Toisin sanoen, olin halukas ja valmis kutsumaan vanhurskaita ihmisiä parannukseen. En halunnut tulla kuormitetuksi tutkijalla, jolla on vaikeuksia voittaa nikotiiniriippuvuus, joka ei halua mennä naimisiin avopuolisonsa kanssa tai joka käy keilaamassa sunnuntaisin. Turha ruuhkauttaa sakramenttikokousta ihmisillä, jotka tulevat viettämään tuntikausia piispan toimistossa.

Ikääntyessäni (paljon) olen alkanut ymmärtää, että on olemassa paljon asioita, joita tarvitsemme enemmän kuin vähemmän sakramenttikokouksessa, ja että ajatus kappelista, jossa 200 ihmistä odottaa enkelimäisellä kärsivällisyydellä varustettuina muutetuksi tulemista on todennäköisesti harhaanjohtavaa ja epärealistista. Ehkä Vapahtaja kokoaisi täysin erilaisen joukon kuin me, eikä Hän luullakseni räpäyttäisi silmäänsäkään asioille, jotka aiheuttavat meille aivohalvauksen.

Tatuoinnit

Otetaan esimerkkinä tatuoinnit. Me tarvitsemme paljon enemmän tatuointeja. Tiedän, että useimpien meidän ensimmäisenä ajatuksena nähdessämme jollakin tatuoidut käsivarret ei olisi se, että “miten hyvä vanhinten koorumin johtaja tuosta veljestä tulisikaan,” mutta miksi ei? Olen melko varma, että jos Sarahemlassa olisi ollut tatuoija, Alma nuorempi olisi ollut melko vaikuttavasti tatuoitu, eikä hänestä loppujen lopuksi tullut hullumpi. Evankeliumi saa aikaan muutoksia: keskitymme vähemmän siihen, mitä eilen tapahtui ja enemmän siihen, mitä meistä voi tulla tänään. Eivätkä tatuoinnit muutenkaan ole sama asia kuin pahuus. Se on enemmän kulttuuriasia kuin käsky.

Ystäväni, jolla oli näkyvä tatuointi, kysyi kerran piispalta, pitäisikö hänen poistattaa se. Piispa kysyi miksi. Hän selitti, että se näytti vaivaavan joitakin sisaria Apuyhdistyksessä. Piispan viisas neuvo oli: ”Antaa sen vaivata heitä. Se ei kerro yhtään siitä, kuka olet nyt.” En voisi olla enempää samaa mieltä. Älkäämme katsoko tatuointeja nenänvarttamme pitkin vain siksi, että omien virheidemme viipyilevät merkit ovat vähemmän näkyviä.

Erilaiset kulttuurit

Tarvitsemme myös enemmän värillisiä ihmisiä. Ei, se on liian yleinen ilmaus. Monissa seurakunnissa Yhdysvalloissa on paljon latinalaisamerikkalaisia ja aasialaisia ihmisiä, eikä tässä kirkossa voi heittää kiveä osumatta tongalaiseen. (Ja kun osut tongalaiseen, hän hymyilee, aivan kuin ei olisi tuntenut mitään. Rakastan noita ihmisiä.) Se, mitä me tarvitsemme seurakuntiin Yhdysvalloissa, on mustat ihmiset. Tämä ei monimuotoisuusasia. Se on epäonnistuminen-evankeliumin-jakamisessa -asia.

Lähetystyö afrikkalais-amerikkalaisten keskuudessa voi olla haastavaa (palvelin osan lähetystyöstäni Chicagon eteläpuolella), ja osittain se johtuu menneisyydessä olleista rajoituksista pappeuden suhteen. Mutta se on myös oire epäonnistumisestamme ilmaista kunnolla evankeliumin mahtavaa sanomaa ja varmistaa, että jokainen, joka astuu ovistamme sisään, on tervetullut. Joissakin paikoissa tämä onnistuu paremmin kuin toisissa, mutta meillä on paljon työtä tehtävänä, jotta voimme olla varmoja siitä, että teemme parhaamme jakaaksemme sanomaamme tehokkaasti kaikille.

Homoseksuaalisuus

Ja otetaanpa esille homoseksuaalisuus. Tarvitsemme enemmän LGBT:tä kirkossamme. On vaikeaa ”myydä” kirkkoa homoavioliittoon suhtautumisemme takia ja suuri osa LGBT-yhteisöstä paheksuu sellaista, minkä he parhaimmillaankin uskovat olevan ristiriitaista. Mutta kaikki eivät ajattele samalla tavalla. Oman kokemukseni mukaan on monia LGBT-ihmisiä, jotka tuntevat suurta kiintymystä kirkkoa kohtaan ja haluaisivat osallistua merkityksellisemmällä tavalla. Silti kuulen yhä jäsenten kommentteja kuten: ”Miksi homoseksuaalinen haluaisi olla mormoni?” En tiedä, mutta luultavasti samasta syytä kuin hurskasteleva pöyhkeilijäkin haluaa olla mormoni. Me emme saa päättää sitä, kuka ”kuuluu” Jumalan valtakuntaan. Jumala tekee sen. Ja meille on sanottu selvästi, että pelkkä seksuaalinen suuntautuminen ei estä ketään saamasta mitään kirkon siunauksia.

Omat asenteemme voivat kuitenkin luoda valtavan kompastuskiven LGBT-jäsenille ja vierailijoille ja se on yksinkertaisesti anteeksiantamatonta. LGBT-ihmisillä on oikeus tulla kohdelluiksi tärkeinä ja tarpeellisina Kristuksen ruumiin jäseninä, eikä tuon ruumiin syöpinä. Meidän tulisi päästä yli ennakkoluuloistamme ja olla halukkaita kutsumaan, ystävystymään, rakastamaan ja palvelemaan LGBT-jäsenten ja -tutkijoiden rinnalla.

Kristus palveli kaikkia

On monia muitakin asioita, joiden toivoisin olevan enemmän läsnä sakramenttikokouksissamme. Tupakan haju. Piikitysjäljet. Alkoholintuoksuinen henkäys. Ja viikset.

Ennen kaikkea, me voisimme mielestäni osoittaa enemmän myötätuntoa, suvaitsevaisuutta ja Kristuksen kaltaista rakkautta. Hänen teki palvelutyönsä valtavirran ulkopuolella olevien ihmisten keskuudessa, jotka koostuivat fyysisesti ja henkisesti sairaista, hyljeksityistä, huorintekijöistä, riivatuista. Meidän tulisi seurata tuota esimerkkiä ottamalla syleilyymme kenet tahansa, joka saattaisi ylentyä, saada lohdutusta ja väkevöityä evankeliumin vaikutuksen seurauksena.

Toisin sanoen, ihan jokainen.

Alkuperäisen artikkelin on kirjoittanut Rob Ghio ja se on julkaistu mormonhub.com -sivustolla. Artikkelin on kääntänyt Krista Kora.

The post Tatuoinnit ja muut asiat, joita meillä voisi olla kirkossa enemmän appeared first on SeuraaKristusta.fi.

Voisiko olla mahdollista, että evankeliumi ei toimi sinun kohdallasi?

Liian monet meistä tuntevat olevansa niitä jäseniä, jotka eivät kuulu joukkoon, unohdettuja Jumalan lapsia ”piparimuotti”-mormonien joukossa. Kun vertaamme itseämme muihin, saatamme tuntea olomme pettyneiksi – jopa huijatuiksi – erityisesti jos olemme yrittäneet elää niiden periaatteiden mukaan, joiden on kerrottu tekevän meidät onnellisiksi. Mutta vertailuja tekemällä jätämme huomiotta monia keskeisiä asioita, jotka voivat lisätä ymmärrystämme ja hälventää huoliamme:

1. Herra tarvitsee meidän monimuotoisuuttamme

Kirkon jäsenistö on paljon kauniimpi ja monimuotoisempi kuin mikään kaavamainen käsitys sallii.

Aivan liian monilla meistä, olimmepa jäseniä tai emme, on tapana yhdistää sana ”mormoni” aivan erityiseen stereotyyppiin. En tiedä sinusta, mutta minä en muista koskaan nähneeni pyhien kirjoitusten kohtaa tai lukeneeni konferenssipuhetta, jossa sanotaan: ”Asu mukavassa talossa puolisosi kanssa ja palvele piispana/apuyhdistyksen johtajana siihen asti, kun sinulla on 500 lastenlasta.”

Vaikka tällaisessa elämäntavassa ei ole mitään vikaa, meidän muiden ei pitäisi langeta siihen ansaan, että ajattelemme tekevämme jotain väärin, jos elämämme ei ole täsmälleen mainitun kuvauksen kaltaista.

Totuus on se, että kirkon jäsenistö on paljon kauniimpi ja monimuotoisempi kuin mikään kaavamainen käsitys sallii. Näin on, koska ”Jeesuksen Kristuksen evankeliumi vallitsee jokaisessa kulttuurissa, rodussa, kansallisuudessa ja kielessä” (LDS.org). Kristuksen kaltaiset ominaisuudet ovat yleismaailmallisia, ja kuten Dallin H. Oaks sanoi: ”Hänen armonsa on kaikkia varten.” Tämän lisäksi Herra tarvitsee erilaisia ihmisiä valtakuntansa rakentamiseen. Etkö usko? Katso mormon.org -sivustolta, miten miljoonat ihmiset ympäri maailmaa elävät evankeliumin mukaan. (Suomeksi käännettynä täältä).

2. Kenenkään elämä ei ole täydellistä

Lopeta oman elämäsi vertaileminen toisten elämiin! Kenenkään elämästä ei puutu koettelemuksia, vaikka sinusta siltä näyttääkin.

On liian helppoa tehdä vertailuja sen perusteella, mitä luulemme näkevämme. Mutta kuten tätini aina sanoo: ”Jos menet vertailumaahan, tulet sieltä takaisin joko liioittelevana tai halventavana.”

Miten totta se onkaan. Miten usein olemmekaan tehneet vertailuja, joiden lopputuloksena tunnemme olevamme joko parempia tai huonompia kuin toiset? Vertaileminen ajaa ulos rakkauden. Ja lisäksi se tekee olomme surkeaksi! Kuten Jeffrey R. Holland sanoi vitsaillen: ”Miten valoisa tulevaisuudennäkymä se onkaan – nielaista annos etikkaa joka kerta, kun joku ympärillä oleva kokee onnen hetken!”

Seuraavan kerran, kun tunnet taivaan voimat vähäisenä elämässäsi, yritä unohtaa ”reiluus”. Päästä irti kaikesta siitä katkeruudesta, jota saatat tuntea jotakuta sellaista kohtaan, jolla näyttää olevan elämä ilman koettelemuksia. Et ikinä tiedä, millaisia kokemuksia ihmisillä on pinnalle näkyvien hymyjen takana.

3. Olemme alttiina toisten vapaalle tahdolle

Kristuksen sovitus ottaa huomioon jokaisen virheemme, kuten myös kaikki ne vääryydet, jotka on tehty meitä kohtaan.

Joskus, vaikka yritämme tehdä kaiken oikein, elämä ei suju suunnitelmien mukaan. Yksi syy siihen on se, että Jumala antaa ihmisten käyttää vapaata tahtoaan.

Vapaa tahto on keskeinen osa taivaallisen Isän suunnitelmaa. Kuten Robert D. Hales sanoi: ”Tahdon vanhurskaan käyttämisen ansiosta valo voi karkottaa pimeyden ja me voimme elää iloisina ja onnellisina.” Se toimii myös vastakkaisessa tapauksessa, kun ihmiset käyttävät vapaata tahtoaan itsekkäästi. Jos olet joskus ollut jonkun henkilön itsekkäiden valintojen uhri – ja niin käy meille kaikille joskus – voi olla vaikeaa uskoa, että Herralla on yhä suunnitelma sinua varten. Kuten James E. Faust sanoi puheessaan ”Voimat, jotka pelastavat meidät”: ”Pettymykset ja takaiskut Jumalan työssä tulevat kuitenkin olemaan tilapäisiä, sillä työ tulee etenemään.”

Muista myös, että Kristuksen sovitus lopulta vapauttaa meidät kaikista elämän pettymyksistä, huolimatta siitä, mikä ne aiheutti. Älä koskaan menetä toivoasi. Herra on luvannut meille, että ”kaikki tämä antaa sinulle kokemusta ja on sinun hyväksesi” (OL 122:7).

4. Herralla on suunnitelma sinua varten

Kun kohtaat vastoinkäymisiä, älä luovu evankeliumin ja sen perusperiaatteiden mukaan elämisestä. Niin tekemällä menetät rauhan tulevaisuudessa.

Tämä totuus voi olla vaikeinta muistaa, erityisesti kun kohtaamme vastoinkäymisiä. Meitä saattaa houkutella päivittäisistä tavoista, kuten pyhien kirjoitusten opiskelusta ja rukouksesta luopuminen, erityisesti jos epäilemme, että ne eivät toimi kohdallamme.

Mutta evankeliumista ja sen periaatteista luopuminen riistää sinulta ilot, joiden et koskaan uskonut olevan mahdollisia. Puheessaan ”Vain muutaman asteen ero,” Dieter F. Uchtdorf varoittaa: ”Vuosien kuluessa palvellessani Herraa ja lukuisissa puhutteluissa olen oppinut, että ero onnellisuuden ja murheen välillä yksilöissä, avioliitoissa ja perheissä johtuu usein vain muutaman asteen virheestä.” Älä luovu rakastavan taivaallisen Isän ohjauksesta tuskan hetkellä.

Herran suunnitelmassa ei aina näytä olevan järkeä rajoitetun näkökulmamme perusteella, mutta muistele elämääsi taaksepäin huomataksesi, mitä Hän on jo tehnyt hyväksesi tähän mennessä. Keitä ihmisiä hän on tuonut elämääsi? Mitä taitoja olet kehittänyt kokemustesi kautta? Mitä kykyjä olet käyttänyt toisten hyväksi? Älä anna periksi. Luota Häneen. Hänen viisautensa ja rakkautensa ovat asioita, joihin voimme aina luottaa.

5. Evankeliumin mukaan eläminen ei ole ”piparimuotti”

Evankeliumin ei ole koskaan ollut tarkoitus tuottaa tietyn ”tyyppisiä” henkilöitä. Ennemminkin Herra pyytää, että sitoutuisimme elämään evankeliumin mukaan.

Ajatus, että Jumala haluaa meidän kaikkien olevan samanlaisia, on tarua. Itse asiassa, ainoa asia, joka Hänen uskollisilla seuraajillaan on yhteistä, on todistus ja sitoumus elää evankeliumin mukaan; se tekee sinusta mormonin, ei se, kuinka monta lasta sinulla on tai miten asut.

Koettelemukset ovat tietysti osa elämää, elimmepä evankeliumin mukaan tai emme; muista se, ennen kuin uskottelet itsellesi, että evankeliumi ei toimi sinun kohdallasi. Seuraavan kerran, kun huomaamme tekevän vertailuja, Dieter F. Uchtdorf ehdottaa, että kysyisimme itseltämme seuraavat kysymykset:

• Onko elämälläni merkitystä?
• Uskonko minä Jumalaan?
• Uskonko minä, että Jumala tuntee minut ja rakastaa minua?
• Uskonko minä, että Jumala kuulee rukoukseni ja vastaa niihin?
• Olenko todella onnellinen?
• Johtavatko pyrkimykseni minua korkeimpiin hengellisiin tavoitteisiin ja arvoihin elämässä?

Niin kauan kuin pyrimme joka ikinen päivä vastaamaan näihin kysymyksiin varmasti: ”Kyllä!”, olemme oikealla polulla.

Artikkelin on kirjoittanut Marlan Spencer ja se on alun perin julkaistu mormonhub.com -sivustolla. Artikkelin on suomentanut Krista Kora.

The post Miksi en tunne olevani ”piparimuotti”-mormoni? appeared first on SeuraaKristusta.fi.

On suorastaan häpeällistä tulla leimatuksi suvaitsemattomaksi tässä valveutuneessa nyky-yhteiskunnassamme. Tällaista sosiaalista rikollista usein kuvataan hyvinkin voimakkain sanoin, kuten vihaaja, tietämätön tai jopa jotain paljon pahempaa. Kun tuomarit ja lainvalvojat ovat kerran langettaneet tuomionsa, on tätä leimaa hyvin vaikea pyyhkiä pois. Niinpä ihmiset ovat hyvin varovaisia, etteivät he tartuttaisi itseensä tämän tapaista sosiaalista ruttoa. Tunnen aivan liian monta ihmistä, jotka valitsevat pysyä vaiti sosiaalisissa ja poliittisissa kysymyksissä sen sijaan, että ottaisivat riskin tulla leimatuksi suvaitsemattomaksi. Valitettavasti tämä ihmisten toimimattomuus luo pohjan äänekkäämmille vähemmistöille tulkita vaikeneminen myöntymisen merkkinä ja näin ollen vallata itselleen tilaa hiljaisilta keskitien kulkijoilta.

Vanhin Marion G. Romney, puhuessaan BYU:n opiskelijoille 1955, teki huomion, ja kenties jopa profetoi, julistaessaan: ”Joukossamme on niitä, jotka yrittävät palvella Herraa, loukkaamatta paholaista.” Mielestäni tämä on ajankohtaisempaa tänä päivänä, kuin hänen puhuessaan nuo varoittavat sanat 60 vuotta sitten. Tämä tuntuu olevan tämän nousevan sukupolven haaste. Monet pohtivat, voivatko he palvella Jumalaa, seurata Hänen oppiaan ja pysyä suvaitsevina niitä kohtaan, joiden mielipiteet saattavat poiketa täysin heidän omistaan.

Kuinka sitten sosiaalisesti valveutunut ja myötätuntoinen myöhempien aikojen pyhä käsittelee halua rakastaa lähimmäistään sellaisena kuin hän on ja osoittaa suvaitsevaisuutta ja samalla pitää kiinni opista, joka voi olla ristiriidassa muuttuvien sääntöjen ja sosiaalisten normien kanssa? Kuinka joku selviää tästä tulematta leimatuksi suvaitsemattomaksi? Onko se edes mahdollista?

Karu totuus on, että me kaikki jäämme kauas täydellisyydestä tässä suvaitsevaisuuspelissä. Me kaikki lankeamme ansaan. Määrittelen tämän ansan seuraavasti: ”Olen suvaitsevainen kaikkia kohtaan, paitsi niitä, joiden huomaan olevan suvaitsemattomia, sillä olen oikeutettu olemaan suvaitsematon heitä kohtaan, koska he ovat suvaitsemattomia muita kohtaan”… näin tullen juuri siksi, mitä kammoksun – suvaitsemattomaksi.

1940-luvulla opettaja kysyi äidiltäni ja hänen luokkatovereiltaan, olivatko he, opiskelijat, ennakkoluuloisia mitään tiettyä rotua tai uskoa kohtaan. He kävivät läpi listaa ajalleen tyypillisistä ennakkoluuloista. Opiskelijat vakuuttivat, ettei heillä ollut ennakkoasenteita, kunnes opettaja kysyi heidän mielipidettään varakkaista ihmisistä. Äitini vastasi heidän olevan laman lapsia, eikä rikkaita siksi ajateltu lämmöllä. Tämä muutti keskustelun luonteen. Hän kertoi sen olleen käänteentekevä hetki ja tärkeä opetus siitä, kuinka jokaisella meistä on ennakkoluuloja, emmekä välttämättä ole niin suvaitsevaisia kuin kuvittelemme.

En usko meidän tietoisesti ajattelevan tällä tavoin, mutta olen huomannut meidän kaikkien lankeavan tähän ansaan. Vaatii paljon työtä ja energiaa vakuuttaa itsemme ja muut suvaitsevaisesta luonnostamme. Ehkä suurin haasteemme on, kuinka määrittelemme suvaitsevaisuuden. Monet olettavat hyväksymisen ja suvaitsemisen olevan synonyymeja. Sitä ne eivät ole.

Suvaitseminen tarkoittaa, että ”osoittaa halukkuutta antaa sellaisten mielipiteiden tai käytöksen, joista ei välttämättä ole samaa mieltä, esiintyä” (engl. Google dictionary) tai ”kyky pysyä erossa tai sietää jotakin epämiellyttävää” (engl. Merriam-Webster).

Meidän ei tarvitse hyväksyä tai täysin omaksua toisen elämäntapaa ollaksemme suvaitsevaisia, mutta meidän täytyy löytää tie sietää ja olla kohtelias. Muuten lankeamme kuoppaan, joka erottaa perheet ja yhteiskunnan.

Minä olen Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäsen. En odota kaikkien ymmärtävän jäsenyyttäni kirkossa tai edes uskoani siihen, että Jeesus on Jumalan Poika ja maailman Vapahtaja, mutta toivoisin, etteivät he karta minua, ota pois kansalaisoikeuksiani tai polta uskonnollisia kirjojani. Toivoisin, etteivät he pilkkaisi minun uskoani vaan olisivat halukkaita arvostelemaan minua itsenäni eikä vain käsitystään minusta. Riittää kun katsoo julkaisuja sosiaalisessa mediassa, niin ymmärtää, etteivät toiveeni aina pohjaa täysin todellisuuteen. Lisäksi toivon, että niillä, joilla on hyvinkin erilainen näkökulma kuin minulla, voisi olla sama etuoikeus.

Minua usein huolettavat ihmiset, jotka lukevat, katsovat tai kuuntelevat vain sellaista aineistoa, joka tukee heidän omia mielipiteitään. Sosiaalinen media on pullollaan 30 sekunnin klippejä ja kuvia, jotka asettavat jokaisen poliitikon, uskonnollisen ihmisen ja ateistin sopivan kapeaan laatikkoon. Tämä vain lisää bensaa suvaitsemattomuuden liekkeihin. Puolitotuudet ja suuremmista kokonaisuuksista leikatut pätkät on suunniteltu kuohuttamaan tunteita, mutta ne eivät yleensä tuo esiin sosiaalisten, poliittisten ja hengellisten kysymysten monimutkaisuutta.

Olen huolissani, että liian monet tekevät hätäisiä johtopäätöksiä, perustuen rajalliseen informaatioon ja sitten leimaavat suvaitsemattomiksi, tavoittamattomiksi tai tietämättömiksi kaikki, jotka ovat eri mieltä heidän kanssaan, sillä ”faktathan ovat ilmiselvät”. Kriittinen ajattelu alkaa hakemalla ensikäden tietoa, minkä jälkeen täytyy varmistaa, että ymmärtää laajemman asiayhteyden, jossa kyseinen mielipide on esitetty. Kuinka usein olemme langenneet siihen ansaan, että koska asia on esitetty mediassa, on sen oltava oikeaa tietoa?

Kanavan vaihtaminen silloin tällöin auttaa meitä ymmärtämään, kuinka toiset näkevät saman ongelman tai puheenaiheen. Se ei välttämättä muuta mielipidettämme ja saattaa jopa vahvistaa omaa näkemystämme, mutta se auttaa meitä ymmärtämään vastapuolen syitä näkökulmaansa.

Miksi on yhä vaikeampaa olla samaa mieltä siitä, että on eri mieltä? Meidän täytyy löytää parempia keinoja tehdä yhteistyötä. Ihmiset, jotka eivät usko samoin kuin minä, toivovat samaa kunnioitusta omalle uskolleen kuin minä, mutta myös tuntevat pettymystä lukiessaan omien näkemystensä vastaisia kommentteja sosiaalisessa mediassa ja blogimaailmassa.

Minua huolettaa, että liian monet meistä menevät lankaan lukiessaan tunteilla ladattuja tarinoita ja julkaisuja niiltä, jotka haluavat päättäväisesti saada kaikesta aikaan ”me vs. ne” -väittelyn. Näen sosiaalisessa mediassa lyhennettyjä yhteenvetoja ”todisteista” ja pidemmistä keskusteluista leikattuja klippejä, joita esitetään täsmällisinä poliittisina ja teologisina totuuksina.

Monet näistä julkaisuista ovat tehokkaita kuohuttamaan tunteita, mutta usein sulkevat pois sivistyneen keskustelun, sillä ne ovat vahvasti kahtia jakavia. Sosiaalinen media näyttää ruokkivan tätä trendiä. Kenties me rohkaistumme enemmän, kun istumme ruudun takana eikä meidän tarvitse kohdata vastapuolta kasvotusten.

Olen vakuuttunut, ettei enenemmistö ihmiskunnasta ajattele tällä tavoin, mutta monet pysyvät vaiti, peläten suvaitsemattomuuden leimaa. Useimmat tuntemani rauhantekijät vain pysyttelevät erossa riidoista.

Kysyn jatkuvasti itseltäni, kuinka meillä voi olla niin monia suvaitsevaisia ihmisiä, vaikka olemme kiihtyvää vauhtia muuttumassa suvaitsemattomaksi yhteiskunnaksi? Mikä rooli poliittisella korrektiudella on tässä kaikessa?

”Suvaitsevaisuuden armeijan” avarakatseiset jäsenet ovat kaksinkertaistaneet ponnistelunsa tuhotakseen kaiken suvaitsemattomaksi päätetyn. Olen asunut paikoissa, joissa lasteni ”talvijuhla” on täytetty loputtomalla laululla lumesta, lumihiutaleista ja lumihenkilöistä, ettei vain loukattaisi ketään sekoittamalla kirkkoa ja valtiovaltaa. Olkaamme rehellisiä, lauluja lumesta voi kuunnella vain tietyn määrän, ennen kuin ne alkavat tulla korvista ulos. Pyrkimyksemme suvaitsevaisuuteen tappaa rikkaan kulttuurimme ja myy värikkäät perinteemme vaihtokaupassa harmaaseen samanlaisuuteen. En tiedä teistä, mutta minä olen innoissani lasteni saadessa kokea monien eri uskontojen ja kulttuurien rikkauden. Pelkäämmekö leimautumista niin pahoin, että annamme ennemmin tuhota kulttuurin kokonaisuudessaan?

Kaikkea muuta tärkeämpi ja kiistatta vaikein kysymys on, kuinka me kristittyinä voimme olla samaa mieltä siitä, että olemme eri mieltä, niiden kanssa, joilla on meidän näkemyksistämme eroavat mielipiteet, ja opimme tulemaan toimeen yhdessä, kun vaakalaudalla ovat lait ja periaatteelliset näkemykset? Kuinka voimme ojentaa rakastavan toveruuden ja suvaitsevaisuuden käden hyväksymättä omien periaatteidemme vastaista käytöstä ja vaarantamatta omia perusarvojamme?

Olen oppinut paljon tämän asian tiimoilta Jeesuksen innoittamana, sillä hän opetti, että pitäessämme rakkautta eteenpäin ajavana voimanamme, voimme löytää monia keinoja selvittääksemme erimielisyytemme.

Olen vakuuttunut, että avain suvaitsevaisuuteen, ja samalla Jumalan palvelemiseen ja Hänen käskyjensä kunnioittamiseen, löytyy käskystä rakastaa Jumalaa ja rakastaa lähimmäisiämme kuten itseämme. Kun osoitamme syvää ja vilpitöntä rakkautta lähimmäisiämme kohtaan, he keskittyvät meidän rakastavaan suhteeseemme, vaikka he tietävät, ettemme hyväksy heidän käytöstään.

Tämän sanottuani, on vaikea rakastaa sellaista, jota emme ole palvelleet. Lähetysjohtajana opin rakastamaan jokaista 605 lähetyssaarnaaja, joiden kanssa tein töitä, sillä palvelin heitä, rukoilin heidän kanssaan, kuuntelin heitä, itkin heidän kanssaan, nauroin heidän kanssaan ja tiesin paljon heidän vaikeuksistaan ja ominaispiirteistään. Pidimme säännöllisesti yhteyttä, henkilökohtaisesti. Kykymme rakastaa toisia ja tulla suvaitsevammaksi kasvaa, kun ymmärrämme meitä vastapäätä istuvasta henkilöstä kuka, mitä, missä, miksi ja kuinka.

Suvaitsevaisuus ja ymmärrys kasvavat palvellessamme toisiamme. Joskus suurimmat voittomme tulevat palvellessamme lähimmäisistämme häntä, jota ymmärrämme vähiten. Näyttää siltä, että me yhteiskuntana olemme unohtaneet, kuinka auttaa toinen toistamme, naapureina ja yhteisöissä.

Nautimme teollisuuden ja teknologian läpimurtojen tuomista hyödyistä: tuotannon kasvusta, paremmasta terveydenhuollosta, tehokkuudesta ja vakiintuneesta hyvinvoinnista, joten on ironista, että huippunopeista kommunikaatiomenetelmistä huolimatta tiedämme naapureistamme vähemmän kuin koskaan ennen.

Yksilöinä olemme hiljalleen vieraantuneet valmiudesta liata kätemme vaihtaessamme tuntemattoman rengasta tien pientareella tai pyyhkiä kyyneleet naapurimme poskilta. Auttamisesta on tullut hyvin hygieenista. Todennäköisesti annamme ennemmin rahaa, lähetämme sähköpostia tai osoitamme tukemme sosiaalisessa mediassa, kuin sitoudumme antamaan aikaamme ja fyysisesti ojentamaan kätemme. Valitettavasti, sen oikean fyysisen kädet likaavan palvelutyön kautta opimme rakastamaan lähimmäistämme.

Olen keskustellut satojen lähetystyöstä palanneiden kanssa, jotka kokivat heidän kykynsä rakastaa kanssaihmistään kasvaneen huomattavasti heidän palvellessaan. Lähetyskentällä he tarjosivat hengellistä, henkistä ja fyysistä apua monenlaisille ihmisille monista eri paikoista ja kulttuureista, mutta palattuaan kotiin heillä oli vaikeuksia löytää merkityksellistä palvelutyötä. Olen varma, että teistä eri vapaaehtoisjärjestöissä ja asevoimissa palvelleet voivat kertoa samanlaisista kokemuksista ja tunteista.

Minulla on ollut kaksi ihmistä elämässäni, joita rakastan suuresti, vaikka olemmekin eri mieltä politiikasta ja teologiasta. Löysimme keskinäisen yhteyden heidän palvellessaan minua ollessani vaikeuksieni kanssa kamppaileva teini-ikäinen. He olivat minulle mentoreita rakkaudessa, myötätunnossa ja palvelutyössä. He olivat selvästi ymmärtäneet, mitä kohdassa 1. Joh. 4:19 puhutaan Vapahtajasta, ”Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä.” Tämä on mielestäni ensimmäinen ja tärkein askel kohti suvaitsemattomuuden muurien murtamista.

Jeesus eli voimakkaan uskonnollisen suvaitsemattomuuden aikana, silti hän kehoitti seuraajiaan keskittämään pyrkimyksensä muutokseen, joka lähtee sisältäpäin. Hän muistutti heitä, että opetuslapseus vaatii heidän rakastavan Jumalaa ja rakastavan heidän lähimmäisiään kuten itseään. Hän sanoi kaikkien muiden lakien riippuvan näistä kahdesta käskystä. Hän jopa kehoitti opetuslapsiaan kantamaan vainoojiensa taakkoja ylimääräisen virstan, näin kaksinkertaistaen lain vaatimuksen. Tämä pyhä tehtävä pätee tänäkin päivänä.

Jeesus pyysi seuraajiaan tekemään henkilökohtaisia muutoksia ja ottamaan vastaan voimakasta, mutta vapauttavaa oppia siitä, kuinka kohdella niitä, jotka ovat mielestämme suvaitsemattomia meitä kohtaan. Hän sanoi: ”Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi” (Matt. 6:14). Saadakseen anteeksi tulee antaa anteeksi. Kenties tämä oli syynä, mikseivät monetkaan palanneet toisena päivänä kuuntelemaan Jeesuksen opetusta, joka tänä päivänä tunnetaan nimellä Vuorisaarna. Kenties he olivat niin keskittyneitä vaatimuksiin oikeuksistaan, että se jätti varjoonsa halukkuuden ymmärtää heidän omat tarkoitusperänsä suvaitsevaisuuden suhteen.

Lisää vahvaa oppia Vapahtajalta: ”Teille on opetettu: ’Silmä silmästä, hammas hampaasta. Mutta minä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa. Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin. Jos joku yrittää oikeutta käymällä viedä sinulta paidan, anna hänelle viittasikin. Jos joku vaatii sinut mukaansa virstan matkalle, kulje hänen kanssaan kaksi. Anna sille, joka sinulta pyytää, äläkä käännä selkääsi sille, joka haluaa lainata sinulta. Teille on opetettu: ’Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.’ Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta” (Matt. 5: 38-44).

Eikö tämä olekin todellinen kristillisen suvaitsevaisuuden testi? Suvaitsevaisuus alkaa ja päättyy meidän kykyymme rakastaa toisia. Se ei välttämättä muuta toisten sydämiä, mutta se varmasti muuttaa meidän sydämemme paremmaksi ja todistaa toisille kristillisestä opetuslapseudestamme ja pyrkimyksestämme olla suvaitsevampi ja hyväntahtoisempi ihminen.

Lisää rohkaisun sanoja Jeesukselta: ”Autuaita rauhantekijät: he saavat Jumalan lapsen nimen” (Matt. 5:9). Kuinka pärjäämme tällä saralla? Etsimmekö mahdollisuuksia toimia rauhantekijöinä vai olemmeko omien oikeuksiemme vaatimusten sokaisemia?

Loppujen lopuksi kykymme rakastaa ja palvella erottaa meidät maailman kaaoksesta ja surkeudesta. Uskon suvaitsevaisuuden kaavan olevan yksinkertainen: me opimme rakastamaan niitä, joita palvelemme ja me opimme suvaitsemaan niitä, joita rakastamme. Kaiken muun kattava tieto jumalallisesta alkuperästämme, jumalallisesta tarkoituksestamme ja jumalallisesta päämäärästämme, tulisi motivoida meitä toimimaan paremmin palvellessamme lähimmäisiämme – lähimmäisiämme, joiden Jeesus opetti olevan puolituttuja ja tuntemattomia. Suvaitsevaisuutemme luulisi kasvavan, kun oivallamme sen äärimmäisen tärkeän opin, että me kaikki olemme saman Jumalan poikia ja tyttäriä.

Alkuperäinen artikkeli on julkaistu sivulla ldsmag.com ja sen on kirjoittanut James Perry. Artikkelin on kääntänyt Tanja Robinson.

The post Oletko sinä suvaitsevainen? appeared first on SeuraaKristusta.fi.