Pari viime vuotta ovat olleet valtataisteluiden, vääristyneiden ideologioiden ja tajunnanräjäyttävien juonenkäänteiden pyörremyrskyä. Kun poliittisella puolella myllertää, sen domino-efekti kaataa palikoita myös yksilöiden elämässä hengellisen hyvinvoinnin puolella. Sillä, kun media on antanut oman osansa ja meitä on pommitettu mielipiteillä, gallupeilla, faktoilla, todellisilla faktoilla, ei vaan näillä oikeilla faktoilla – meidän mieliämme on perusteellisesti manipuloitu, joka ainoaan suuntaan. Loppujen lopuksi on ihmisen itsensä omalla vastuulla löytää vankka jalansijansa ja seistä vahvana informaatiotulvan hyökyessä ylitse.
Minkä sitten uskon olevan faktaa ja minkä fiktiota?
Maalliset totuudet ja hengelliset totuudet
Yksilöinä me mormonit voimme helposti turhautua yrittäessämme asettaa ydinuskomuksemme samalle käyrälle poliittisten ”totuuksien” kanssa.
Monet kerrat olen häkeltynyt kaiken informaation edessä ja vastausten etsiminen evankeliumin perusperiaatteista tuntui enemmänkin ”näin sinun kuuluu uskoa” -pakkopullalta kuin opastukselta, joka auttaisi minua määrittelemään oman henkilökohtaisen todistukseni. Minusta tuntui, etten koskaan voisi olla todellinen ”piparimuottimormoni”, sillä en voinut suoriltaan vain hyväksyä opetuksia ja olla kyseenalaistamatta niitä.
Minkälainen ylipäätään on hengellinen ”piparimuottimormoni”? Vaikka en sopinutkaan stereotypioihin, ei se tarkoittanut, etten olisi osa taivaallisen Isän suunnitelmaa. Minun tarvitsi löytää oma tarkoitukseni sen sijaan, että yritin olla osa jonkun toisen tarkoitusta ja tuo taival alkoi sallimalla itseni hyväksyä se tosiasia, ettemme kaikki mahdu tuohon piparimuottiin. Se on pelottava ajatus ajatella, saati sitten uskoa.
Se vei aikaa ja paljon omien henkilökohtaisten totuuksieni kaivelemista ennen kuin pystyin selvittämään oman osani tässä kaikessa. Minun täytyi analysoida, kuinka minusta oli tullut niin kyyninen, kuinka ajattelen ja kuinka prosessoin asioita. Muistan sen olleen nuorempana niin kovin helppoa vain hyväksyä ja seurata ilman epäröinnin häivää.
Nyt minun tarvitsi oppia, kuinka tehokkaasti harjoittaa uskoani eri tavalla kuin olin nuoruudessani oppinut. Minulle oli opetettu, että voin löytää vastauksia lukemalla pyhiä kirjoituksia ja rukoilemalla. Mutta minun kaltaiselleni ei riitä, että vain luen; minun täytyy nähdä evankeliumin periaatteet käytännössä. Olen enemmänkin käsillä-oppija ja se on valitettavasti matkani varrella jättänyt jälkensä minuun.
Tuhlaajapoika meissä kaikissa
Luin hiljattain Jeffrey R. Hollandin kuvausta tuhlaajapojasta – mitä enemmän ymmärsin molempien veljien aseman syvällisempää merkitystä, sitä enemmän huomasin, että omat kokemukseni muistuttivat enemmänkin nuoremman, kurittoman, veljen kokemuksia. Mutta ällistyttävintä oli, että olin ollut myös tuo vanhempi veli: vastuullinen, velvollisuudentuntoinen ja – lopulta – kateellinen poika.
Muistan tunteneeni halveksuntaa erästä minulle läheistä ihmistä kohtaan, joka oli kääntynyt pois evankeliumin tieltä. Kamppailtuaan vaikeuksien ja menetyksen kanssa, hän lopulta palasi laumaan. Minusta hän oli teeskentelijä. Hän palasi ainoastaan, koska se oli ainoa paikka jäljellä ja sitä odotettiin häneltä. Myönnän, että ylpeyteni omaa uskollisuuttani kohtaan sai minut tuntemaan itseni kelvollisemmaksi saamaan sitä huomiota ja rakkautta, jota hän osakseen sai. Tokihan joku, joka ei ollut koskaan langennut, ansaitsi enemmän kuin joku, joka oli aiheuttanut niin paljon murhetta.
Vasta vuosia myöhemmin oman lankeemukseni jälkeen pystyin todella ymmärtämään, kuinka paljon nöyryyttä todella vaatii hyväksyä Sovituksen syvyys ja arvostaa muiden harjoittamaa sitoumusta. Vasta löydettyäni itseni ovelta pyytämästä päästä sisään – kuin toinen tuhlaajapoika – minulle tarjottiin mahdollisuutta pyytää anteeksiantoa ja tukea jatkaakseni elämässäni eteenpäin.
”Tämä nuorempi veli oli todellakin ollut vanki – synnin, typeryyden ja sikolätin vanki. Mutta vanhempi velikin elää jonkinlaisessa vankeudessa. Hän ei ole vielä kyennyt murtautumaan oman itsensä vankilasta. Häntä vainoaa kateuden karsasilmä valta. … On sanottu, että kateus on synti, jota kukaan ei kiirehdi tunnustamaan, mutta se, kuinka laajalle levinnyt tämä taipumus voi olla, käy ilmi vanhasta tanskalaisesta sananlaskusta: ’Jos kateus olisi kuume, koko maailma sairastaisi.’”
”Maailmassa, joka jatkuvasti vertaa ihmisiä ja sijoittelee heitä joko enemmän tai vähemmän älykkäiden joukkoon, joko enemmän tai vähemmän viehättävien joukkoon, joko enemmän tai vähemmän menestyvien joukkoon, ei ole helppoa todella uskoa [jumalalliseen] rakkauteen, joka ei tekisi samoin.” (Toinen tuhlaajapoika, Jeffrey R. Holland)
Nämä veljekset ovat yhden kolikon kaksi puolta: on niitä, jotka kuuliaisesti harjoittavat uskoaan ja sitten on niitä, jotka ovat tuhoisin seurauksin koetelleet uskoaan. Lopettaessani harjoittamasta uskoani kaikki nuo vuodet sitten, huomasin olevan helpompaa jättää todistukseni taakseni. Noiden epäaktiivisuuden vuosieni aikana uskoani koeteltiin ja tunsin itseni maahan lyödyksi ja kukistetuksi, sillä ei ollutkaan enää helppoa vain sanoa: ”Kyllä, minä menen ja teen, mitä Herra on käskenyt”. En voinut enää vain puhua kuuliaisuudesta ja odottaa tuloksia, minun täytyi toimia puheideni mukaisesti.
Itsemme vertaaminen muihin
Minun täytyi myös lopettaa oman polkuni vertaaminen muiden taipaleisiin; mitä heillä oli ja minulla ei. Heidän uskollisuutensa vertaaminen omaan tapaani kyseenalaistaa. Minusta alkoi tuntua, ettei minun koskaan ollut tarkoituskaan mahtua muottiin eikä minun tarvinnut moittia itseäni sen vuoksi, etten pystynyt seuraamaan sokeasti.
Loppujen lopuksi, eivät laumassa kaikki meistä ole sokeita lampaita.
Itse asiassa, kukaan meistä ei ole.
Asetamme itsemme epäonnistumaan, kun oletamme kaikkien ympärillämme pystyvän seuraamaan koskaan harhautumatta. Eikö olisi mukava olla heidän kaltaisensa? Yksinkertaisesti vain hyväksyä kaikki ja kulkea lauman mukana koskaan kompastumatta epäilykseen? En ole koskaan tavannut sokeaa lammasta, sillä heitä ei oikeasti ole olemassa: heidän jokaisen täytyy tiedostaen panostaa uskonsa rakentamiseen, jotta kun heitä pyydetään seuraamaan, heillä on todistus, jonka voimalla tehdä niin. Kun heitä pyydetään johtamaan, heillä on nöyryyttä astua eteenpäin.
”Jumalan perimmäinen tarkoitus on meidän edistymisemme.”
Tukekaamme toisia heidän matkallaan, harjoittivatpa he uskoaan tai koettelivat sitä. Sallikaamme perheemme ja ystäviemme kyseenalaistaa asioita, jotta voimme auttaa heitä löytämään ratkaisuja, jotka parhaiten täyttävät heidän tarpeensa. Missä kohtaa matkaamme olemmekaan, olipa polkumme kuinka hämyinen tahansa – yksinkertaisesti se, että meillä on ystävä, joka ymmärtää ja antaa luvan langeta, voi auttaa meitä löytämään oma jalansijamme, kun pääsemme uudestaan jaloillemme.
Usko omaan tarkoitukseesi, jotta voit auttaa toisia löytämään omansa.
Artikkelin on kirjoittanut Megan Ann Steyskal ja se on alun perin julkaistu Mormon Hub -sivustolla. Artikkelin on suomentanut Tanja Robinson.
