“En muista sellaista aikaa, jolloin en olisi pohtinut, mitä minulle tapahtuu, kun kuolen. Kolmen vanhana mursin molemmat sääriluuni nilkan yläpuolelta. Olin ollut melkoisen liikkuvainen, mutta tämä hidasti tahtia. Pakotettuna paikoilleen opettelin lukemaan ennen neljättä syntymäpäivääni. Yksi ensimmäisistä kirjoista, jotka poimin hyllystä, oli perheraamattu. En oikein edes tiennyt, mikä se oli, koska en ollut koskaan nähnyt kenenkään muun lukevan sitä; se saattoi olla syy uteliaisuuteeni. Kuten voi olettaa, en oikeastaan ymmärtänyt lukemaani. Myöhemmin koulussa, osana lukuohjelmaa, kävimme läpi tunnettuja Raamatun tarinoita, jotka muodostavat juutalaiskristillisen kulttuurimme ja uskontomme aatteellisen perustan. Se sysäsi minut liikkeelle uudestaan ja luin enemmän, ymmärsinkin enemmän. Yksi aihe, joka askarrutti minua yhä, oli se, mitä minulle tapahtuisi kuollessani. Mikään lukemani ei vastannut kysymykseeni, mutta ainakin sain muodostettua ymmärryksen siitä, mitä raamattu sisälsi. Kun lähestyin teini-ikää, käännyin taas Raamatun puoleen osana kristinuskon historian opiskelua (jälleen koulun oppiaine, mutta Raamattu ei ollut osa kurssin lukumateriaalia). Sain peruskäsityksen siitä, kuinka alkukirkko toimi, mikä johdatti minut opiskelemaan muitakin uskontoja. Noin kolmen vuoden sisään luin saatavilla olevan materiaalin juutalaisuudesta, islamista, buddhalaisuudesta ja näistä siirryin lopulta tutkimaan eksistentiaalifilosofiaa.

Samoihin aikoihin minulla oli ollut jonkinasteista kanssakäymistä järjestäytyneen uskonnon edustajien kanssa. Olin lievästi sanottuna pettynyt. Sittemmin olen ymmärtänyt heidän olleen motiiveissaan enimmäkseen vilpittömiä, mutta minun kiinnostukseni sammui. Jos joku toinen näki siinä jotain hyvää, niin hienoa, mutta minä en olisi enää missään tekemisissä järjestäytyneen uskonnon kanssa. Samalla asenteella kuuntelin myös muutamien tuttavieni kokemuksia mormonilähetyssaarnaajien tapaamisesta. Toiset saivat puolestani tehdä tuttavuutta uskonnon kanssa, mutta minä en halunnut siihen osaa enkä arpaa. Osa kuulemastani kuulosti varsin hyvältä, mutta niin oli kuulostanut ennenkin, ja olin joutunut pettymään. Kuuntelin väittämättä kamalasti vastaan, mutta enpä painanut mieleenikään oikein mitään.

Sitten yksi ystävistäni ilmaisi aikeensa liittyä tuohon kirkkoon. Tiesin tämän nuoren naisen perheen olevan liittymistä vastaan, joten minä asetuin puoltamaan häntä. Näin ollen osallistuin myös hänen kastetilaisuuteensa. Tiesin, ettei kukaan hänen perheestään tulisi paikalle, samoin otaksuin hänen muiden ystäviensä olevan liian ennakkoluuloisia ollakseen siellä, joten tuumin että minäpä olisin, henkisenä tukena. Minun mielestäni ystävälläni oli oikeus seurata omaatuntoaan, vaikka en itse voisikaan ymmärtää hänen valintaansa. Vaikka olin varautunut, minulla oli kummastuttavan hyvä olla seuratessani kastetilaisuutta. Kun itse kastetoimituksen aika tuli, tunsin jotain aivan uutta, sellaista minkä kuvailemiseen minun on vieläkin vaikea löytää oikeita sanoja. Kenties voisin kuvata sitä näin: Jos olisin ollut sarjakuvassa, artisti olisi piirtänyt suuren hehkulampun pääni ylle, ja se olisi syttynyt palamaan kirkkaasti sillä hetkellä. Tavalla, jota en osannut selittää itselleni, tiesin, että kaste toimitettiin ihan todellisella valtuudella.

Tämä tapahtui lauantaina. Kokemus jäi elämään mielessäni vastakkaisista toiveistani huolimatta, ja seuraavana tiistaina etsin lähetyssaarnaajat käsiini toisen tuttuni luota. Pyysin heitä kertomaan minulle kirkkonsa opetuksista, ja he kertoivat, vastaillen parhaan kykynsä mukaan lukuisiin kysymyksiini. Heitä kuunnellessa tuntui kuin pitkän poissaolon jälkeen olisin palaamassa tuttuihin kotimaisemiin; kuin olisin vihdoin oivaltanut, miten koota palapelin, jota olin koko elämäni yrittänyt ymmärtää. Aivan muutaman päivän kuluessa koin sydämen muutoksen ja vain kaksi viikkoa myöhemmin oli jo minun vuoroni mennä kasteelle.

Seuranneiden 30 vuoden aikana olen oppinut paljon suhteestani Jumalaan. Minulla on nyt kylliksi tietoa ymmärtääkseni, että olen vasta päässyt alkuun. Ymmärrän paremmin ihmisyyden heikkouksia, ja maailma näyttää aina vähenevässä määrin mustavalkoiselta. Ja nyt uskon tietäväni, mitä minulle tapahtuu, kun kuolen, eikä se pelota minua enää.”

Useimmat ulkoisesti dramaattiset yksityiskohdat puuttuvat tästä versiosta, mutta sen sijaan paljastuu se, mikä isäni sydämessä oli merkittävää tapahtumissa. Ja se, mikä tapahtuu sydämessä ja salassa, ihmisen ja hänen Luojansa välillä, on merkittävintä. Näin sydänten hiljaa kääntyessä kaiken hyvän lähteeseen muutokset perheissä, yhteisöissä ja koko ihmiskunnassa voivat tapahtua.

The post Sukuni Pioneerit osa II – Isä appeared first on SeuraaKristusta.fi.

Pappeuden malli on vääristelty sekularisoituneissa yhteisöissä tarkoittamaan erityistä oikeutusta johtaa, määrätä, alistaa, olla toisten opettaja ja väheksyä kaikkia “alempia” elämänmuotoja, kuten pappeudettomia miehiä ja erityisesti naisia. Kristuksen kirkossakin ihmiset soveltavat ikuisia periaatteita oman ymmärryksensä ja aikansa ja kulttuurinsa mukaan. Naiselle ja miehelle yhteisöllisesti annetut roolit voivat muuttua rajustikin, mutta Jumalan suunnitelmassa on kuitenkin elementtejä, jotka eivät muutu vallitsevan filosofisen trendin sanelemana.

Tämän päivän tasa-arvoa ja erilaisuuden suvaitsemista korostava haara on omaksunut arvoja, joita Kristuksen evankeliumi on aina opettanut. Kuitenkin näiden arvojen soveltaminen ei välttämättä näyttäydy samalla tavalla Herran ja ihmisen näkökulmasta. “Minun tieni eivät ole teidän teitänne”, sanoo maailman Luoja. Jos me koemme olevamme niin paljon viisaampia kuin edeltäjämme, kuinka voimme kuvitella nyt saavuttaneemme täyden ymmärryksen tässäkään asiassa? Taivaallisella Isällä on täydellinen tieto siitä, mikä on iankaikkinen luonteemme ja mitkä ovat mahdollisuutemme. Hän voi auttaa meitä. Hän ei katsele varjoja luolan seinällä, vaan näkee kaiken täydessä valossa.

Herra ei koskaan tarkoittanut pappeutta vallanvälineeksi

Törmään kahdenlaisiin hyvin kärjistettyihin argumentteihin naisista ja pappeudesta. Yksi sanoo, että näin on aina tehty, joten on jumalanpilkkaa puhua naispappeudesta. Toinen paheksuu naista alentavaa arkaaista patriarkallisuutta ja vaatii pappeuden tasa-arvoistamista heti. Minusta molemmat ovat eksyneet jäljiltä. Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkossa pappeus on etuoikeus kaikille kelvollisille miehille, mutta myös velvollisuus ja vastuu, jonka vastaanottaminen on oleellinen osa opetuslapseutta. Pappeutta toki käytetään kirkon järjestyksen ylläpitämisessä, mutta Herran tarkoittamassa järjestyksessä se ei ole koskaan ollut vallanväline. Hän onkin aina tuominnut pappeuden käyttämisen oman edun tai yhteiskunnallisen aseman saavuttamiseksi. Joseph Smith opetti pappeudesta näin:

“Mitään valtaa ja vaikutusvaltaa ei voi eikä saa pitää yllä pappeuden avulla, ainoastaan taivuttelemalla, pitkämielisyydellä, lempeydellä, sävyisyydellä ja vilpittömällä rakkaudella. – – Edelleen sisimpäsi olkoon täynnä rakkautta kaikkia ihmisiä ja uskon huonekuntaa kohtaan, ja hyve kaunistakoon ajatuksiasi lakkaamatta; silloin sinun luottamuksesi vahvistuu Jumalan edessä ja pappeuden oppi laskeutuu sieluusi kuin kaste taivaasta.” (OL121:41,45)

Ihmisen luonteeseen kuuluu kuitenkin tärkeily ja itsensä korottaminen. “Olemme oppineet murheellisesta kokemuksesta, että melkein kaikkien ihmisten luonnon ja taipumuksen mukaista on, että niin pian kuin he saavat vähän valtaa, kuten he kuvittelevat, he alkavat heti käyttää valtaa väärin. Sen tähden monet ovat kutsuttuja mutta harvat valittuja.” (OL 121:39-40) Näin ollen historian saatossa naisia on väärän pappeuden nimessä alennettu ja alistettu. Jotkut miehet vallanjanossaan ovat tarttuneet pappeuden ideaan ja oikeuttaneet sillä monenlaisia jumalattomuuksia, pieniä ja suuria, ja johtaneet harhaan kokonaisia aikakausia. Se on erityisen tuomittavaa Jumalan silmissä, koska pappeuden on tarkoitus olla palvelutehtävä. Kristus, suurin ylipappi, opetti kirkkonsa tulevia johtajia juuri ennen kuolemaansa: “Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon toisten orja.” (Matt. 20:26–27)

Tärkein läksy elämässä on oppia rakkautta

Jumala on antanut meille kaikille välineet iankaikkisen potentiaalimme saavuttamiseksi. Nainen on historiallisesti ollut asemassa, jossa hänen on ollut helppo keskittyä perheeseen ja yhteisön rakentamiseen. Miehillä on taas ollut erilainen mahdollisuus tavoitella urotekoja ja kunniaa, mikä iankaikkisuuden kannalta on aivan älyttömän vähäpätöistä. Herralle on tärkeintä, että opimme rakkautta.

Rakkaus tulee palvelemalla, oppitunti kerrallaan, kokemus kokemukselta, hiljaisesti. Sama jumalallisuuden voima, joka ilmenee pappeuden toimituksissa, ilmenee myös monissa muissa uskon ja rakkauden teoissa toistemme hyväksi. Näin ollen Jumala ei ole evännyt voimaansa tyttäriltään. Mutta kunnian saamisen ja aseman tavoittelun perusteella Herra ei jaa sitä naiselle pappeuden muodossa sen enempää kuin miehellekään. Tulevaisuus, Jumalan aikataulun mukaan, näyttää, mitä vielä opimme pappeudesta ja sen luonteesta ja sovelluksista.

Jopa myöhempien aikojen pyhinä olemme langenneet sankaripalvontaan ja helposti keskitymme epäolennaiseen ja haemme suuria henkilöitä suurine tekoineen. Valtaosa palautuksen profeetan, Joseph Smithin, suurta palvelutyötä oli pienten hiljaisten tekojen summa, ja tuossa kaikessa hänen rinnallaan seisoi Emma, kumppani, arvostettu neuvonantaja, erottamaton osa Josephin pappeustehtävää.

Kun pyhät olivat leiriytyneet Missourista pakonsa jälkeen suolle ja malariaepidemia puhkesi, monet kertovat profeetan, joka itsekin oli hyvin sairas, kulkeneen teltalta toiselle suorittaen pappeuden palvelutehtävää, siunaamassa ja parantamassa sairaita. Tämä työ ei peruspiirteiltään ollut mitään sen kummempaa, kuin mitä jokainen äiti ja lukemattomat naiset yhteisöjensä tavan mukaan tekivät jatkuvasti.

Juuri tässä piileekin yksi tuon koetuksen suurista opetuksista: pappeus on velvoite palvella ja laittaa syrjään oma mukavuutensa ja kunnianhimonsa ja siten antaa itsensä, aikansa ja huomionsa perheelle ja yhteisölle joka päivä. Vaikka ainakin tähän asti pappeus on ollut nimenomaan miesten käsissä, yksi pappeudenhaltija tarvitsee toista saadakseen omat toimituksensa ja liittonsa. Me olemme yksilöitä ja yksilöllisiä, mutta yksin meistä kukaan ei pelastu. Kaikkien on opittava riippuvaisuutensa toinen toisistaan ja oma velvoitteensa vuorostaan palvella.

Pappeuden tehtävä on tehdä miehistä isiä

Pappeus sitoo miehen siihen, mihin nainen on sidottu äitiyden kutsumuksessa. Äitiys on paljon enemmän kuin lasten synnyttämistä ja hoivaamista, vaikka näissä tehtävissä kiteytyy tärkeitä taivaallisia periaatteita. Kun Adam nimesi vaimonsa, vertaisensa kumppanin, hän sanoi: “Annan hänelle nimen Eeva, sillä hän on kaiken elävän äiti.” (KJV Genesis 3:20) Kaiken elävän: kasvien, karjan, lintujen, koko luomakunnan.

Ei tarvitse synnyttää lasta ollakseen äiti. Ei tarvitse edes olla maallisen käsityksen mukaan äidillinen tai potea vauvakuumetta. Jokaisen synnyttäneenkin naisen on otettava äitiys vastaan. Äitiys on asenne ja kutsumus, iankaikkinen näkökulma, jonka valaisemana ja valtuuttamana pyhien liittojen kautta (joiden saamisessa mies pappeuden kautta palvelee naista) nainen on tiellä kohti iankaikkisuuden korkeinta tarkoitusta: vanhemmuutta.

Pappeuden tehtävä on tehdä miehistä isiä. Pappeuden palvelutyö antaa mahdollisuuden samalla tavoin muokata asennetta ja ymmärtää vanhemmuuden kutsumus kuin äitiys opettaa naista. Jumala, suurin kaikista, nimeää itsensä Isäksi. Hän käyttää sitä kuten arvonimeä. Miksi äiti olisi rahtuakaan vähempiarvoinen nimitys?

Ei ole naista ilman miestä, eikä isää ilman äitiä.

Artikkelin on kirjoittanut Iida Mäkilä.

The post Mitä naispappeutta vaativien ja vastustavien pitäisi oivaltaa pappeudesta appeared first on SeuraaKristusta.fi.

Ihmisviisaus tarjoaa usein ratkaisuksi kostoa, vaikeiden ihmisten ja asioiden välttelyä tai keskittymistä haluihin ja nautintoihin, joita saman teorian mukaan ansaitsemme lähes millä keinoin hyvänsä. Mutta me kaikki ansaitsemme niin paljon enemmän – elämältä ja itseltämme. Sillä kaikkivaltiaan Jumalan työ ja kirkkaus on ihmisen kuolemattomuuden ja iankaikkisen elämän aikaansaaminen. (Mooses 1:39)

Olen itsekin rikkinäinen astia. Olen epävarma, kateellinen ja kärsin toistuvista masennusjaksoista. Epäilen jatkuvasti itseäni ja valintojani, jopa motiivejani. Minua on kuitenkin siunattu lapsuudenkodilla, jossa kaiken epävarmuuden keskellä näin esimerkin uskosta. Sain oppia palautetun evankeliumin periaatteet nuorella iällä. Opin rukoilemaan ja kestitsemään itseäni Kristuksen sanoilla. Opin kuinka tärkeää ja voimaannuttavaa on solmia ja pitää liitot Herran kanssa. Näin että epätäydellisyys ja keskeneräisyys eivät seiso ihmisen ja Herran välissä vaan ovat syitä turvata Häneen. Kenenkään ei tarvitse selvitä oman voimansa varassa.

Opin että se armo, jonka saamme Kristuksen sovituksessa, kuuluu myös vihamiehilleni, ja niin uskomattomalta kuin se ihmisviisauden mukaan joskus kuulostaakin, minut on pelastanut paljolta sinnikäs yritys päästää irti kaunasta, katkeruudesta ja loukatuista tunteista. Se ei tule itsestään minulle. En ole valmis. Mutta Herra on voimallinen pelastamaan ja puhdistamaan. (Alma 14:7) ”Sillä minä kykenen pyhittämään teidät, ja teidän syntinne on annettu teille anteeksi.” (Oppi ja liitot 60:7) Ja vähä vähältä olen voinut huomata, kuinka sydämeni on muuttunut. Rakkaus ja myötätunto ovat kevyempiä kantaa.

Etsiessäni omia vastauksia Herran sanasta, Taivaallinen Isäni puhui minulle pyhien kirjojen sivuilta ja näytti minulle sen kauniin kudelman, joka on Hänen ääretön rakkautensa ja täydellinen suunnitelmansa. Hän näytti minulle langat, joilla voisin kutoa oman elämäni yhtä kauniiksi ja merkitykselliseksi. Opin että “jos ihmiset tulevat minun luokseni, minä näytän heille heidän heikkoutensa. Minä annan ihmisille heikkoutta, jotta he olisivat nöyriä, ja minun armoni riittää kaikille ihmisille, jotka nöyrtyvät minun edessäni; sillä jos he nöyrtyvät minun edessäni ja uskovat minuun, niin minä teen sen, mikä on heikkoa, heissä vahvaksi.” (Eter 12:27)

Sydämeni löytää rauhan vaikka vain hetkeksi aina kun luen: “Jos … teillä ei ole rakkautta, te ette ole mitään, sillä rakkaus ei koskaan katoa. Pitäkää sen vuoksi kiinni rakkaudesta, joka on suurin kaikista, sillä kaiken täytyy kadota, mutta aito rakkaus on Kristuksen puhdasta rakkautta, ja se kestää ikuisesti; ja kenellä sitä havaitaan olevan viimeisenä päivänä, hänen käy hyvin. Rukoilkaa siis, rakkaat veljeni, Isää koko sydämen voimalla, että täyttyisitte tällä rakkaudella, jonka hän on suonut kaikille Poikansa Jeesuksen Kristuksen tosi seuraajille; että teistä tulisi Jumalan lapsia; että me hänen ilmestyessään olisimme hänen kaltaisiaan, sillä me saamme nähdä hänet sellaisena kuin hän on; että meillä olisi tämä toivo; että meidät puhdistettaisiin niin kuin hän on puhdas.” (Moroni 7:46-48) Minä tiedän mitä minulta odotetaan ja että saan siinä apua.

Saadaksemme omaa kokemusta ja löytääksemme oman tahtomme tekemällä valintoja, meidän on kuljettava tämän kuoleman varjon maan läpi. Epävarmuus ja valintojemme välittömien seurausten arvaamattomuus voivat olla tukahduttavia, ja epäoikeudenmukaisuus voi ajaa ihmisen kertakaikkiaan nurkkaan. Mutta Kristuksen puhdas evankeliumi loistaa majakkana pimeyden sumujen keskellä. Valoa on ja pimeys ei voi sitä ymmärtää tai voittaa. Isä lupaa:  “Se, joka tekee vanhurskaita tekoja, saa palkkansa, nimittäin rauhan tässä maailmassa ja iankaikkisen elämän tulevassa maailmassa” (OL 59:23 )…” joka lahja on suurin kaikista Jumalan lahjoista.” (OL 14:7)

Meidän elämämme on niin paljon merkityksellisempi kuin tämän maailman murheet ja nautinnot. Kun sen oivaltaa, murheet painavat vähemmän ja elämästä nauttiminen on helpompaa ja syvempää. Kaikki muut voivat pettää parhaansakin tehdessään, mutta Taivaallisen Isämme ja Vapahtajamme täydellinen, ikuinen, puhdas rakkaus voi kantaa kaiken eikä koskaan unohda.

“Sillä vuoret väistykööt ja kukkulat horjukoot, mutta minun hyvyyteni ei sinusta väisty eikä minun rauhanliittoni horju, sanoo Herra, joka sinua armahtaa.
Oi, sinä ahdistettu, myrskyn heittelemä ja lohduton! Katso, minä rakennan sinut kauniista jalokivistä ja lasken sinun perustuksesi safiireista.

Ja Herra on opettava kaikkia sinun lapsiasi, ja suuri on sinun lastesi rauha.” (Jesaja 54:10-11,13)

Artikkelin on kirjoittanut Iida Mäkilä.

The post ”Valo loistaa pimeässä” – Usko Kristukseen voittaa epävarmuuden ja antaa toivoa appeared first on SeuraaKristusta.fi.

Seitsemäntoistavuotiaana Susanna lähti Rotary-vaihtoon Kanadaan. Hän päätyi vaihto-oppilasohjelmansa puitteissa vierailemaan  perheissä, joissa tuntui olevan jotain erityistä. Lapset olivat niissä aarre. Yhtenäisyyteen panostettiin ajankäytössä. Esille tuli myös käsitys siitä, että perhe on jotain ikuista. Nämä perheet olivat myöhempien aikojen pyhiä. Ainakin yhdessä kodissa oli keskeisellä paikalla suuri ilmoitustaulu, johon oli kiinnitetty kuvia perheen jäsenistä ja tuttujen raamatunkohtien lisäksi muita lainauksia, joiden lähdettä Susanna ei silloin tunnistanut. Jokin kosketti nuoren naisen sydäntä, kun hän viipyi tuossa kodissa. Eräässä toisessa perheessä heidän nuorin poikansa viihdytti illalla vaihto-oppilasvieraita nuorison tyyliin autoajelulla. Kuunneltiin musiikkia ja naurettiin. Sitten poika kertoi, kuinka innoissaan oli lähestyvästä mahdollisuudesta olla lähetyssaarnaaja kaksi vuotta jossain poissa kotoa. Susanna oli vaikuttunut: ne puvuntakkeihin sonnustautuneet nuoret miehet, joita hänkin oli aika ajoin nähnyt, olivatkin ihan tavallisia poikia, joilla vain oli jokin itseään isompi motivaatio.

Suomeen palattuaan Susanna ei ajatellut asiaa enempää, mutta Herralla oli asiain kulku käsissään, ja niinpä hänen ja lähetyssaarnaajien tiet kohtasivat koulun englannin tunnilla. Nuorella naisella oli paljon kysymyksiä, ja tapaamisesta sovittiin. Susanna tiesi nyt, että nuoret miehet olivat vain tavallisia nuoria, mutta juuri siksi heidän sanomansa tuntui vakuuttavammalta, sillä se todisti, että jokin todellinen voima sai nämä nuoret liikkeelle ja myös vahvisti sen, mitä he opettivat. Kaikki, mitä Susanna kuuli, tuntui hyvältä, ja moni periaate antoi selityksen hänen elämänsä aiemmille kokemuksille ja vaikutelmille. Erityisen vaikutuksen teki juuri se, mitä kasteesta opetettiin: se on liitto vastuullisessa iässä oleville eivätkä lapset ole kadotettuja ilman sitä. Ja mikä tärkeämpää: lapset eivät olleet pahoja syntyjään vaan eläviä Kristuksessa hänen sovituksensa voimasta. Moronin kirjan luku 8 tuli hänelle hyvin rakkaaksi. Tämän periaatteen oppiminen tuntui jopa aloittavan parantavan työn siinä pienessä tytössä, joka oli pienestä asti pelännyt olevansa vastuussa kaikesta pahasta, varsinkin isänsä lähdöstä.

Susanna kastettiin marraskuussa 1979. Tuo päivä oli monella tapaa uuden elämän alku. Hän astui kasteen vesiin tekemään oman lupauksensa elää elämänsä Herralle ja ottamaan vastaan sen sovittavan, puhdistavan voiman, joka on Vapahtajalla, osaksi elämäänsä. Samalla kastetoimitusta seurasi eräs epätodennäköinen vieras, Susannan veljen ystävä, jonka sydämeen sinä hetkenä kylvettiin uskon siemen. Tuosta nuoresta miehestä tuli myöhemmin Susannan aviomies ja hänen lastensa isä. Evankeliumin tunteminen toi aivan uuden merkityksen ja toivon perheen perustamiseen, ja tuo pienen tytön aavistus siitä, että hän joskus olisi kuin Maria, valittu astia, kävi toteen maaliskuisessa illansuussa 1984, kun minä tulin maailmaan. Myöhemmin syntyi vielä neljä kallisarvoista henkeä Susannan rakastettavaksi. Äitini uskollisuus ja halukkuus ottaa vastaan Taivaallisen Isän henkilapsia ja tehdä jumalallinen työ hoivatakseen meitä ja kasvattaakseen meidät tuntemaan Vapahtajamme ja tekemään osamme Isän suunnitelmassa on ollut korvaamaton lahja ja ihme minulle.

Artikkelin on kirjoittanut Iida Mäkilä.

The post Sukuni pioneerit – osa 1 “Äiti” appeared first on SeuraaKristusta.fi.