Minulle tällainen hetki koitti lähetystyöni loppupuolella. Oli myöhäinen syksy, joka oli Kanadan leveyspiireillä Suomen kaltaisesti synkkä ja pimeä. Minulla oli enemmän vastuita ja haasteita kuin pystyin kantamaan. Tunsin oloni toivottomaksi. 

Sitä ennen olin aina ollut positiivinen ihminen, joka haaveili tulevasta kuten kuka tahansa juuri vanhempien siipien alta pois muuttanut. Jos minua olisi pyydetty kuvailemaan itseäni yhdellä sanalla, olisin luultavasti käyttänyt sanaa ”toiveikas”.  

Ensimmäistä kertaa elämässäni en tuntenut toivoa. 

Se tuntui oudolta. Olin aina ajatellut, että koska olen niin positiivinen ihminen, selviäisin vaikeistakin ajoista varmasti kunnialla. Ja nyt ei tuntunut, että edes selviydyin, vaan jotenkin vain raahauduin päivä kerrallaan eteenpäin. 

 Minusta tuntui, että olin kokonaan yksin. 

Silloin aloin rukoilemaan enemmän ja syvällisemmin kuin koskaan aikaisemmin olin elämässäni rukoillut. Kerroin elämästäni ja tuntemuksistani Herralle tarkemmin kuin olin koskaan ajatellut olevan tarpeen. Näistä polvillani viettämistäni hetkistä tuli minulle se asia päivässä, jota eniten odotin. 

Mitä opin?

Koin, että omat voimani olivat kuluneet kokonaan loppuun. Täydeksi yllätyksekseni sain tänä vaikeana hetkenä voimaa, jonka tiesin tulevan taivaista. Minusta tuntui siltä, kuin Kristus olisi kantanut minua.

Noin vuotta aikaisemmin olin törmännyt runoon, joka nyt tuntui kuvailevan omaa tilannettani täydellisesti:

Eräänä yönä näin unta,

että kuljin rannalla Jeesuksen kanssa.

Tummalle taivaalle heijastui tapahtumia elämästäni.

Jokaisessa kuvassa näin hiekassa kahdet jalanjäljet,

toiset olivat minun, toiset Jeesuksen.

Kun viimeinen kuva avautui eteeni,

etsin katseellani jalanjälkiä hiekasta.

Huomasin, että aina elämäni vaikeimpina

ja surullisimpina hetkinä

jalanjälkiä oli jäänyt vain yhdet.

Sitä en voinut ymmärtää,

ja siksi kysyin Jeesukselta, mitä tämä merkitsi.

”Herra, lupasit, kun lähdin seuraamaan sinua,

että kuljet kanssani koko matkan.

Mutta nyt näen, että elämäni vaikeimpina aikoina

hiekkaan on jäänyt vain yhdet jalanjäljet.

Miksi jätit minut yksin silloin,

kun tarvitsin sinua kipeimmin?”

Jeesus vastasi: ”Rakas lapseni,

en ikinä jätä sinua yksin kärsimyksiin ja koetuksiin.

Näit vain yhdet jalanjäljet siksi,

että minä kannoin sinua.”

(Margaret Fishback Powers 1964.)

Ensimmäinen oppimani asia oli, että vaikka olin tuntenut oloni yksinäiseksi, en ollut oikeasti yksin. Vapahtaja oli minun kanssani ja lainasi minulle omaa voimaansa, jotta jaksaisin jatkaa eteenpäin. 

Olin rukoillut, että vaikeudet otettaisiin minulta pois. Jos rukoukseeni olisi vastattu kuten toivoin, en olisi kokenut Kristuksen kantavaa voimaa ja oppinut toista tärkeää opetusta: minä en aina tiedä parhaiten, mitä tarvitsen. Olen kiitollinen, että Taivaan Isä ei vastannut rukoukseeni toivomallani tavalla vaan siten, miten Hän tiesi oikeaksi. Jos olisin saanut toivomani – että vaikeuteni olisi otettu minulta pois – en olisi oppinut tätä tärkeää läksyä. 

Tästä artikkelista voit lukea lisää ajatuksia siitä, mitä voimme saavuttaa vaikeuksiemme kautta

Lopulta tämäkin haaste väistyi, kun opin huolehtimaan itsestäni paremmin ja omat voimani palautuivat. Huomasin kuitenkin, ettei vastoinkäyminen helpottanut ennen kuin olin ymmärtänyt, mitä minun piti siitä oppia. Selvästi meille annetaan vastoinkäymisiä, jotta niistä selviydyttyämme olemme entistä vahvempia ja opetuksen viisaampia! 

Ja ilokseni opin uudestaan tuntemaan toivoa. Eikä tulevaisuus näyttänyt enää pelottavalta, vaan uskalsin taas haaveilla tulevasta. 

Artikkelin on kirjoittanut Nella Ihalmo.

Miten sinä olet saanut apua vaikeina aikoina? 

[cta link=”https://www.facebook.com/groups/391627318446588″ text=”Tule keskustelemaan kanssamme hengellisyyteen liittyvistä aiheista Seuraa Kristusta Facebook-ryhmässä:” button_text=”Tule keskustelemaan” button_color=”#e5d54e”]

The post Kaksi asiaa, jotka opin kohdatessani täyden toivottomuuden appeared first on SeuraaKristusta.fi.