -pakkopullalta kuin opastukselta, joka auttaisi minua määrittelemään oman henkilökohtaisen todistukseni. Minusta tuntui, etten koskaan voisi olla todellinen ”piparimuottimormoni”, sillä en voinut suoriltaan vain hyväksyä opetuksia ja olla kyseenalaistamatta niitä.

Minkälainen ylipäätään on hengellinen ”piparimuottimormoni”? Vaikka en sopinutkaan stereotypioihin, ei se tarkoittanut, etten olisi osa taivaallisen Isän suunnitelmaa. Minun tarvitsi löytää oma tarkoitukseni sen sijaan, että yritin olla osa jonkun toisen tarkoitusta ja tuo taival alkoi sallimalla itseni hyväksyä se tosiasia, ettemme kaikki mahdu tuohon piparimuottiin. Se on pelottava ajatus ajatella, saati sitten uskoa.

Se vei aikaa ja paljon omien henkilökohtaisten totuuksieni kaivelemista ennen kuin pystyin selvittämään oman osani tässä kaikessa. Minun täytyi analysoida, kuinka minusta oli tullut niin kyyninen, kuinka ajattelen ja kuinka prosessoin asioita. Muistan sen olleen nuorempana niin kovin helppoa vain hyväksyä ja seurata ilman epäröinnin häivää.

Nyt minun tarvitsi oppia, kuinka tehokkaasti harjoittaa uskoani eri tavalla kuin olin nuoruudessani oppinut. Minulle oli opetettu, että voin löytää vastauksia lukemalla pyhiä kirjoituksia ja rukoilemalla. Mutta minun kaltaiselleni ei riitä, että vain luen; minun täytyy nähdä evankeliumin periaatteet käytännössä. Olen enemmänkin käsillä-oppija ja se on valitettavasti matkani varrella jättänyt jälkensä minuun.

Tuhlaajapoika meissä kaikissa

Luin hiljattain Jeffrey R. Hollandin kuvausta tuhlaajapojasta – mitä enemmän ymmärsin molempien veljien aseman syvällisempää merkitystä, sitä enemmän huomasin, että omat kokemukseni muistuttivat enemmänkin nuoremman, kurittoman, veljen kokemuksia. Mutta ällistyttävintä oli, että olin ollut myös tuo vanhempi veli: vastuullinen, velvollisuudentuntoinen ja – lopulta – kateellinen poika.

Muistan tunteneeni halveksuntaa erästä minulle läheistä ihmistä kohtaan, joka oli kääntynyt pois evankeliumin tieltä. Kamppailtuaan vaikeuksien ja menetyksen kanssa, hän lopulta palasi laumaan. Minusta hän oli teeskentelijä. Hän palasi ainoastaan, koska se oli ainoa paikka jäljellä ja sitä odotettiin häneltä. Myönnän, että ylpeyteni omaa uskollisuuttani kohtaan sai minut tuntemaan itseni kelvollisemmaksi saamaan sitä huomiota ja rakkautta, jota hän osakseen sai. Tokihan joku, joka ei ollut koskaan langennut, ansaitsi enemmän kuin joku, joka oli aiheuttanut niin paljon murhetta.

Vasta vuosia myöhemmin oman lankeemukseni jälkeen pystyin todella ymmärtämään, kuinka paljon nöyryyttä todella vaatii hyväksyä Sovituksen syvyys ja arvostaa muiden harjoittamaa sitoumusta. Vasta löydettyäni itseni ovelta pyytämästä päästä sisään – kuin toinen tuhlaajapoika – minulle tarjottiin mahdollisuutta pyytää anteeksiantoa ja tukea jatkaakseni elämässäni eteenpäin.

”Tämä nuorempi veli oli todellakin ollut vanki – synnin, typeryyden ja sikolätin vanki. Mutta vanhempi velikin elää jonkinlaisessa vankeudessa. Hän ei ole vielä kyennyt murtautumaan oman itsensä vankilasta. Häntä vainoaa kateuden karsasilmä valta. … On sanottu, että kateus on synti, jota kukaan ei kiirehdi tunnustamaan, mutta se, kuinka laajalle levinnyt tämä taipumus voi olla, käy ilmi vanhasta tanskalaisesta sananlaskusta: ’Jos kateus olisi kuume, koko maailma sairastaisi.’”

”Maailmassa, joka jatkuvasti vertaa ihmisiä ja sijoittelee heitä joko enemmän tai vähemmän älykkäiden joukkoon, joko enemmän tai vähemmän viehättävien joukkoon, joko enemmän tai vähemmän menestyvien joukkoon, ei ole helppoa todella uskoa [jumalalliseen] rakkauteen, joka ei tekisi samoin.” (Toinen tuhlaajapoika, Jeffrey R. Holland)

Nämä veljekset ovat yhden kolikon kaksi puolta: on niitä, jotka kuuliaisesti harjoittavat uskoaan ja sitten on niitä, jotka ovat tuhoisin seurauksin koetelleet uskoaan. Lopettaessani harjoittamasta uskoani kaikki nuo vuodet sitten, huomasin olevan helpompaa jättää todistukseni taakseni. Noiden epäaktiivisuuden vuosieni aikana uskoani koeteltiin ja tunsin itseni maahan lyödyksi ja kukistetuksi, sillä ei ollutkaan enää helppoa vain sanoa: ”Kyllä, minä menen ja teen, mitä Herra on käskenyt”. En voinut enää vain puhua kuuliaisuudesta ja odottaa tuloksia, minun täytyi toimia puheideni mukaisesti.

Itsemme vertaaminen muihin

Minun täytyi myös lopettaa oman polkuni vertaaminen muiden taipaleisiin; mitä heillä oli ja minulla ei. Heidän uskollisuutensa vertaaminen omaan tapaani kyseenalaistaa. Minusta alkoi tuntua, ettei minun koskaan ollut tarkoituskaan mahtua muottiin eikä minun tarvinnut moittia itseäni sen vuoksi, etten pystynyt seuraamaan sokeasti.

Loppujen lopuksi, eivät laumassa kaikki meistä ole sokeita lampaita.

Itse asiassa, kukaan meistä ei ole.

Asetamme itsemme epäonnistumaan, kun oletamme kaikkien ympärillämme pystyvän seuraamaan koskaan harhautumatta. Eikö olisi mukava olla heidän kaltaisensa? Yksinkertaisesti vain hyväksyä kaikki ja kulkea lauman mukana koskaan kompastumatta epäilykseen? En ole koskaan tavannut sokeaa lammasta, sillä heitä ei oikeasti ole olemassa: heidän jokaisen täytyy tiedostaen panostaa uskonsa rakentamiseen, jotta kun heitä pyydetään seuraamaan, heillä on todistus, jonka voimalla tehdä niin. Kun heitä pyydetään johtamaan, heillä on nöyryyttä astua eteenpäin.

”Jumalan perimmäinen tarkoitus on meidän edistymisemme.”

–D. Todd Christofferson

Tukekaamme toisia heidän matkallaan, harjoittivatpa he uskoaan tai koettelivat sitä. Sallikaamme perheemme ja ystäviemme kyseenalaistaa asioita, jotta voimme auttaa heitä löytämään ratkaisuja, jotka parhaiten täyttävät heidän tarpeensa. Missä kohtaa matkaamme olemmekaan, olipa polkumme kuinka hämyinen tahansa – yksinkertaisesti se, että meillä on ystävä, joka ymmärtää ja antaa luvan langeta, voi auttaa meitä löytämään oma jalansijamme, kun pääsemme uudestaan jaloillemme.

Usko omaan tarkoitukseesi, jotta voit auttaa toisia löytämään omansa.

Artikkelin on kirjoittanut Megan Ann Steyskal ja se on alun perin julkaistu Mormon Hub -sivustolla. Artikkelin on suomentanut Tanja Robinson.

The post Hengellinen jalansija nykyajan kaaoksessa appeared first on SeuraaKristusta.fi.