Evankeliumin sanoman ydin

Luukas kertoi tapahtumasta, jolloin Jeesus oli aterioimassa synnintekijöiden kanssa (Luuk. 15:1-2). Tämä suututti fariseukset ja he kyseenalaistivat Jeesuksen tekojen soveliaisuuden. Asia, joka ilmeisesti häiritsi fariseuksia enemmän kuin heidän keskuudessaan eläviä syntisiä, oli Herran halu ystävystyä sellaisten ihmisten kanssa. Jeesuksen vastaus fariseusten kritiikkiin tuli esille kolmen näiden vertauksen kautta: kadonneet lampaat, kadonnut kolikko ja tuhlaajapoika.

Keskeinen ajatus näissä vertauksissa on Kristuksen rakkaus, harhautuneet sielun arvo ja Hänen paheksuntansa ihmisiä kohtaan, joiden pitäisi olla Isän työn edistäjiä. Näitä vertauksia kutsutaan joskus ”evankeliumin ytimeksi”. Jos evankeliumi ei toimi tällä tasolla, millään muullakaan ei ole mitään merkitystä.

Kun luemme näitä vertauksia, meihin vetoaa se, miten paljon Jeesus arvostaa harhaan kulkenutta sielua ja se, miten paljon Hän on valmis näkemään vaivaa saadakseen tuon sielun takaisin. Mutta tarinalla on myös toinen puoli, joka jätetään usein huomiotta: kertomus tuhlaajapojan veljestä.

Veli ei “halunnut mennä sisään”

Meille kerrotaan, että kun tuhlaajapoika palasi viimein kotiin, hänen isänsä otti pojan heti takaisin täysivaltaiseksi perheenjäseneksi, mitä vaatteet, sormus ja kengät kuvasivat. Sitten isä kutsui koolle koko talonväen juhlimaan ja syömään.

Kaikki olivat onnellisia yhtä henkilöä lukuun ottamatta: tuhlaajapojan veli. Kuultuaan uutiset tuhlaajapojan paluusta ja sen, että he olivat tasaveroisia keskenään, sai veljen vihastumaan ja lannistumaan. Merkitsevää on se, että meille kerrotaan hänen seisoneen isänsä talon ulkopuolella, eikä hän ”halunnut mennä sisään”. Symboliikka Isän talon ulkopuolelle jäämisestä on silmiinpistävä.

Kun isä tuli ulos suostuttelemaan toista poikaansa miettimään uudelleen (huomaa, että isä on nyt rientänyt molempia poikiaan vastaan), poika valitti, että häntä oli kohdeltu epäoikeudenmukaisesti. Tämä itsekäs asenne paljastaa pojan todellisen luonteen. Oliko hän todella velvollisuudentuntoinen poika? Oliko hän todella kiinnostunut isästään ja hänen huolistaan? Jos hän olisi ollut kiinnostunut isänsä huolista, miksi hän oli jättänyt isänsä kantamaan kadonneen pojan taakkaa yksin?

Kertomuksessa ei ole mainintaa siitä, että toinen poika olisi odottanut veljeään isänsä kanssa, päivä toisensa jälkeen, katsoen horisonttiin nähdäkseen tutun hahmon viimein ilmestyvän. Polvistuiko toinen poika koskaan noiden pitkien, tuskaisten vuosien aikana isänsä kanssa anomaan, että hänen veljensä parantaisi tapansa ja palaisi kotiin?

Myös muita silmiinpistäviä luonteenheikkouksia on havaittavissa. Jeesus ei esimerkiksi maininnut, että tämä veli olisi koskaan yrittänyt puhua tuhlaajaveljelleen yrittäen estää häntä lähtemästä, tai että hän olisi sen jälkeen yrittänyt etsiä häntä. Olikohan hän helpottunut, että hänen ei tarvinnut enää olla tekemisissä syntisen veljensä kanssa. Ehkäpä hänen arvostelunsa veljeään kohtaan oli syynä hänen lähtemiseensä.

Kun tuhlaajaveli lähti, jatkoiko toinen poika veljensä tekojen arvostelua vertaamalla niitä omiinsa? Kun hän kuuli, että tuhlaajaveli oli tuhlannut koko omaisuutensa elämällä riettaasti ja söi nyt sikojen kanssa, sanoiko hän sydämessään: ”No niin, viimeinkin veljeni on saanut palkkansa”?

”Tuhlaajapojat” keskuudessamme

Keskustelin kerran tällaisen henkilön kanssa. Hän oli saanut tarpeekseen syntisestä elämästään ja halusi palata kotiin. Hän oli äskettäin käynyt kirkossa ja oli istunut hiljaa takarivissä Apuyhdistyksessä. Kukaan ei istuutunut hänen viereensä; kukaan ei kätellyt häntä. Hän sai osakseen katseita, jotka hän tulkitsi tuomitseviksi. Häntähän pidettiin syntisenä naapurustossaan. Hän tuli kirkkoon saadakseen rakkautta ja helpotusta, mutta hän tapasi vain fariseuksia.

Nyt hän oli huolissaan tyttärestään, joka halusi myös palata kirkkoon, mutta tämä tytär oli naimaton äiti, joka kamppaili palautuakseen vuosien mittaisesta huumeiden käytöstä. Ja jokainen seurakunnassa tiesi sen.

Sekä äiti että tytär olisivat voineet päästä koko matkan kotiin asti, jos joku olisi rientänyt heitä vastaan, auttanut heitä palaamaan, tervehtinyt heitä viitan, sormuksen ja kenkien kera ja tarjonnut juhla-aterian. Tuolla kriittisellä hetkellä todellisella ystävällä olisi ollut suuri merkitys. Äiti ja tytär halusivat paeta “vierailta mailta”, lakata syömästä sikojen kanssa ja palata kodin täysivaltaiseksi jäseneksi, mutta he eivät tienneet, toivottaisivatko heidän veljensä ja sisarensa heidät tervetulleiksi.

Muistakaa, evankeliumin sanoman ydin on kadonneet lampaat, kadonnut kolikko ja tuhlaajapoika. Jos evankeliumilla ei ole voimaa pelastaa uskomattomien välimatkojen takaa, se on vain kiva filosofia. Jeesus kertoi nämä vertaukset puolustaakseen työtänsä syntisten parissa sen sijaan, että olisi hakenut ystävyyttä hurskastelijoilta.

Hän näytti täydellisen esimerkin taivaallisen Isän työssä olemisesta lunastustyönsä kautta. Hänellä oli aina tuntosarvet pystyssä etsiessään niitä, jotka harhailivat ja olivat eksyksissä. Hän odotti ja rukoili kärsivällisesti kapinallisten puolesta, jotta he harkitsisivat uudelleen ja aloittaisivat matkan kotiin.

Todelliset Jumalan pojat ja tyttäret tekevät Isänsä työtä. Kuten Jeesus, he anovat tuhlaajasisaruksiltaan, että he eivät lähtisi kotoa, mutta kun niin tapahtuu, he lähtevät etsimään heitä. He etsivät vuorilta ja laaksoista; he antavat valonsa loistaa kulkiessaan ja etsiessään kallisarvoisia kadonneita veljiään ja sisariaan.

Kun mikään muu ei auta, he istuvat kärsivällisesti Isänsä kanssa ja tähyilemässä horisonttiin nähdäkseen rakkaittensa palaavan kotiin. He rukoilevat Isänsä kanssa, kokevat tuskaa Isänsä kanssa, ikävöivät Isänsä kanssa ja lopulta riemuitsevat Isänsä kanssa ja tukevat Häntä hänen päätöksissään, kun heidän tuhlaajasisaruksensa palaavat kotiin. He tekevät kaikessa kuten Jeesus: he tekevät Isän työtä. He omistavat elämänsä lunastussuunnitelmalle. Heillä on aina tuntosarvet pystyssä etsiessään mahdollisuuksia tuoda ihmisiä Kristuksen luokse.

Rakastan sinua vaikka…

Kaikki maailman tietämys evankeliumista ei hyvitä epäonnistumista lunastuksen työn tekemisessä. Sekä Paavali että Mormon – kaksi todistajaa! – opetti meille, että ilman rakkautta emme ole mitään (1 Kor. 1:1-3; Moroni 7:46). Tämä rakkaus on erilaista; se on selestistä rakkautta – pelastavaa rakkautta.

”Aito rakkaus on Kristuksen puhdasta rakkautta”, mikä tarkoittaa sellaista rakkautta, joka käsittää Kristuksen voiman etsiä, odottaa kärsivällisesti, ottaa takaisin ja riemuita.

Todelliset Jumalan pojat ja tyttäret ovat “täynnä tätä rakkautta” (Moroni 7:47-48). He olettavat, että vanhurskaiden ihmisten elämässä ei ole yhteensattumia. Jos he kohtaavat jonkun, joka tarvitsee rakkautta ja pelastamista, he olettavat, että Jumala toi tuon henkilön heidän polulleen. He ottavat vastuuta.

He eivät pelkää rakastaa: “Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon” (1. Joh. 4:18). Kun he kohtaavat jonkun, joka kokee tuskaa ja joka haluaa palata kotiin, he osoittavat ehdotonta rakkautta; he käyttävät pyhitettyä aikaansa, lahjojaan ja keinojaan ottaakseen hänet syleilyynsä ja pelastaakseen aran tuhlaajapojan.

Todelliset Jumalan pojat ja tyttäret testaavat rakkauttaan ”vaikka”-luettelon avulla. Esimerkiksi —

Rakastan sinua vaikka … valehtelet.

Rakastan sinua vaikka … varastat.

Rakastan sinua vaikka … huudat minulle.

Rakastan sinua vaikka … hylkäät liittosi.

Rakastan sinua vaikka … juot alkoholia, poltat tupakkaa, käytät huumeita.

Rakastan sinua vaikka … teet moraalisen synnin.

Rakastan sinua vaikka … lähdet kotoa etkä puhu minulle vuosiin.

Rakastan sinua vaikka … petät minut.

Rakastan sinua vaikka … joudut vankilaan.

Saatamme kysyä itseltämme: Missä vaiheessa rakkauteni perheenjäsentä tai jota kuta muuta kohtaan loppuu? Missä vaiheessa voisimme arvioida Jumalan rakkauden loppuvan? Eräs Jumalan kaltaiseksi tulemisen vaatimuksista on oppia rakastamaan ”vaikka”.

Vilpitön rakkaus tarjoaa palaaville tuhlaajapojille pehmeän laskeutumispaikan. Ankara tuomitseminen ajaa heidät pois; aito rakkaus ottaa heidät syleilyynsä ja luo parantavan tuen verkoston. Useimmat tuhlaajapojat yrittävät lopulta palata kotiin, mutta jos heillä ei ole rakastavia, hyväksyviä ystäviä odottamassa, he eivät todennäköisesti jää kotiin.

Ulkokultaisuutta pahimmillaan

Hugh Nibley kirjoitti: “Jeesuksen mukaan pahimmat synnintekijät eivät ole porttoja tai publikaaneja, vaan uskonnollisia johtajia, jotka vaativat asianmukaista vaatetusta ja huoliteltua olemusta, jotka ovat tarkkoja kaikista säännöistä, jotka huolehtivat kallisarvoisista statussymboleistaan, jotka ovat tarkan lainmukaisia, jotka ovat hartaan isänmaallisia…”(Nibley, Approaching Zion, 53-54.)

Pahimmanlaatuista ulkokultaisuutta on teeskennellä kunnioitusta ja uskollisuutta Jumalaa kohtaan, mutta hylätä Hänen työnsä. Tuhlaajapojan veli kuulutti omaa vanhurskauttaan, mutta ei ollut koskaan tehnyt mitään auttaakseen isäänsä tuomaan poikansa takaisin. Sitten kun tuhlaajaveli viimein palasi, hän ei halunnut hyväksyä veljeään tasavertaiseksi perheenjäseneksi. Hänen mielestään veli ei ollut kelvollinen saamaan perheen rakkautta. Hän kieltäytyi osallistumasta Isän lunastustyöhön, mutta odotti Isän silti palkitsevan hänet.

Rakkauden vastakohta on välinpitämättömyys

Ulkokultaisuus on pahimmillaan silloin, kun se nostaa päätään tuomitsemalla ankarasti tai olemalla tekemättä mitään. Vanhin Mavin J. Ashton sanoi: ”Viha ei ole rakkauden vastakohta. Välinpitämättömyys on.” (Marvin J. Ashton, Ensign, Feb 1993, 64.)

Yrittäessään palata kotiin “tuhlaajapojat” ottavat suuren riskin. He eivät yksinkertaisesti tiedä, odottaako heitä rakkaus ja hyväksyntä. He eivät voi edes kuvitella sormusta, viittaa, kenkiä ja juhla-ateriaa. Tuhlaajapoika todennäköisesti livahtaa kirkkoon huomaamatta ensimmäisellä kerralla toivoen, että kukaan ei huomaa hänen vaatteidensa hajua tai epäsovinnaista ulkonäköään.

Ehkäpä tuhlaajapojat ovat jo joukossamme ja ovat tulleet ja menneet kauan aikaa. Tai ehkä he käyvät kirkossa säännöllisesti, mutta vetäytyvät alueelle, missä he voivat istua yksin ja huomaamatta – paikkaan, jossa he voivat hiljaa kirkua olosuhteidensa aiheuttaman tuskan takia.

Todelliset Jumalan pojat ja tyttäret tekevät Isän työtä ja etsivät tuhlaajaveljiään ja -sisariaan. Todelliset Jumalan pojat ja tyttäret osoittavat ehdotonta rakkautta, puhdasta Kristuksen rakkautta, jolla on voima pelastaa. Todelliset Jumalan pojat ja tyttäret pyrkivät tulemaan ”vapahtajiksi” samaan tapaan kuin Vapahtajamme.

Alkuperäisen artikkelin on kirjoittanut Larry Barkdull ja se on julkaistu ldsmag.com -sivustolla. Artikkelin on kääntänyt Krista Kora.

The post Tärkeä opetus tuhlaajapojan veljestä appeared first on SeuraaKristusta.fi.

Tämän tapauksen jälkipyykki koostui rakastavasta Vapahtajasta, toisen mahdollisuuden saaneesta naisesta ja oletettavasti kasasta heittämättömiä kiviä.

Kun olen miettinyt tätä tarinaa aikaisemmin, ajatukseni ovat yleensä suuntautuneet kohti Vapahtajan myötätuntoista anteeksiantoa. Olen tuntenut toivon, että tehdessäni virheitä, Kristus ei tuomitse minua. Hän rakastaen ohjaa minua tielläni muutokseen.

Tänään ajatukseni keskittyvät noihin heittämättömiin kiviin. Kun fariseukset ja lainopettajat ymmärsivät Kristuksen ohjeistuksen opetuksen (että vain Hänellä, ollen ainoa synnitön heidän keskuudessaan, oli oikeus tuomita tuo nainen), kuinka moni pudotti kiven käsistään ja kuinka moni piti kiinni siitä poistuessaan paikalta?

Kuinka monta kiveä minä kannan, valmiina heittämään ne kohti jotakuta, joka mielestäni ne ansaitsee? Millä tavoin oikeutan (mukamas Jumalan lain mukaisen) vanhurskauden säilyttämiseen ja puolustamiseen verhotun toisten kuvainnollisen hakkaamisen ja rikkirepimisen?

Esimerkkitapaus #1

Läheinen ystäväni kertoi hiljattain kamalasta kokemuksestaan, kun hänen lapsensa torjuttiin, eristettiin ja heitä kiusattiin, koska he eivät olleet mormoneja. Ystäväni mukaan toiset lapset välttivät istumasta hänen lastensa kanssa ruokatunnilla ja kieltäytyivät tulemasta leikkimään heidän kanssaan [Pam! ”ole tekemisissä ainoastaan sellaisten kanssa, joilla on samat standardit” -kivi murskaa hänen 9-vuotiaan pikkutyttönsä itsetunnon.] Toiset vanhemmat kertoivat hänelle myös, etteivät he halunneet lastensa tulevan hänen kotiinsa, sillä he saattaisivat saada vääränlaisia vaikutteita nähdessään hänet hihattomissa topeissa tai nähdessään hänen tatuointinsa. [Pam! ”Suojele lastasi pahan vaikutteilta” -kivi tyrmää hänen 11-vuotiaan tyttärensä sosiaalisen itsevarmuuden.]

Esimerkkitapaus #2

Luin vastikään postauksen eräässä Facebookin mormoniryhmässä, jossa voi kysyä ja vastata kysymyksiin; joku kysyi vilpittömästi selvennystä siihen, miten käsitetään ”sääntö” puhuttaessa sapattina (sunnuntaina) työskentelemisestä. Tämä henkilö nimenomaisesti kysyi, oliko lääketieteen alalla työskentelevien sallittua työskennellä sunnuntaisin auttaakseen ihmisiä, joilla oli hätätilanne.

Yksi kommentoija vastasi alentuvaan sävyyn, että kysyjän tulisi ”ryhdistäytyä” ja lakata olemasta niin omahyväinen. [Pam! ”Vältä ja tuomitse omahyväisyys” -kivi tuhoaa kysyjän halukkuuden ilmaista ääneen kysymyksiään ja huoliaan.] Toinen kommentoija vastasi, että ylipäätään asian kysyminen osoitti, kuinka tämä oli täysin väärinymmärtänyt ”Sapatin lain” merkityksen. [Pam! ”Lain kirjain syrjäyttää lain hengen” -kivi aiheuttaa epävarmuuden särön kysyjän uskonjärjestelmään.]

Esimerkkitapaus #3

Seksuaalisesta hyväksikäytöstä selvinnyt kertoi reaktioista ja ohjauksesta, jota hän sai kertoessaan kokemastaan. Hän oli ollut juhlissa ja oli juonut, kun juhlissa ollut mies sai houkuteltua hänet yksin ja yritti raiskata hänet. Yksi kysymyksistä, jonka hänen piispansa esitti hänelle, oli: ”Mitä odotit tapahtuvan juhlissa, jossa kaikki juovat ja hormonit hyrräävät?” [Pam! ”Vältä tilanteita, joissa standardisi saattavat vaarantua” -kivi lävistää hänen sielunsa saaden hänet ajattelemaan, että seksuaalisen saalistajan teot olivat hänen syytään.]

Hän myös kertoi saaneensa kuulla seurakunnassaan ihmisten kommentoineen, että hän oli todennäköisesti keksinyt koko jutun ja koska hän pukeutui säädyttömästi, hän yritti viekoitella sen tyyppisiä miehiä. [Pam! ”Pukeudu säädyllisesti ja vältä pahan vaikutelmia” -kivi tuhoaa hänen omanarvontunteensa.]

Jokaisessa näistä yllä mainituista esimerkkitapauksista oikeita ihmisiä vahingoitettiin huomattavin tavoin ihmisten ”heittäessä” uskonkäsityksiään ja arvojaan heitä päin. Kiviä voidaan käyttää suurenmoisiin tarkoituksiin, kun niillä rakennetaan vahvoja yhteisöjä ja turvapaikkoja. Niillä voidaan kuitenkin saada aikaan myös suurta tuhoa, kun niitä käytetään sodan ja tuomitsemisen aseina.

Samoin periaatteita ja uskonkäsityksiä voidaan käyttää suureksi hyödyksi yhteisöissä ja yhteiskunnassa, kun ne ymmärretään ja niitä käytetään asianmukaisesti. Mutta samalla tavoin ne voivat aiheuttaa suurta tuhoa, kun niitä käytetään aggressiivisesti hyökkäämiseen ja tuomitsemiseen.

Pohdiskellessani tätä opetusta, olen miettinyt, millä tavoin minä olen väärinkäyttänyt oikeina pitämiäni periaatteita ja uskonkäsityksiä aseina hyökkäyksille ja tuomitsemiselle.

Kuinka usein pidättäydyn auttamasta apua tarvitsevia, oikeuttaen sen ”omavaraisuuden” ja ”kyvyttömyyden edesauttamisen välttämisen” -periaatteilla? Eikö minun pitäisi sen sijaan harjoittaa omavaraisuuden periaatetta omassa elämässäni, jotta voisin paremmin olla tilanteessa, jossa voin vapaasti auttaa tarvitsevia?

Kuinka usein sosiaalisessa mediassa tai sosiaalisissa tilanteissa keinotekoiset heijastukseni siitä kuinka ”siunattu” olen (noudattaen ”antakaa valonne loistaa” -periaatetta) aiheuttavat toisille epävarmuuden tai arvottomuuden tunteita? Eikö todellisen minäni esilletuominen – vikoineni, tuskineni ja epävarmuuksineni – loistaisi kirkkaampana merkkivalona toivosta, että uskoni Jumalaan auttaa minut läpi vaikeiden aikojen siinä missä hyvienkin?

Kuinka usein, yrittäessäni elää ”opi tuntemaan ja rakastamaan lähimmäisiäsi” -periaatteen mukaan, kuitenkin käyttämäni nimikkeet, kuten ”vähemmän aktiivinen”, ”epäaktiviinen” ja ”ei-jäsen” saavat toiset tuntemaan itsensä eristetyiksi ja vieraannutetuiksi? Eikö lähimmäisteni tunteminen auttaisi minua korvaamaan merkityksettömät nimikkeet merkityksellisiä yhteyksillä? Eikö heidän rakastamisensa tarkoittaisi heidän hyväksymistään sellaisina kuin he ovat, tuntematta tarvetta käyttää aktiivisuuden tasoa kirkossa erottavana tekijänä?

Alan oppia, että lähes jokaisessa (ellei peräti jokaisessa) tapauksessa, jolloin tiedostaen tai tiedostamatta tuomitsen toisia, väärinkäytän arvostamiani ”vanhurskaita” uskonkäsityksiäni tuhonaseina. Kuinka murheellista periaatteiden hyväksikäyttöä – periaatteiden, jotka ovat minulle rakkaimpia. Tämä tietoisuus on johtanut haluun elää arvojeni mukaisesti vahvistamalla toisia sen sijaan, että ”heittelisin” uskonkäsityksiäni kohottaakseni itseäni ja repimällä rikki toisia. Vaikka syntisten kivittäminen kuoliaaksi kirjaimellisessa merkityksessään onkin hylätty kulttuurissamme aikoja sitten, aion tehdä jatkuvasti töitä päästääkseni irti kuvainnollisista kivistä, joita olen käyttänyt virheellisesti tuomitakseni toisia ja lannistaakseni heitä.

Artikkelin on kirjoittanut Jacob Burdis ja se on alun perin julkaistu Mormon Hub -sivustolla. Artikkelin on suomentanut Tanja Robinson.

The post ”Se heittäköön ensimmäisen kiven” – Nykypäivän ”kivittämisen” aiheuttamat vahingot appeared first on SeuraaKristusta.fi.

Toisin sanoen, olin halukas ja valmis kutsumaan vanhurskaita ihmisiä parannukseen. En halunnut tulla kuormitetuksi tutkijalla, jolla on vaikeuksia voittaa nikotiiniriippuvuus, joka ei halua mennä naimisiin avopuolisonsa kanssa tai joka käy keilaamassa sunnuntaisin. Turha ruuhkauttaa sakramenttikokousta ihmisillä, jotka tulevat viettämään tuntikausia piispan toimistossa.

Ikääntyessäni (paljon) olen alkanut ymmärtää, että on olemassa paljon asioita, joita tarvitsemme enemmän kuin vähemmän sakramenttikokouksessa, ja että ajatus kappelista, jossa 200 ihmistä odottaa enkelimäisellä kärsivällisyydellä varustettuina muutetuksi tulemista on todennäköisesti harhaanjohtavaa ja epärealistista. Ehkä Vapahtaja kokoaisi täysin erilaisen joukon kuin me, eikä Hän luullakseni räpäyttäisi silmäänsäkään asioille, jotka aiheuttavat meille aivohalvauksen.

Tatuoinnit

Otetaan esimerkkinä tatuoinnit. Me tarvitsemme paljon enemmän tatuointeja. Tiedän, että useimpien meidän ensimmäisenä ajatuksena nähdessämme jollakin tatuoidut käsivarret ei olisi se, että “miten hyvä vanhinten koorumin johtaja tuosta veljestä tulisikaan,” mutta miksi ei? Olen melko varma, että jos Sarahemlassa olisi ollut tatuoija, Alma nuorempi olisi ollut melko vaikuttavasti tatuoitu, eikä hänestä loppujen lopuksi tullut hullumpi. Evankeliumi saa aikaan muutoksia: keskitymme vähemmän siihen, mitä eilen tapahtui ja enemmän siihen, mitä meistä voi tulla tänään. Eivätkä tatuoinnit muutenkaan ole sama asia kuin pahuus. Se on enemmän kulttuuriasia kuin käsky.

Ystäväni, jolla oli näkyvä tatuointi, kysyi kerran piispalta, pitäisikö hänen poistattaa se. Piispa kysyi miksi. Hän selitti, että se näytti vaivaavan joitakin sisaria Apuyhdistyksessä. Piispan viisas neuvo oli: ”Antaa sen vaivata heitä. Se ei kerro yhtään siitä, kuka olet nyt.” En voisi olla enempää samaa mieltä. Älkäämme katsoko tatuointeja nenänvarttamme pitkin vain siksi, että omien virheidemme viipyilevät merkit ovat vähemmän näkyviä.

Erilaiset kulttuurit

Tarvitsemme myös enemmän värillisiä ihmisiä. Ei, se on liian yleinen ilmaus. Monissa seurakunnissa Yhdysvalloissa on paljon latinalaisamerikkalaisia ja aasialaisia ihmisiä, eikä tässä kirkossa voi heittää kiveä osumatta tongalaiseen. (Ja kun osut tongalaiseen, hän hymyilee, aivan kuin ei olisi tuntenut mitään. Rakastan noita ihmisiä.) Se, mitä me tarvitsemme seurakuntiin Yhdysvalloissa, on mustat ihmiset. Tämä ei monimuotoisuusasia. Se on epäonnistuminen-evankeliumin-jakamisessa -asia.

Lähetystyö afrikkalais-amerikkalaisten keskuudessa voi olla haastavaa (palvelin osan lähetystyöstäni Chicagon eteläpuolella), ja osittain se johtuu menneisyydessä olleista rajoituksista pappeuden suhteen. Mutta se on myös oire epäonnistumisestamme ilmaista kunnolla evankeliumin mahtavaa sanomaa ja varmistaa, että jokainen, joka astuu ovistamme sisään, on tervetullut. Joissakin paikoissa tämä onnistuu paremmin kuin toisissa, mutta meillä on paljon työtä tehtävänä, jotta voimme olla varmoja siitä, että teemme parhaamme jakaaksemme sanomaamme tehokkaasti kaikille.

Homoseksuaalisuus

Ja otetaanpa esille homoseksuaalisuus. Tarvitsemme enemmän LGBT:tä kirkossamme. On vaikeaa ”myydä” kirkkoa homoavioliittoon suhtautumisemme takia ja suuri osa LGBT-yhteisöstä paheksuu sellaista, minkä he parhaimmillaankin uskovat olevan ristiriitaista. Mutta kaikki eivät ajattele samalla tavalla. Oman kokemukseni mukaan on monia LGBT-ihmisiä, jotka tuntevat suurta kiintymystä kirkkoa kohtaan ja haluaisivat osallistua merkityksellisemmällä tavalla. Silti kuulen yhä jäsenten kommentteja kuten: ”Miksi homoseksuaalinen haluaisi olla mormoni?” En tiedä, mutta luultavasti samasta syytä kuin hurskasteleva pöyhkeilijäkin haluaa olla mormoni. Me emme saa päättää sitä, kuka ”kuuluu” Jumalan valtakuntaan. Jumala tekee sen. Ja meille on sanottu selvästi, että pelkkä seksuaalinen suuntautuminen ei estä ketään saamasta mitään kirkon siunauksia.

Omat asenteemme voivat kuitenkin luoda valtavan kompastuskiven LGBT-jäsenille ja vierailijoille ja se on yksinkertaisesti anteeksiantamatonta. LGBT-ihmisillä on oikeus tulla kohdelluiksi tärkeinä ja tarpeellisina Kristuksen ruumiin jäseninä, eikä tuon ruumiin syöpinä. Meidän tulisi päästä yli ennakkoluuloistamme ja olla halukkaita kutsumaan, ystävystymään, rakastamaan ja palvelemaan LGBT-jäsenten ja -tutkijoiden rinnalla.

Kristus palveli kaikkia

On monia muitakin asioita, joiden toivoisin olevan enemmän läsnä sakramenttikokouksissamme. Tupakan haju. Piikitysjäljet. Alkoholintuoksuinen henkäys. Ja viikset.

Ennen kaikkea, me voisimme mielestäni osoittaa enemmän myötätuntoa, suvaitsevaisuutta ja Kristuksen kaltaista rakkautta. Hänen teki palvelutyönsä valtavirran ulkopuolella olevien ihmisten keskuudessa, jotka koostuivat fyysisesti ja henkisesti sairaista, hyljeksityistä, huorintekijöistä, riivatuista. Meidän tulisi seurata tuota esimerkkiä ottamalla syleilyymme kenet tahansa, joka saattaisi ylentyä, saada lohdutusta ja väkevöityä evankeliumin vaikutuksen seurauksena.

Toisin sanoen, ihan jokainen.

Alkuperäisen artikkelin on kirjoittanut Rob Ghio ja se on julkaistu mormonhub.com -sivustolla. Artikkelin on kääntänyt Krista Kora.

The post Tatuoinnit ja muut asiat, joita meillä voisi olla kirkossa enemmän appeared first on SeuraaKristusta.fi.

Se todella teki minuun vaikutuksen silloin, ja se kaikui toistuvasti mielessäni äskettäisen vaalikamppailun aikana, kun näin sanojen viha, ilkeys ja suuttumus esiintyvän poliittisen kentän molemmin puolin.

Hassua on se, että näyttäisi siltä, että silloin kun suvaitsevaisuutta näennäisesti juhlitaan ja ylistetään enemmän kuin koskaan, ihmisistä tulee entistä suvaitsemattomampia.

Asia on näin: suvaitsevaisuus ei tarkoita vain sellaisen henkilön suvaitsemista, joka on kanssasi samaa mieltä. Se on nimittäin helppoa. Kuka tahansa pystyy siihen.

Suvaitsevaisuus tarkoittaa sitä, että on kunnioittava ja ystävällinen sellaisia ihmisiä kohtaan, joiden kanssa ei ole samaa mieltä. Tarkan määritelmän mukaan se ei siis koske ihmisiä, joiden kanssa jo olet samaa mieltä – se koskee niitä, joiden kanssa ajatuksesi eivät kohtaa, ja siksi sinun täytyy alun alkaenkin suvaita heidän mielipiteitään.

Suvaitsevaisuus ei tarkoita hyväksymistä tai puoltamista; se yksinkertaisesti tarkoittaa sitä, että elämme rauhassa ja osoitamme ystävällisyyttä sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka eivät elä uskomustemme mukaan. Se tarkoittaa sitä, että olemme sopusointuisia ja rakastavia sen sijaan, että olisimme riidanhaluisia ja vihamielisiä.

Näin lukemattomia kirjoituksia sosiaalisessa mediassa, joissa ihmiset tuomitsivat niitä, jotka äänestivät heidän ehdokkaansa vastaehdokasta. Näkemäni kiroilun, nimittelyn, lyttyyn lyömisen ja vihan määrän ajatteleminenkin saa minut sairaaksi.

Minusta se kuulostaa suvaitsevaisuuden vastakohdalta. Kun etsin määritelmää suvaitsevaisuudesta Google-hakukoneelta, en löytänyt yhtäkään sellaista, joka olisi kuvaillut suvaitsevaisuuden olevan: ”Sellaisten ihmisten vähättelemistä, kiusaamista ja häpäisyä, jotka ovat asioista eri mieltä.” Mutta ehkä en vain löytänyt sitä määritelmää. Kuka tietää.

Suvaitsevaisuus vs. hyväksyminen

Dallin H. Oaks piti vuoden 2011 kirkon koululaitoksen hartaustilaisuudessa puheen ”Totuus ja suvaitsevaisuus,” jossa hän otti esille Uudesta Testamentin esimerkin siitä, miten Kristus osoitti suvaitsevaisuutta aviorikoksesta syytettyä naista kohtaan.

”Kun Jeesus kohtasi aviorikoksesta kiinni jääneen naisen, Hän puhui suvaitsevaisuuden lohdullisia sanoja: ”En tuomitse minäkään.” Kun Hän sitten lähetti naisen pois, Hän puhui käskeviä totuuden sanoja: ”Mene, äläkä enää tee syntiä.” (Joh. 8:11) Tämän esimerkin, jossa Vapahtaja puhuu sekä suvaitsevaisuuden että totuuden sanoja, tulisi kohottaa ja vahvistaa meitä kaikkia: ystävällisyyttä kommunikoinnissa mutta päättäväisyyttä totuudessa.”

Vanhin Oaks tähdentää, että Vapahtajan ääni ei ollut hyväksynnän ääni, vaan suvaitsevaisuuden ääni. Kristus rakasti tuota naista Jumalan lapsena ja tunnusti hänen jumalallisen arvonsa ja mahdollisuutensa. Hänen äänensä ystävällisyydestä ja rakkaudesta huolimatta kuitenkin on selvää, että Hän ei hyväksynyt naisen synnillistä käyttäytymistä.

Vapahtaja ei pelännyt totuuden osoittamista. Mutta Hän teki sen tavalla, joka oli kaukana halventavasta tai vihamielisestä. Hänen vuorovaikutuksensa ihmisten kanssa oli aina täynnä rakkautta ja kunnioitusta – mikä on suvaitsevaisuuden ydin.

Vanhin Hollandin neuvo vuoden 2014 huhtikuun yleiskonferenssissa siitä, että meidän täytyy olla suvaitsevaisia mutta totuudellisia, on samankaltainen kuin vanhin Oaksin huomautus.

”Olkaa vahvoja. Eläkää uskollisesti evankeliumin mukaan, vaikka muut ympärillänne eivät eläisi ollenkaan sen mukaan”, vanhin Holland neuvoi. ”Puolustakaa uskonkäsityksiänne kohteliaasti ja myötätuntoisesti, mutta puolustakaa niitä.”

En voi tarpeeksi painottaa, että suvaitsevaisuus ei tarkoita sitä, että meidän täytyy hyväksyä jotakin. Se ei tarkoita, että meidän täytyy hyväksyä se ja olla kuin se ei haittaisi meitä. Ennemminkin se tarkoittaa sitä, että olemme kohteliaita; olemme ymmärtäväisiä. Meidän täytyy puolustaa sitä, mihin uskomme, mutta meidän täytyy tehdä se hyväntahtoisesti ja rakkaudella.

Ystävällisyydellä ei ole eräpäivää

Äskettäin eräs henkilö sanoi minulle jotakin yllättävää. Keskustelimme vaaleista. Kannatimme eri ehdokkaita ja selitin hänelle, että ihmiset voivat olla eri mieltä, mutta silti rakastaa toisiaan. Hän vastasi nopeasti: ”Nyt ei ole kohteliaisuuden aika. Se on mennyttä aikaa.”

Olin järkyttynyt. Kohteliaisuuden aika on ohi? Vaikka ymmärrän, että ihmiset saattavat olla eri mieltä asioista, en yksinkertaisesti voi sulattaa ajatusta siitä, että ystävällisyys olisi ehdollista; että sillä on aikaraja.

Mielestäni asia on hyvin yksinkertainen: vihamielisyydelle tai väheksynnälle ja halventamiselle ketään kohtaan ei ole mitään perustetta. Se ei ole Vapahtajan tapa.

Kristus käski meitä rakastamaan toisiamme; siunaamaan niitä, jotka parjaavat meitä (Luuk. 6:28). Olen valmis myöntämään, että en itsekään ole lähelläkään täydellisyyttä kyseisessä asiassa. En polvistu joka ilta rukoilemaan, että ne, jotka ovat olleet minulle epäystävällisiä, voittaisivat lotossa tai muuta vastaavaa.

Mutta samalla kaiken lukemani perusteella en voi käsittää, että Kristus olisi koskaan antanut ehtoja siihen, miten kohtelemme toisiamme. Hän käski meitä rakastamaan toisiamme: tekemään heille kuten haluaisimme heidän tekevän meille. Hän ei koskaan sanonut: ”Olkaa ystävällisiä… paitsi jos tuo henkilö ei ole samaa mieltä kanssasi. Sitten voit olla ilkeä hänelle, koska hän todella ansaitsee sen.”

Elämässä on hienoa se, että meillä kaikilla ei ole samoja mielipiteitä kaikista asioista. Voitko kuvitella millaista se olisi? Se olisi tylsää! Jos kaikki ajattelisimme samalla tavalla, eikä kukaan koskaan haastaisi ideoitamme tai ajattelutapojamme, jotta voisimme kehittää niitä, ei olisi mahdollisuutta edistykselle tai kasvulle. Meidän täytyy vain pitää huolta siitä, että olemme ystävällisiä ilmaistessamme erimielisyyksiämme ja ymmärtäväisiä ollessamme eri mieltä.

Meidän ei tarvitse hyväksyä kaikkea. Meidän ei tarvitse suvaita tai puoltaa kaikkea. Mutta meidän täytyy olla rakastavia, koska sitä Kristus odottaa meiltä.

Herran on kuvailtu olevan Se, joka osoittaa pitkämielisyyttä ja kärsivällisyyttä. Hänen opetuslapsinaan lupaamme olla Hänen kaltaisiaan.

Se tarkoittaa sitä, että emme ole epäkunnioittavia toisia kohtaan. Emme ole riitaisia tai epäkohteliaita. Emme häpäise tai loukkaa niitä, jotka ovat eri mieltä kanssamme, vaikka kuinka tuntisimme olevamme siihen oikeutettuja.

Se merkitsee sitä, että autamme toisia tuntemaan Vapahtajan kauttamme, vaikka ja erityisesti kun se on haastavaa ja vaikeaa.

Koska siitä huolimatta, miten vaikeaa se on tai miten hankalalta se tuntuu, niin kun me osoitamme rakkautta ja kärsivällisyyttä toisia kohtaan, olemme tulleet hieman enemmän Kristuksen kaltaisiksi.

Ja se on haaste, joka kannattaa ottaa vastaan joka päivä.

Artikkelin on kirjoittanut Amy Kelm ja se on alun perin julkaistu mormonhub.com -sivustolla. Artikkelin on suomentanut Krista Kora.

The post Suvaitsemattomuus ”suvaitsevassa” maailmassa appeared first on SeuraaKristusta.fi.

Ennakkoluulojen vankina

En kasvanut suvaitsevaisuuden ilmapiirissä. Osittain se johtui maantieteellisestä sijainnista. Vietin suurimman osan lapsuudestani sellaisten ihmisten parissa, jotka enemmän tai vähemmän näyttivät samalta ja ajattelivat samalla tavalla kuin minä. Vasta lähetystyössä minulla oli merkityksellisiä ihmissuhteita rotuvähemmistöihin kuuluvien ihmisten kanssa, ja kun olin lopulta päässyt siihen pisteeseen, minun täytyi päättää, pitäisinkö kiinni stereotypioista vai heittäisinkö ennakkoluuloni yli laidan huomattuani olevani väärässä.

Valitsin jälkimmäisen. Lähetystyöni jälkeen solmin avioliiton meksikolais-amerikkalaisen kanssa. Nimesin yhden tyttäristäni ystäväni mukaan, joka sattui olemaan musta. Rikastin elämääni laajentamalla ystäväpiiriäni. Se oli hyvä päätös. Elämästäni tuli parempaa.

Minulla ei ollut suoranaisia kokemuksia homoista tai lesboista ennen kuin lukiossa, missä tiesin pari tyttöä, jotka olivat lesboja (toinen heistä tuli ulos kaapista noin kuukausi sen jälkeen, kun hän oli ollut treffeillä kanssani). En ollut ystävällinen heille. En sano muuta. Lukiossani oli myös pari poikaa, joiden huhuttiin olevan homoja. Olin aika ilkeä myös heille.

Pysyin enimmäkseen erossa HLBT-yhteisöstä, kunnes menin Stanfordin yliopistoon ja huomasin välittömästi ja suureksi epämukavuudekseni olevani sellaisten ihmisten ympäröimänä, joista tiesin hyvin vähän. Jos on olemassa ”homotutka”, minun tutkani meni oikosulkuun ja alkoi savuta. Siitä huolimatta, mitä olin oppinut lähetystyön aikana rasismista, käsittelin tämän kohtaamisen hyvin eri tavalla. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta välttelin kanssakäymistä sellaisten ihmisten kanssa, joita en ymmärtänyt.

Siihen oli syynsä, ja useimmat niistä olivat uskonnollisia. Rotu ja suuntautuminen olivat hyvin eri asioita minun mielessäni, jopa suvaitsevaisuuden hetkinäni. En ollut koskaan ajatellut, että henkilön rotu olisi jotenkin ”väärin”, enkä pitänyt aasialaisia, mustia, latinalaisamerikkalaisia tai muita rotuja pahoina tai huonompina. He olivat vain erilaisia, ja minulla oli ongelmani erilaisuuden kanssa.

HLBT-ihmisten kanssa mielipiteeni muodostui kuitenkin suurelta osin omasta uskonnollisesta ymmärryksestäni, että homoseksuaalisuus on väärin. Jossain määrin se johtui siitä, että en ymmärtänyt omaa oppiamme, eli yhdistin viehtymyksen samaan sukupuoleen homoseksuaalisuuden harjoittamiseen, joten määritelmäni ”väärästä” oli laajempi, kuin mitä kirkko oikeasti opetti. Mutta vielä sitäkin enemmän, mielipiteeni perustuivat puutteelliseen kanssakäymiseen ihmisten kanssa, jotka hylkäsin pahoina.

Mitä Kristus tekisi?

Sitten elämä päätti heittää minulle kierrepallon. Ensin se tapahtui töissä. Lakifirmassa, jossa työskentelin urani alkuaikoina, oli sihteerin paikka avoinna. Ylivoimaisesti pätevin hakija oli häpeilemättömästi ja peittelemättömästi homo. Ja hän istuisi aivan toimistoni ulkopuolella. Eräs firman osakkaista, jonka kanssa jakaisin tämän hallinnollisen assistentin, tiesi uskonnollisen taustani ja oli huolissaan siitä, miten suhtautuisin asiaan. Hän kysyi minulta suoraan: ”Onko tämä sinulle ongelma? Jos se on, niin emme palkkaa häntä.” Tulin siihen tulokseen, että jos se olisi ongelma, se olisi MINUN ongelmani, eikä se vain olisi oikein. Hyväksyin palkkauksen. Ja työskentely tuon hepun kanssa oli mahtavaa. Hän oli samanlainen käytännön jekkuilija kuin minäkin, ja ne lukuisat kerrat, kun jouduimme hankaluuksiin yhdessä, olivat legendaarisia. Se oli hyvä työsuhde. Ja se, että hän oli homo, tuli esille…no, ei koskaan.

Sitten piiri alkoi vähitellen laajeta. Jotkut perheenjäsenet ja läheiset ystävät kertoivat olevansa homoseksuaaleja. Nyt se ei enää koskenut vain työsuhdetta. Nämä olivat syvästi rakastamiani ihmisiä, joiden puolesta uhraisin mielihyvin mitä tahansa, ja jotka omaksuivat elämäntavan, jota en voinut hyväksyä. Mitä minun odotettiin tekevän? Lakata rakastamasta heitä?

Käytin paljon aikaa ajatuksiani selvitellen. Sitten tein listan ihmisistä, joita rakastan. Listassa oli mukana temppelikelvollisia (minun tietoni mukaan) mormoneja; ihmisiä toisista kristillisistä uskontokunnista, jotka ovat perinteisesti vihamielisiä mormoneja kohtaan; muslimeja; ihmisiä, jotka katsovat tosi-TV:tä; pettäjiä; huorintekijöitä; ihmisiä, joilla on rikosrekisteri; ihmisiä, joilla pitäisi olla rikosrekisteri; valehtelijoita, huijareita; toisista pahan puhujia; ja **hengenveto!** homoja.

Niin, ja minä. Kaikkine ongelmineni.

Tajusin, että jos voisin rakastaa vain niitä, jotka elävät jonkun tietyn standardin mukaan, minulla ei olisi ystäviä, perhettä, enkä voisi mennä minnekään itsenikään kanssa. Mikä tärkeintä, en voisi teeskennellä olevani kristitty. Koska Kristus ei toiminut, eikä toimi, sillä tavalla.

Tärkein on rakkaus

Tein siis tietoisen päätöksen. Voisin yrittää elää yrittäen vihata rakastamiani ihmisiä tai voisin vain rakastaa heitä. Valitsin rakastamisen.

Siksi olen anteeksipyynnön velkaa niin monille teistä: odotin liian kauan.

Mutta te ette odottaneet.

Te suritte kanssani, kun minulla oli surua. Te lohdutitte minua, kun tarvitsin lohtua. Te esititte kristityn osaa paremmin kuin minä.

Jotkut rikkaimmista ja tärkeimmistä ihmissuhteistani nykyään ovat HLBT-ihmisten kanssa. Sydämeni on yhdistetty teidän sydämiinne. Emme ehkä ole samaa mieltä kaikesta, mutta ei meidän tarvitsekaan. Teidän suhteenne Jumalaan ei ole minun ongelmani. Teidän suhteenne minuun ehdottomasti on. Ja jos joku vastustaa tai satuttaa teitä tai saa teidät tuntemaan itsenne ”vähempiarvoisiksi” kuin muut, heidän täytyy selvittää asia minun kanssani. Olette sisällä ”suuressa perheteltassani.” Ette ole ”ne.” Olette ”me.”

En rakasta teitä sen vuoksi, mitä haluan teidän olevan.

Rakastan teitä sellaisina kuin olette.

Joten olen pahoillani. Antakaa minulle anteeksi. Yritän korjata asian.

Alkuperäisen artikkelin on kirjoittanut Rob Ghlo ja se julkaistiin osoitteessa lds.net. Artikkelin on kääntänyt Krista Kora.

The post Avoin kirje HLBT-ystävilleni appeared first on SeuraaKristusta.fi.

On suorastaan häpeällistä tulla leimatuksi suvaitsemattomaksi tässä valveutuneessa nyky-yhteiskunnassamme. Tällaista sosiaalista rikollista usein kuvataan hyvinkin voimakkain sanoin, kuten vihaaja, tietämätön tai jopa jotain paljon pahempaa. Kun tuomarit ja lainvalvojat ovat kerran langettaneet tuomionsa, on tätä leimaa hyvin vaikea pyyhkiä pois. Niinpä ihmiset ovat hyvin varovaisia, etteivät he tartuttaisi itseensä tämän tapaista sosiaalista ruttoa. Tunnen aivan liian monta ihmistä, jotka valitsevat pysyä vaiti sosiaalisissa ja poliittisissa kysymyksissä sen sijaan, että ottaisivat riskin tulla leimatuksi suvaitsemattomaksi. Valitettavasti tämä ihmisten toimimattomuus luo pohjan äänekkäämmille vähemmistöille tulkita vaikeneminen myöntymisen merkkinä ja näin ollen vallata itselleen tilaa hiljaisilta keskitien kulkijoilta.

Vanhin Marion G. Romney, puhuessaan BYU:n opiskelijoille 1955, teki huomion, ja kenties jopa profetoi, julistaessaan: ”Joukossamme on niitä, jotka yrittävät palvella Herraa, loukkaamatta paholaista.” Mielestäni tämä on ajankohtaisempaa tänä päivänä, kuin hänen puhuessaan nuo varoittavat sanat 60 vuotta sitten. Tämä tuntuu olevan tämän nousevan sukupolven haaste. Monet pohtivat, voivatko he palvella Jumalaa, seurata Hänen oppiaan ja pysyä suvaitsevina niitä kohtaan, joiden mielipiteet saattavat poiketa täysin heidän omistaan.

Kuinka sitten sosiaalisesti valveutunut ja myötätuntoinen myöhempien aikojen pyhä käsittelee halua rakastaa lähimmäistään sellaisena kuin hän on ja osoittaa suvaitsevaisuutta ja samalla pitää kiinni opista, joka voi olla ristiriidassa muuttuvien sääntöjen ja sosiaalisten normien kanssa? Kuinka joku selviää tästä tulematta leimatuksi suvaitsemattomaksi? Onko se edes mahdollista?

Karu totuus on, että me kaikki jäämme kauas täydellisyydestä tässä suvaitsevaisuuspelissä. Me kaikki lankeamme ansaan. Määrittelen tämän ansan seuraavasti: ”Olen suvaitsevainen kaikkia kohtaan, paitsi niitä, joiden huomaan olevan suvaitsemattomia, sillä olen oikeutettu olemaan suvaitsematon heitä kohtaan, koska he ovat suvaitsemattomia muita kohtaan”… näin tullen juuri siksi, mitä kammoksun – suvaitsemattomaksi.

1940-luvulla opettaja kysyi äidiltäni ja hänen luokkatovereiltaan, olivatko he, opiskelijat, ennakkoluuloisia mitään tiettyä rotua tai uskoa kohtaan. He kävivät läpi listaa ajalleen tyypillisistä ennakkoluuloista. Opiskelijat vakuuttivat, ettei heillä ollut ennakkoasenteita, kunnes opettaja kysyi heidän mielipidettään varakkaista ihmisistä. Äitini vastasi heidän olevan laman lapsia, eikä rikkaita siksi ajateltu lämmöllä. Tämä muutti keskustelun luonteen. Hän kertoi sen olleen käänteentekevä hetki ja tärkeä opetus siitä, kuinka jokaisella meistä on ennakkoluuloja, emmekä välttämättä ole niin suvaitsevaisia kuin kuvittelemme.

En usko meidän tietoisesti ajattelevan tällä tavoin, mutta olen huomannut meidän kaikkien lankeavan tähän ansaan. Vaatii paljon työtä ja energiaa vakuuttaa itsemme ja muut suvaitsevaisesta luonnostamme. Ehkä suurin haasteemme on, kuinka määrittelemme suvaitsevaisuuden. Monet olettavat hyväksymisen ja suvaitsemisen olevan synonyymeja. Sitä ne eivät ole.

Suvaitseminen tarkoittaa, että ”osoittaa halukkuutta antaa sellaisten mielipiteiden tai käytöksen, joista ei välttämättä ole samaa mieltä, esiintyä” (engl. Google dictionary) tai ”kyky pysyä erossa tai sietää jotakin epämiellyttävää” (engl. Merriam-Webster).

Meidän ei tarvitse hyväksyä tai täysin omaksua toisen elämäntapaa ollaksemme suvaitsevaisia, mutta meidän täytyy löytää tie sietää ja olla kohtelias. Muuten lankeamme kuoppaan, joka erottaa perheet ja yhteiskunnan.

Minä olen Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäsen. En odota kaikkien ymmärtävän jäsenyyttäni kirkossa tai edes uskoani siihen, että Jeesus on Jumalan Poika ja maailman Vapahtaja, mutta toivoisin, etteivät he karta minua, ota pois kansalaisoikeuksiani tai polta uskonnollisia kirjojani. Toivoisin, etteivät he pilkkaisi minun uskoani vaan olisivat halukkaita arvostelemaan minua itsenäni eikä vain käsitystään minusta. Riittää kun katsoo julkaisuja sosiaalisessa mediassa, niin ymmärtää, etteivät toiveeni aina pohjaa täysin todellisuuteen. Lisäksi toivon, että niillä, joilla on hyvinkin erilainen näkökulma kuin minulla, voisi olla sama etuoikeus.

Minua usein huolettavat ihmiset, jotka lukevat, katsovat tai kuuntelevat vain sellaista aineistoa, joka tukee heidän omia mielipiteitään. Sosiaalinen media on pullollaan 30 sekunnin klippejä ja kuvia, jotka asettavat jokaisen poliitikon, uskonnollisen ihmisen ja ateistin sopivan kapeaan laatikkoon. Tämä vain lisää bensaa suvaitsemattomuuden liekkeihin. Puolitotuudet ja suuremmista kokonaisuuksista leikatut pätkät on suunniteltu kuohuttamaan tunteita, mutta ne eivät yleensä tuo esiin sosiaalisten, poliittisten ja hengellisten kysymysten monimutkaisuutta.

Olen huolissani, että liian monet tekevät hätäisiä johtopäätöksiä, perustuen rajalliseen informaatioon ja sitten leimaavat suvaitsemattomiksi, tavoittamattomiksi tai tietämättömiksi kaikki, jotka ovat eri mieltä heidän kanssaan, sillä ”faktathan ovat ilmiselvät”. Kriittinen ajattelu alkaa hakemalla ensikäden tietoa, minkä jälkeen täytyy varmistaa, että ymmärtää laajemman asiayhteyden, jossa kyseinen mielipide on esitetty. Kuinka usein olemme langenneet siihen ansaan, että koska asia on esitetty mediassa, on sen oltava oikeaa tietoa?

Kanavan vaihtaminen silloin tällöin auttaa meitä ymmärtämään, kuinka toiset näkevät saman ongelman tai puheenaiheen. Se ei välttämättä muuta mielipidettämme ja saattaa jopa vahvistaa omaa näkemystämme, mutta se auttaa meitä ymmärtämään vastapuolen syitä näkökulmaansa.

Miksi on yhä vaikeampaa olla samaa mieltä siitä, että on eri mieltä? Meidän täytyy löytää parempia keinoja tehdä yhteistyötä. Ihmiset, jotka eivät usko samoin kuin minä, toivovat samaa kunnioitusta omalle uskolleen kuin minä, mutta myös tuntevat pettymystä lukiessaan omien näkemystensä vastaisia kommentteja sosiaalisessa mediassa ja blogimaailmassa.

Minua huolettaa, että liian monet meistä menevät lankaan lukiessaan tunteilla ladattuja tarinoita ja julkaisuja niiltä, jotka haluavat päättäväisesti saada kaikesta aikaan ”me vs. ne” -väittelyn. Näen sosiaalisessa mediassa lyhennettyjä yhteenvetoja ”todisteista” ja pidemmistä keskusteluista leikattuja klippejä, joita esitetään täsmällisinä poliittisina ja teologisina totuuksina.

Monet näistä julkaisuista ovat tehokkaita kuohuttamaan tunteita, mutta usein sulkevat pois sivistyneen keskustelun, sillä ne ovat vahvasti kahtia jakavia. Sosiaalinen media näyttää ruokkivan tätä trendiä. Kenties me rohkaistumme enemmän, kun istumme ruudun takana eikä meidän tarvitse kohdata vastapuolta kasvotusten.

Olen vakuuttunut, ettei enenemmistö ihmiskunnasta ajattele tällä tavoin, mutta monet pysyvät vaiti, peläten suvaitsemattomuuden leimaa. Useimmat tuntemani rauhantekijät vain pysyttelevät erossa riidoista.

Kysyn jatkuvasti itseltäni, kuinka meillä voi olla niin monia suvaitsevaisia ihmisiä, vaikka olemme kiihtyvää vauhtia muuttumassa suvaitsemattomaksi yhteiskunnaksi? Mikä rooli poliittisella korrektiudella on tässä kaikessa?

”Suvaitsevaisuuden armeijan” avarakatseiset jäsenet ovat kaksinkertaistaneet ponnistelunsa tuhotakseen kaiken suvaitsemattomaksi päätetyn. Olen asunut paikoissa, joissa lasteni ”talvijuhla” on täytetty loputtomalla laululla lumesta, lumihiutaleista ja lumihenkilöistä, ettei vain loukattaisi ketään sekoittamalla kirkkoa ja valtiovaltaa. Olkaamme rehellisiä, lauluja lumesta voi kuunnella vain tietyn määrän, ennen kuin ne alkavat tulla korvista ulos. Pyrkimyksemme suvaitsevaisuuteen tappaa rikkaan kulttuurimme ja myy värikkäät perinteemme vaihtokaupassa harmaaseen samanlaisuuteen. En tiedä teistä, mutta minä olen innoissani lasteni saadessa kokea monien eri uskontojen ja kulttuurien rikkauden. Pelkäämmekö leimautumista niin pahoin, että annamme ennemmin tuhota kulttuurin kokonaisuudessaan?

Kaikkea muuta tärkeämpi ja kiistatta vaikein kysymys on, kuinka me kristittyinä voimme olla samaa mieltä siitä, että olemme eri mieltä, niiden kanssa, joilla on meidän näkemyksistämme eroavat mielipiteet, ja opimme tulemaan toimeen yhdessä, kun vaakalaudalla ovat lait ja periaatteelliset näkemykset? Kuinka voimme ojentaa rakastavan toveruuden ja suvaitsevaisuuden käden hyväksymättä omien periaatteidemme vastaista käytöstä ja vaarantamatta omia perusarvojamme?

Olen oppinut paljon tämän asian tiimoilta Jeesuksen innoittamana, sillä hän opetti, että pitäessämme rakkautta eteenpäin ajavana voimanamme, voimme löytää monia keinoja selvittääksemme erimielisyytemme.

Olen vakuuttunut, että avain suvaitsevaisuuteen, ja samalla Jumalan palvelemiseen ja Hänen käskyjensä kunnioittamiseen, löytyy käskystä rakastaa Jumalaa ja rakastaa lähimmäisiämme kuten itseämme. Kun osoitamme syvää ja vilpitöntä rakkautta lähimmäisiämme kohtaan, he keskittyvät meidän rakastavaan suhteeseemme, vaikka he tietävät, ettemme hyväksy heidän käytöstään.

Tämän sanottuani, on vaikea rakastaa sellaista, jota emme ole palvelleet. Lähetysjohtajana opin rakastamaan jokaista 605 lähetyssaarnaaja, joiden kanssa tein töitä, sillä palvelin heitä, rukoilin heidän kanssaan, kuuntelin heitä, itkin heidän kanssaan, nauroin heidän kanssaan ja tiesin paljon heidän vaikeuksistaan ja ominaispiirteistään. Pidimme säännöllisesti yhteyttä, henkilökohtaisesti. Kykymme rakastaa toisia ja tulla suvaitsevammaksi kasvaa, kun ymmärrämme meitä vastapäätä istuvasta henkilöstä kuka, mitä, missä, miksi ja kuinka.

Suvaitsevaisuus ja ymmärrys kasvavat palvellessamme toisiamme. Joskus suurimmat voittomme tulevat palvellessamme lähimmäisistämme häntä, jota ymmärrämme vähiten. Näyttää siltä, että me yhteiskuntana olemme unohtaneet, kuinka auttaa toinen toistamme, naapureina ja yhteisöissä.

Nautimme teollisuuden ja teknologian läpimurtojen tuomista hyödyistä: tuotannon kasvusta, paremmasta terveydenhuollosta, tehokkuudesta ja vakiintuneesta hyvinvoinnista, joten on ironista, että huippunopeista kommunikaatiomenetelmistä huolimatta tiedämme naapureistamme vähemmän kuin koskaan ennen.

Yksilöinä olemme hiljalleen vieraantuneet valmiudesta liata kätemme vaihtaessamme tuntemattoman rengasta tien pientareella tai pyyhkiä kyyneleet naapurimme poskilta. Auttamisesta on tullut hyvin hygieenista. Todennäköisesti annamme ennemmin rahaa, lähetämme sähköpostia tai osoitamme tukemme sosiaalisessa mediassa, kuin sitoudumme antamaan aikaamme ja fyysisesti ojentamaan kätemme. Valitettavasti, sen oikean fyysisen kädet likaavan palvelutyön kautta opimme rakastamaan lähimmäistämme.

Olen keskustellut satojen lähetystyöstä palanneiden kanssa, jotka kokivat heidän kykynsä rakastaa kanssaihmistään kasvaneen huomattavasti heidän palvellessaan. Lähetyskentällä he tarjosivat hengellistä, henkistä ja fyysistä apua monenlaisille ihmisille monista eri paikoista ja kulttuureista, mutta palattuaan kotiin heillä oli vaikeuksia löytää merkityksellistä palvelutyötä. Olen varma, että teistä eri vapaaehtoisjärjestöissä ja asevoimissa palvelleet voivat kertoa samanlaisista kokemuksista ja tunteista.

Minulla on ollut kaksi ihmistä elämässäni, joita rakastan suuresti, vaikka olemmekin eri mieltä politiikasta ja teologiasta. Löysimme keskinäisen yhteyden heidän palvellessaan minua ollessani vaikeuksieni kanssa kamppaileva teini-ikäinen. He olivat minulle mentoreita rakkaudessa, myötätunnossa ja palvelutyössä. He olivat selvästi ymmärtäneet, mitä kohdassa 1. Joh. 4:19 puhutaan Vapahtajasta, ”Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä.” Tämä on mielestäni ensimmäinen ja tärkein askel kohti suvaitsemattomuuden muurien murtamista.

Jeesus eli voimakkaan uskonnollisen suvaitsemattomuuden aikana, silti hän kehoitti seuraajiaan keskittämään pyrkimyksensä muutokseen, joka lähtee sisältäpäin. Hän muistutti heitä, että opetuslapseus vaatii heidän rakastavan Jumalaa ja rakastavan heidän lähimmäisiään kuten itseään. Hän sanoi kaikkien muiden lakien riippuvan näistä kahdesta käskystä. Hän jopa kehoitti opetuslapsiaan kantamaan vainoojiensa taakkoja ylimääräisen virstan, näin kaksinkertaistaen lain vaatimuksen. Tämä pyhä tehtävä pätee tänäkin päivänä.

Jeesus pyysi seuraajiaan tekemään henkilökohtaisia muutoksia ja ottamaan vastaan voimakasta, mutta vapauttavaa oppia siitä, kuinka kohdella niitä, jotka ovat mielestämme suvaitsemattomia meitä kohtaan. Hän sanoi: ”Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi” (Matt. 6:14). Saadakseen anteeksi tulee antaa anteeksi. Kenties tämä oli syynä, mikseivät monetkaan palanneet toisena päivänä kuuntelemaan Jeesuksen opetusta, joka tänä päivänä tunnetaan nimellä Vuorisaarna. Kenties he olivat niin keskittyneitä vaatimuksiin oikeuksistaan, että se jätti varjoonsa halukkuuden ymmärtää heidän omat tarkoitusperänsä suvaitsevaisuuden suhteen.

Lisää vahvaa oppia Vapahtajalta: ”Teille on opetettu: ’Silmä silmästä, hammas hampaasta. Mutta minä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa. Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin. Jos joku yrittää oikeutta käymällä viedä sinulta paidan, anna hänelle viittasikin. Jos joku vaatii sinut mukaansa virstan matkalle, kulje hänen kanssaan kaksi. Anna sille, joka sinulta pyytää, äläkä käännä selkääsi sille, joka haluaa lainata sinulta. Teille on opetettu: ’Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.’ Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta” (Matt. 5: 38-44).

Eikö tämä olekin todellinen kristillisen suvaitsevaisuuden testi? Suvaitsevaisuus alkaa ja päättyy meidän kykyymme rakastaa toisia. Se ei välttämättä muuta toisten sydämiä, mutta se varmasti muuttaa meidän sydämemme paremmaksi ja todistaa toisille kristillisestä opetuslapseudestamme ja pyrkimyksestämme olla suvaitsevampi ja hyväntahtoisempi ihminen.

Lisää rohkaisun sanoja Jeesukselta: ”Autuaita rauhantekijät: he saavat Jumalan lapsen nimen” (Matt. 5:9). Kuinka pärjäämme tällä saralla? Etsimmekö mahdollisuuksia toimia rauhantekijöinä vai olemmeko omien oikeuksiemme vaatimusten sokaisemia?

Loppujen lopuksi kykymme rakastaa ja palvella erottaa meidät maailman kaaoksesta ja surkeudesta. Uskon suvaitsevaisuuden kaavan olevan yksinkertainen: me opimme rakastamaan niitä, joita palvelemme ja me opimme suvaitsemaan niitä, joita rakastamme. Kaiken muun kattava tieto jumalallisesta alkuperästämme, jumalallisesta tarkoituksestamme ja jumalallisesta päämäärästämme, tulisi motivoida meitä toimimaan paremmin palvellessamme lähimmäisiämme – lähimmäisiämme, joiden Jeesus opetti olevan puolituttuja ja tuntemattomia. Suvaitsevaisuutemme luulisi kasvavan, kun oivallamme sen äärimmäisen tärkeän opin, että me kaikki olemme saman Jumalan poikia ja tyttäriä.

Alkuperäinen artikkeli on julkaistu sivulla ldsmag.com ja sen on kirjoittanut James Perry. Artikkelin on kääntänyt Tanja Robinson.

The post Oletko sinä suvaitsevainen? appeared first on SeuraaKristusta.fi.