Hän ei koskaan opettanut minua kiroilemaan.

Minulla on vain vuoden vanhempi veli ja meillä oli tapana käydä kolmestaan retkeilemässä tai vaeltamassa ”ihan vain miesten kesken”, eikä isäni koskaan käyttänyt tuota aikaa kertoakseen härskejä vitsejä tai käyttääkseen karskia kieltä. Hän oli aivan yhtä kunnioittava, kun läsnä olimme vain me pojat, kuin jos paikalla olisi ollut äitimme, sisaremme tai hänen oma äitinsä. Muistan erään kerran, kun hänellä oli erityisen huono päivä; hän oli joutunut tekemään töissä pitkää päivää lauantaina, jolloin hän todennäköisesti olisi mieluummin rentoutunut. Veljeni ja minä istuimme farmariautomme takapenkillä, kun isäni peruutti katukiveykseen ja tunteiden kuumetessa päästi suustaan kirosanan. Sitten, kun oli saanut tunteensa jälleen hallintaansa, hän kääntyi meihin päin ja kasvoillaan murtunein ilme, jonka olen eläessäni nähnyt, hän pyysi meiltä anteeksi sanomaansa. 30 vuodessa tuon tapahtuman jälkeen, en ole koskaan kuullut isäni sanovan sitä uudelleen.

Hän ei koskaan opettanut minua olemana itsekäs.

Kun äitini odotti minua ja isäni oli yliopistossa, tavoitteenaan opiskella lääkäriksi, äidilläni todettiin multippeliskleroosi (MS-tauti). Hänen tilansa huononi nopeasti; hänen täytyi lopettaa työnsä ja hänellä oli vaikeuksia huolehtia isoveljestäni. Isäni, tietäen mikä hänen elämänsä tärkeysjärjestys oli, meni tapaamaan opinto-ohjaajaansa selvittääkseen, mikä olisi nopein tapa valmistua: he saivat selville, että lääketieteelliseen valmistavien opintojen sijaan hän voisikin opiskella nopeammalla aikataululla psykologian tutkinnon. Se ei veisi häntä hänen tavoitteeseensa, mutta hänellä olisi tutkinto ja hän voisi mahdollisesti saada paremman työpaikan. Hän teki sen silmänräpäyksessä. Hän luopui unelmaurastaan, sillä hän rakasti vaimoaan enemmän kuin tuota unelmaansa.

Hän ei koskaan opettanut, että on olemassa ”miesten töitä” ja ”naisten töitä”.

Isäni lähti töihin joka aamu, teki töitä koko päivän, söi itse valmistamansa lounaan, tuli kotiin väsyneenä ja sitten valmisti päivällisen perheelleen. Muistan kuinka kerran, ollessani pieni, äitini joutui menemään sairaalaan ja Apuyhdistyksen sisaret alkoivat tuoda meille aterioita. Olin hämmentynyt ja kysyin äidiltäni: ”Tarkoitatko, että he luulevat sinun kokkaavan?” Isäni pesi pyykkiä, imuroi ja auttoi meitä kotiläksyissä. Eikä hän koskaan valittanut, että sairas äitini ei ”tehnyt osaansa”.

Hän ei koskaan opettanut minua lopettamaan oppimista.

Iltaisin, kun kaikki hänen työnsä oli tehty, isäni saattoi silloin tällöin istahtaa romaanin ääreen, mutta useimmiten hän tutkaili joko atlasta tai tarkisti jotain tietokirjasta. Hän oli, ja on edelleenkin, sotahistoriaintoilija – hänen isänsä palveli jalkaväessä toisessa maailmansodassa – ja isäni luki historiikkeja, katsoi dokumentteja ja tutki asioita sekä teki muistiinpanoja. Ja kun hän ei lukenut itselleen, hän luki meille: Hobittia, Tarua Sormusten herrasta ja tarinoita Kuningas Arthurista sekä tusinoittain kaikkea muuta. Hän opetti meille, että lukeminen on siistiä, tarinat ovat jännittäviä, etkä koskaan ole liian vanha siihen hommaan.

Hän ei koskaan opettanut minua välttelemään kirkontehtäviä.

Varhaisimmista muistoistani lähtien isäni oli aina mukana kirkon toiminnassa. Hän oli seurakunnan piispakunnassa. Hän oli Nuorten Miesten johtokunnassa. Hän oli korkeaneuvoston jäsen. Hän oli piispa. Hän otti jokaisen tehtävänsä vakavasti ja laajensi sitä. Muistan kerran, kun minusta oli juuri tullut vanhin, ennen lähetystyötäni, ja menin hänen kanssaan antamaan eräälle naiselle siunauksen. Talo oli törkyinen. Sohva ei ollut ainoastaan likainen, siinä oli ötököitä. En halunnut koskea mihinkään. Mutta isäni istui reilusti alas ja teki olonsa mukavaksi, kuin hän olisi ollut kyläilemässä sukulaisen luona. Kun tuli aika antaa siunaus, myönnän epäröineeni laittaa käteni naisen pään päälle, mutta isäni kohteli häntä kuin hän kohtelisi ketä tahansa muuta. Hän antoi naiselle siunauksen. Ja hän auttoi naisen perhettä.

Isäni ei koskaan opettanut minua olemaan vähemmän kuin parhaani. Olen nyt aikuinen ja minulla on omia lapsia. Ja pyrin olemaan sellainen mies, joka rakastaa sitä, mikä on oikein, ja kuka tietää, ei ainoastaan mitä opettaa lapsilleen, vaan mitä olla opettamatta heille.

Artikkelin on kirjoittanut Robison Wells ja se on alun perin julkaistu Ensign-lehdessä (6/2019). Artikkelin on suomentanut Tanja Robinson.

The post Asioita, joita isäni ei koskaan opettanut minulle appeared first on SeuraaKristusta.fi.

Kun nuorin tyttäremme oli noin neljän vuoden ikäinen, tulin eräänä iltana kotiin töistä sairaalasta melko myöhään. Huomasin rakkaan vaimoni olevan erityisen uupunut. En tiedä miksi. Hänellähän oli vain yhdeksän lasta jaloissaan koko päivän. Tarjouduin siis laittamaan nelivuotiaan valmiiksi nukkumaanmenoa varten. Aloin käskeä häntä: ”Ota vaatteet päältäsi; ripusta ne; laita yöpuku päällesi; harjaa hampaasi; pidä iltarukouksesi” ja niin edelleen, komentaen tavalla, joka sopisi armeijan kersantille. Yhtäkkiä hän kallisti päätään sivulle, katsoi minua mietteliäästi ja sanoi: ”Isi, omistatko minut?”

Hän opetti minulle tärkeän asian. Käytin pakkokeinoja tätä suloista sielua kohtaan. Lasten hallitseminen pakolla on saatanan tekniikka, ei Vapahtajan. Ei, me emme omista lapsiamme. Etuoikeutemme vanhempina on rakastaa heitä, ohjata heitä ja päästää heistä irti.

Aika kuunnella on silloin, kun jonkun täytyy tulla kuulluksi. Lapset ovat innokkaita jakamaan kokemuksiaan, jotka vaihtelevat ilon riemuvoitosta ahdingon koettelemuksiin. Olemmeko halukkaita kuuntelemaan? Jos he yrittävät ilmaista kärsimystään, onko meidän mahdollista kuunnella avoimesti järkyttävää kokemusta järkyttymättä itse? Voimmeko kuunnella keskeyttämättä ja tekemättä pikaisia johtopäätöksiä, jotka sulkevat vuoropuhelun ovet? Ne voivat pysyä auki sellaisen tyynnyttävän varmuuden avulla, että uskomme heihin ja ymmärrämme heidän tunteensa. Aikuisten ei pitäisi teeskennellä, että jotain ei tapahtunut vain siksi, että he saattavat toivoa niin…

Teini-ikäisten nuorten vanhemmat saattavat huomata, että kuunteleminen on usein epämukavaa, mutta sitäkin tärkeämpää, kun nuoret tuntevat yksinäisyyttä tai levottomuutta. Ja kun näyttää siltä, että he eivät näytä ansaitsevan palvelusta, he saattavat tarvita sitä eniten. (“Listen to Learn,” Ensign, toukokuu 1991).

Vanhemmat ja opettajat, opetelkaa kuuntelemaan, kuunnelkaa sitten itse oppiaksenne lapsilta. Eräs viisas isä sanoi kerran: ”Teen enemmän hyvää kuunnellessani lapsiani kuin puhuessani heille” (George D. Durrant, “Take Time to Talk,” Ensign, huhtikuu 1973).

5 ehdotusta vahvemman perheen rakentamiseksi

Saanen kertoa viisi asiaa ja niiden selitykset, jotka saattavat auttaa joitakin rakkaitanne.

1. Vahvistakaa hyvää viestintää kotona – aviomiehen ja -vaimon, vanhempien ja lasten välillä. Kuunnelkaa tarkasti ymmärtääksenne; puhukaa tarkasti, jotta muut voivat ymmärtää, ja selkeästi, jotta väärinkäsityksiä ei tapahtuisi. Käyttäkää aina sanoja, jotka osoittavat rakkautta ja muistakaa ajatella, ennen kuin puhutte tai toimitte.

2. Järjestäkää laatuaikaa kehittääksenne tuota elämänne ensisijaista ihmissuhdetta. Laittakaa perheen menot aina ensisijalle kalenterissanne. Sallikaa ruoka-aikojen olla onnellisten muistojen aikaa perheessä. Miettikää, mitä hyötyä on siitä, että varaamme ainakin yhden illan viikossa perheelle. Olemme yleensä pitäneet maanantai-illat vapaina muista menoista ja nyt lapsemme tekevät samoin.

3. Käykää käsiksi ongelmaan, ei henkilöön. Vanhempien vastuulla on tarjota tarpeellista suojelua ja ojennusta. Mutta kun kurinpitoa tarvitaan, olemme käyttäneet sääntöä “korjata yksityisesti ja kehua julkisesti”.

4. Rakentakaa yleisten arvojen perustus. Yrittäkää vastata käyttäytymiseen liittyvissä kysymyksissä ”selkäytimestä” tulevien vastausten sijaan pysyvien periaatteiden ja oppien pohjalle perustuvaan päättelyyn. Rakentakaa hengellisen pätevyyden ja luottamuksen perustus, joka säilyy sukupolvelta toiselle. Noihin pysyviin arvoihin sisältyy ansaitun itsetunnon tunteet, joihin sisältyy siveyden tärkeys, riippuvuuksien välttäminen vahingollisiin aineisiin, lojaalisuus perheenjäseniä kohtaan, sitoutuminen yhteisiin tavoitteisiin ja kunnioitus sekä ihmisen ja Jumalan lakeja kohtaan. Kun puhumme pysyvistä arvoista, kääntykää oman perhehistorianne juurille – vanhempienne, isovanhempienne ja muiden – ja oppikaa yhdessä lastenne kanssa. Tieto esivanhemmista saa aikaan lojaalisuutta ja antaa identiteetin, jota ei voi saada millään muulla tavalla.

5. Rakentakaa uskoa – uskoa Jumalaan, uskoa perheeseen, uskoa itseen. Auttakaa jokaista henkilöä ymmärtämään, että he ovat Jumalan lapsia, joilla on jumalallisia ominaisuuksia ja mahdollisuuksia. Ihmeellinen synnynnäinen kyky parantaa omat haavat ja uskomaton kyky kasvaa ja saavuttaa asioita ovat todisteita noista jumalallisista lahjoista.

Tehkää lapsillenne helpoksi rakastaa vanhempiaan, jotka jopa auttavat läksyissä, ainakin jonkin aikaa. Olkaa kiinnostuneita lastenne toiminnoista ja osallistukaa niihin soveliaalla tavalla. Nauttikaa perheen yhteisistä retkistä ja lomista. Viettäkää laadukasta aikaa kahden kesken.

Voitte epäilemättä kehittyä näitä ehdotuksia toteuttaessanne ja luoda ehdotuksia, joita voitte soveltaa omiin olosuhteusiinne. (“Remarks to Delegates,” Third Annual World Family Policy Forum, July 18, 2001).

Taivaallisen opastuksen etsiminen

”Kunnioita isääsi ja äitiäsi, että saisit elää kauan siinä maassa, jonka Herra, sinun Jumalasi, sinulle antaa” (2. Moos. 20:12). Vanhempien kunnioittaminen ulottuu pidemmälle, kuin oman isän ja äidin kunnioittaminen. Tämä pyhien kirjoitusten kohta antaa ymmärtää, että kunnioitamme myös meille mahdollisesti syntyvien lasten isää ja äitiä. Me mietimme tätä päätelmää seurustellessamme ja avioliittomme alkuvuosina. Mutta ymmärsin tuon käsitteen täysin vasta katsoessani, kun sisar Nelson tuuditti noita lapsia käsivarsillaan heidän saavuttuaan perheeseemme yksi kerrallaan. Joka kerta hän varmisti, että hänen vastasyntyneeltä lapseltaan ei pidätetty mitään siunausta minkään hänen oman epäpuhtaan toimintansa takia, joka olisi voinut riistää tuolta lapselta hänen täydet mahdollisuutensa. Isän ja äidin kunnioittaminen tarkoittaa, että kunnioitamme isyyttä ja äitiyttä ja niihin liittyvää jumalallista luomisvoimaa. (“Begin with the End in Mind,” BYU Fifteen-Stake Fireside, September 30, 1984).

Ylöspäin katsominen on välttämätöntä onnistuneessa vanhemmuudessa. Perheet ansaitsevat saada opastusta taivaasta. Vanhemmat eivät voi neuvoa lapsia riittävän hyvin henkilökohtaisen kokemuksen, pelon tai myötätunnon perusteella. Mutta kun vanhemmat kohtaavat lapsensa kuten Luoja, joka antoi heille elämän, heidät varustetaan omaa viisauttaan suuremmalla viisaudella. Viisaat äidit ja isät opettavat perheensä jäseniä tekemään jumalalliseen lakiin perustuvia henkilökohtaisia päätöksiä. He opettavat, että ”tämä elämä on aika . . . valmistautua kohtaamaan Jumala” (Al. 34:32). He opettavat, että moraalisen ja hengellisen luonteen mukaiset päätökset eivät voi perustua vapauteen valita ilman tilivelvollisuutta Jumalalle omista valinnoista. Tämän ymmärrettyään vanhemmat ja lapset palkitaan luonteen lujuudella, mielen rauhalla, ilolla ja riemulla omista jälkeläisistään. (“‘Thou Shalt Have No Other Gods,’” Ensign, May 1996).

Alkuperäinen artikkeli on julkaistu ldsliving.com-sivustolla nimellä “Insights from President Nelson Every Parent Should Read”.

Suomi ©2016 LDS Living, A Division of Deseret Book Company | English ©2016 LDS Living, A Division of Deseret Book Company

The post Presidentti Nelsonin oivalluksia, jotka kaikkien vanhempien pitäisi lukea appeared first on SeuraaKristusta.fi.

On niin helppoa tehdä ennenaikaisia (ja usein virheellisiä) johtopäätöksiä, kun emme tiedä tosiasioita, eikä meillä ei ole aavistustakaan sitä, mitä toisten ihmisten sieluissa liikkuu. On epätodennäköistä, että mormonivanhemmat, jotka hyppyyttävät pienokaisiaan sylissään, lukevat pyhiä kirjoituksia heidän kanssaan, polvistuvat rukoukseen heidän kanssaan ja yrittävät uutterasti juurruttaa evankeliumin periaatteet heihin, koskaan odottavat sitä, että heidän lapsistaan tulisi välinpitämättömiä tai vihamielisiä pyhiä tai iankaikkisia asioita kohtaan. Mutta aina asiat eivät mene niin kuin suunnittelemme.

Toistemme taakkojen kantaminen

Meidän täytyy oppia riemuitsemaan niiden äitien ja isien kanssa, joiden lapset kunnostautuvat ja joiden läheisistä tulee mallikansalaisia. Meidän täytyy oppia tuntemaan syvää kiitollisuutta niistä nuorista, jotka eivät ole omiamme, mutta joiden elämät siunaavat heidän vanhempiaan ja isovanhempiaan. Toisaalta meidän täytyy osana kristillistä liittoamme, olla ”halukkaita kantamaan toistemme kuormia, jotta ne voisivat olla keveitä; niin, ja olla halukkaita suremaan surevien kanssa, niin, ja lohduttamaan niitä, jotka ovat lohdutuksen tarpeessa” (Moosia 18:8-9)

On riipaisevaa menettää rakas henkilö kuolemalle. On ehkä jopa vielä riipaisevampaa menettää rakas henkilö maailman vaikutuksille, katsoa avuttomana sivusta, kun henkilö, jonka puolesta olemme rukoilleet ja toivoneet, päättää olla kuulematta ohjeita ja vaeltaa pois pimeyden sumuihin.

Tuntuu niin luontevalta ilmaantua ystävän ovelle, jonka lapsi on menehtynyt, ja surra heidän kanssaan heidän menetystään. Tuntuu niin paljon vaikeammalta toimia samalla tavalla, kun ystävämme lapsi on jäänyt epäaktiiviseksi, alkanut käyttää huumeita tai käyttäytynyt siveettömästi. Emme koskaan arvostelisi vanhempaa, jonka pieni tyttövauva sairastui leukemiaan ja kuoli, mutta meitä houkuttaa syyttää vanhempaa, jonka poika tai tytär rikkoo lakia ja näyttää kuolleen hengellisesti.

On syntiä rakkautta kohtaan ja rikos inhimillistä soveliaisuutta kohtaan sivuuttaa, vähätellä tai puhua epäystävällisesti – tuomita – niitä, joiden lapset kulkevat harhaan. Uskon, että Jumala pitää meitä tilivelvollisina, jos teemme niin. Mormon varoitti: ”Ja nyt, varokaa, … ettette katso sellaisen, mikä on pahaa, olevan Jumalasta tai sellaisen, mikä on hyvää ja Jumalasta, olevan Perkeleestä” (Moroni 7:14). Alma neuvoi samoin: ” Sen tähden, … katso että olet armollinen veljillesi; menettele oikeudenmukaisesti, tuomitse vanhurskaasti ja tee alati hyvää, ja jos sinä kaiken tämän teet, silloin saat palkkasi; niin, armo palautetaan sinulle takaisin, oikeudenmukaisuus palautetaan sinulle takaisin, vanhurskas tuomio palautetaan sinulle takaisin, ja sinut palkitaan jälleen hyvällä” (Al. 41:14-15). Emme ehkä voi tehdä paljoa; emme todennäköisesti voi kääntää lähimmäisemme lapsen päätä itse. Mutta voimme välittää. Voimme tuntea tuskaa veljiemme ja sisartemme kanssa. Ja voimme rukoilla heidän puolestaan. Se on alku. Tarttuvat latteudet ja kliseet tuovat harvoin lohtua, mutta vilpittömät rakkauden osoitukset ja välittäminen helpottavat usein murheellisten sydänten taakkoja.

Tilaa anteeksiannolle

Me voimme olla kristittyjä, nöyrän nasaretilaisen seuraajia, joka söi ja joi syntisten kanssa. Me voimme tavoittaa ihmiset, toivottaa heidät tervetulleiksi ja auttaa heitä tuntemaan se lämpö ja turvallisuuden tunne, jota he aiemmin tunsivat. Alma nuorempi kulki pitkää kiertotietä. Mutta hän palasi ja hänet toivotettiin tervetulleeksi. Korianton jätti suoran ja kapean tien hetkeksi, mutta hän palasi. Hän teki vilpittömän parannuksen ja hänen annettiin jatkaa palvelutyötään. Hän teki siitä lähtien uskollisesti työtä kirkossa (ks. Al. 49:29-30; 63:10). Me voimme olla anteeksiantavia ja antaa ihmisille mahdollisuuden muuttua. Jos Jukka eksyy polulta muutamaksi vuodeksi, eikä ole kelvollinen palvelemaan lähetystyössä, mutta palaa lopulta polulle, voimme riemuita hänen paluutaan. Jumala voi antaa hänelle anteeksi, joten meidänkin täytyy. Jos Jenni jättää suoran ja kapean polun, menettää siveytensä, synnyttää aviottoman lapsen, mutta päättää lopulta palata kirkkoon, voimme riemuita hänen paluutaan. Jumala voi antaa hänelle anteeksi, joten meidänkin täytyy. Kun ihmiset ovat tehneet parannuksen, he haluavat epätoivoisesti jättää menneen jälkeensä; me, Kristuksen seuraajina, olemme liiton alaisia auttamaan heitä tekemään niin. Lyhyesti sanottuna, jos rakas henkilö harhautuu vähäksi aikaa, menettää joitakin upeita mahdollisuuksia ja siunauksia, voimme silti juosta heitä vastaan, vaikka he ovat vielä matkojen päässä (ks. Luuk. 15:20). Se, että heille voidaan antaa anteeksi, että he voivat vapautua synneistään, on merkki siitä, että he voivat vielä periä selestisen valtakunnan. Kristuksen nöyrät seuraajat kohtelevat heitä ja heidän vanhempiaan sen mukaisesti.

Tätä henkeä kuvaillaan eräässä Vanhin Boyd K. Packerin kertomassa tapahtumassa: ”Muutamia vuosia sitten murheellisena etuoikeutenani oli matkustaa presidentti Kimballin (silloisen kahdentoista apostolin koorumin presidentin) kanssa kaukaiseen vaarnaan etsimään seuraajaa vaarnanjohtajalle, joka oli erotettu kirkosta rikkomuksen takia. Tunsimme myötätuntoa tuota hyvää miestä kohtaan, joka oli tehnyt niin kelvottoman teon. Hänen surunsa ja tuskansa ja kärsimyksensä toi mieleeni sanonnan ‘katkeruuden sappi’.

Siitä lähtien presidentti Kimball soitteli minulle satunnaisesti: ’Oletko kuullut mitään tuosta veljestä? Mitä hänelle kuuluu? Oletko ollut yhteydessä häneen?’ Kun veli Kimballista tuli kirkon presidentti, nuo puhelut eivät lakanneet. Niitä tuli useammin.

Eräänä päivänä presidentti soitti minulle: ”Olen ajatellut tuota veljeä. Onko sinun mielestäsi liian aikaista kastaa hänet?’ (Se oli aina kysymys, ei koskaan käsky.) Kerroin tuntemuksistani ja hän sanoi: ”Miksi et tapaisi häntä, jos hän voisi tulla tänne käymään? Jos sinusta tuntuu hyvältä haastattelun jälkeen, voisimme edetä asiassa.’

Ei kauaakaan sen jälkeen, olin menossa aikaisin toimistolleni. Kun lähdin autosta, näin presidentti Kimballin olevan menossa sisälle omaansa. Hän avasi ikkunan tervehtiäkseen minua ja kerroin hänelle hyvät uutiset veljeämme koskien: ”Hänet kastettiin eilen illalla,” sanoin.

Hän pyysi minua tulemaan autoon istumaan viereensä ja kertomaan siitä kaiken. Kerroin hänelle haastattelusta ja että olin lopettanut sen kertomalla veljellemme hyvin selkeästi, että kaste ei ole merkki siitä, että hänen pappeuden siunauksensa palautettaisiin lähitulevaisuudessa. Kerroin, että sen tapahtumiseen menisi pitkän aikaa.

Presidentti Kimball taputti minua polvelle korjatakseen sanojani lempeästi ja sanoi: ”No, ehkä siinä ei mene kovin kauaa…” Pian sen jälkeen epäsäännölliset puhelinsoitot taas alkoivat.” (Let Not Your Heart Be Troubled, 118-119).

”Jumala ei suvaitse syntiä,” profeetta Joseph Smith selitti,” mutta kun ihmiset ovat tehneet syntiä, heihin on suhtauduttava anteeksiantavasti.

“Koko uskonnollinen maailma kerskailee vanhurskaudesta: se on paholaisen oppi, joka jarruttaa ihmismieltä ja estää edistymisemme täyttämällä meidät omahyväisyydellä. Mitä lähemmäksi pääsemme taivaallista Isäämme, sitä vähemmän haluamme katsoa myötätuntoisesti tuhoutuvia sieluja; meistä tuntuu, että haluamme nostaa heidät harteillemme ja heittää heidän syntinsä pois selkämme taakse” (Teachings of the Prophet Joseph Smith, 240-241). Presidentti Gordon B. Hinckley julisti: ”Koko ihmissukupolvien historian ajan kapinallisten lasten teot ovat olleet täynnä murhetta ja sydänsurua, mutta jopa vastarinnan aikoina vahvat perhesiteet ovat ulottuneet ympäröimään kapinalliset” (”What God Hath Joined Together”, yleiskonferenssi, huhtikuu 1991).

Perheen tuskan tiedostaminen

On vielä yksi osa-alue, jossa emme saa arvostella tai tuomita, ja se on sama ongelma eri näkökulmasta. Vanhemmat, joilla on harhailevia lapsia, ovat enemmän kuin innokkaita (ja kiitollisia) toivottamaan eksyneet takaisin. He saattavat olla myös vähän kärsimättömiä sisarusten kanssa, jotka eivät ole yhtä innoissaan kuin äiti ja isä. Kohdataanpa tosiasiat: lapselle, joka rehellisesti yrittää elää uskontonsa mukaisesti, on vaikeaa katsoa, kun kapinallinen poika tai tytär tuhoaa kodin, vie perheen rauhan, tekee vanhemmista hermoraunioita, saavat osakseen kaiken perheen ajan ja suurimmat osan perheen voimavaroista ja silti tuntea rakkautta, hyväksyntää ja myötätuntoa tuhlaajapoikaa tai -tytärtä kohtaan. On eri asia saarnata ja opettaa, että meidän pitää aina olla valmiita antamaan anteeksi, kuin kyetä tekemään niin. Haavojen paranemiseen menee yleensä jonkin verran aikaa ja ”uskollisten lasten” ja vanhempien täytyy sekä olla kärsivällisiä ja ymmärtäväisiä prosessin aikana.

Rakas ystäväni kertoi seuraavan kokemuksen. Aikana, jolloin hän vaimonsa kanssa kärsivät eksyneen lapsensa takia, hän rukoili jatkuvasti voimaa ja sydäntä rakastaa harhailevaa poikaansa, tuli eteen mitä hyvänsä. Se oli todella vaikeaa, koska hän halusi epätoivoisesti tästä pojasta tulevan sellaisen, kuin hän tiesi hänestä voivan tulla. Hän halusi olla rehellinen pojalleen, joten hän valmistautui ja odotti sopivaa hetkeä, kun hän tunsi ilmaisunsa olevan vilpitöntä ja aitoa. Erään kerran hän odotti poikaansa kahteen asti aamuyöllä, kunnes poika tuli kotiin. Isä sanoi: ”Tule sisään Bill. Jutellaan vähän.” Nuori mies alkoi puolustella. ”Tiedän olevani myöhässä. Sanoin tulevani aikaisemmin.” Isä keskeytti hänet. ”Ei, ei Bill. En halua puhua siitä. Halusin vain sanoa, että olen ikävöinyt sinua. Siitä on pitkä aika, kun viimeksi vietimme vähän aikaa yhdessä. Onko sinulla aikaa nyt?” Säikähtäneenä poika sanoi: “On kai.”

“Bill,” isä jatkoi, “Minun täytyy sanoa sinulle jotakin ja minulle on tärkeää kertoa, miltä minusta tuntuu. Tiedän, että tällä hetkellä olet valinnut kulkea toiseen suuntaan, kulkea eri tietä kuin muu perhe. Valehtelisin, jos sanoisin mitään muuta, kuin että minua ja äitiäsi satuttaa nähdä sinun kulkevan tuota tietä. Mutta olen tajunnut jotakin viime päivien aikana. Niin paljon kuin haluaisinkin sinun olevan aktiivinen ja mukana kirkossa – ja haluan sitä enemmän kuin mitään muuta – sen päätöksen on oltava sinun omasi. Joten haluan sinun tietävän, että vaikka jos päätät, että et koskaan halua olla tekemisissä kirkon kanssa, me silti rakastamme sinua koko sydämestämme. Olet meidän poikamme ja tulet aina olemaan. Eikä mikään tule sitä koskaan muuttamaan.”

Billiä kosketti hänen isänsä rehellisyys ja erityisesti runsas rakkauden hyöky täysin ilman sääntöjä ja ehtoja. Kyyneltensä läpi ystäväni selitti, että se oli käännekohta heidän suhteessaan.

Tieto siitä, kenen puoleen kääntyä

Perheemme tuska saattaa olla paras kohdata laajemman näkökulman, erityisesti suuren onnen suunnitelman näkökulman kautta. Hetkinä, jolloin perheasiat ovat lannistaneet minua eniten, olen keskittynyt kahteen olennaiseen asiaan.

Ensinnäkin, olen viettänyt paljon aikaa polvillani. Vetoomus Mormonin kirjassa on saanut eri merkityksen. Alma ja hänen lähetystyötoverinsa olivat järkyttyneitä soramilaisten kieroutuneisuudesta ja luopumuksesta. Ilmaistuaan Jumalalle inhonsa heidän ylpeyttään ja epäjumalanpalvontaansa kohtaan Alma rukoili: ” Oi Herra, anna minulle voimaa, jotta voin kestää heikkouteni. Sillä minä olen heikko, ja tällainen jumalattomuus tämän kansan keskuudessa tuottaa tuskaa sielulleni. Oi Herra, minun sydämeni on tavattoman murheellinen; lohduta sinä minun sieluani Kristuksessa” (Al. 31:30-31). Rukouksista tulee keino saada lohtua, voimaa jaksaa kantaa taakkojamme ja keino saada jumalallista ohjausta määrättyjen ongelmien käsittelemisessä.

Toiseksi, olen viettänyt tuntikausia temppelissä, taivaan ja maan risteyskohdassa, pyhässä paikassa, missä voin päästä Jumalan luokse. Temppelissä saamme näkökulmaa tätä aikaa ja iankaikkisuutta varten. Se toimii minulle lempeänä läpsäisynä poskelle, muistutuksena siitä, mikä on tärkeintä. Saatan mennä temppeliin tuntien, että kannan kestämätöntä taakkaa – taloudellisia huolia, huolta lapsista tai kirkon asioista. En ehkä lähde temppelistä rahaa taskuissani tai edes tietäen, miten sitä voisi hankkia enemmän (vaikka sellaistakin tapahtuu). En ehkä tiedä yhtään paremmin, miten toimia kapinallisen nuoren kanssa (vaikka joitakin vaikutelmia saattaa tulla). Enkä ehkä tiedä tarkalleen, kenet pitäisi kutsua Apuyhdistyksen johtajaksi tai partiojohtajaksi (vaikka saammekin sellaista tietoa joskus). Mutta melkein aina lähden temppelistä rakentuneena, voimaantuneena, vahvistuneena siitä, mitä pitää tehdä. Mieleni ja sydämeni on suunnattu uudelleen iankaikkisiin asioihin. Liittoihin. Toimituksiin. Perheeseen. Sinetöimisvoimaan. Vanhurskauteen. Näkökulmasta voi löytää täydellisen rauhan.

Älkää luopuko toivosta

Toivo, josta pyhissä kirjoituksissa puhutaan, ei ole vain sen haluamista, että hyviä asioita tapahtuisi. Toivo on vakiintunut tila, levon ja rauhan tila, joka auttaa meitä jatkamaan eteenpäin luottavaisina myllerryksen keskellä. Se tulee meille Pyhän Hengen, lohduttajan voimalla. Vanhin M. Russell Ballard sanoi: “Monet tuntevat itsensä avuttomiksi selviytymään siitä kaaoksesta, jonka vallassa maailma näyttää olevan. Toiset tuskastelevat perheenjäsenten vuoksi, joita viedään alavirtaan vuolaan, raivoavan heikkenevien arvojen ja huonontuvien moraalisten tasovaatimusten virtausten mukana. Erityisesti lapset kärsivät siitä, että yhteiskunta ajelehtii jatkuvasti kauemmaksi Jumalan käskyistä.

Monet ovat jopa alistuneet hyväksymään maailman pahuuden ja julmuuden pitäen sitä peruuttamattomana. He ovat luopuneet toivosta. He ovat päättäneet lakata yrittämästä tehdä maailmasta parempi paikka, jossa he ja heidän perheensä voivat elää. He ovat antautuneet epätoivolle.

Kieltämättä meillä on riittävästi syytä olla syvästi huolissamme, koska emme näe välittömiä vastauksia perheitä kohtaaviin ongelmiin, jotka näyttävät mahdottomilta ratkaista. Mutta tästä synkästä mielikuvasta huolimatta, joka lopulta tulee pahemmaksi, meidän ei koskaan tule sallia itsemme luopua toivosta! Moroni, nähtyään meidän päivämme, neuvoi: ’Sen vuoksi täytyy olla uskoa; ja jos täytyy olla uskoa, täytyy olla myös toivoa’ (Moroni 10:20)” (yleiskonferenssi, lokakuu 1992).

Perheestä kiinni pitäminen ja toivominen on sitä, että kohtaa elämän ja sen haasteet urheasti ja vakaasti, tiedostaen sen, että Jumala on taivaassa ja on tietoinen kärsimyksistämme. Jatkaaksemme eteenpäin toivon tiellä, meidän tulee elää evankeliumia parhaamme mukaan, luottaa Jeesuksen Kristuksen äärettömään voimaan ja loputtomaan armoon ja luovuttaa taakkamme Hänelle. Jeesus on Gileadin balsamia. Hän on se lievittävä salva, joka parantaa niiden haavat, joiden sydämet ovat särkyneet. Me kaikki olemme harhailleet jossain määrin, aivan kuten jotkut lapsistamme. ”Me harhailimme eksyneinä kuin lampaat, jokainen meistä kääntyi omalle tielleen” (Jes. 53:6). Mutta kiitos Jumalan, ”Hän kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme” (Jes. 53:4). Koska Hän on ottanut päällensä meidän heikkoutemme, Hän on täynnä armoa ja tietää kuinka tukea kansaansa heidän henkilökohtaisten tarpeidensa mukaisesti (ks. Al. 7:12).

Todellakin, kaikki mihin Kristus asettaa kätensä, parannetaan – oli kyse henkilöstä, perheestä tai kansakunnasta. Vapahtaja ei ehkä ota pois ongelmiamme, eikä Hän varmasti suojele meitä kaikelta tuskalta, mutta Hän antaa meille näkökulmaa ja voimaa jaksaa niiden painolastin alla. Kun alistumme iloisin mielin ja kärsivällisesti Herran tahtoon, Hän ”keven[tää] ne kuormat, jotka on pantu teidän harteillenne, niin että te ette voi edes tuntea niitä selässänne, … ja tämän minä teen, jotta te tietäisitte varmasti, että minä, Herra Jumala, muistan kansaani sen ahdingoissa” (Moosia 24:12).

Alkuperäisen artikkelin on kirjoittanut Robert L. Millet ja se on julkaistu ldsliving.com-sivustolla nimellä “5 Things for Parents to Remember When Your Child Doesn’t Choose the Church”.

Suomi ©2016 LDS Living, A Division of Deseret Book Company | English ©2016 LDS Living, A Division of Deseret Book Company

The post 5 asiaa vanhempien muistettavaksi, kun lapsi ei valitsekaan kirkkoa appeared first on SeuraaKristusta.fi.

Koska vanhemmilla on ensisijainen vastuu opettaa pojilleen ja tyttärilleen Jeesuksen Kristuksen evankeliumia, tulevien lähetyssaarnaajien tason nostaminen tarkoittaa samaa myös vanhemmille!

Toimiessani vuosien varrella perheneuvojana, pappeusjohtajana sekä vanhempana, olen huomannut useita ratkaisevia virheitä, joita nykyaikaiset vanhemmat jatkuvasti tekevät. Jos haluamme radikaalisti parantaa lähetyssaarnaajavoimiemme tehokkuutta ja auttaa lapsiamme olemaan paremmin valmistautuneita todellisen maailman ”aikuisuuteen”, meidän täytyy olla halukkaita oppimaan virheistä ja korjaamaan kurssiamme. Tässä seitsemän yleistä virhettä – ja kuinka korjata ne:

1. Jättää opettamatta lapsillemme kuinka tehdä töitä tehokkaasti.

Vaikka useimmat vanhemmat ymmärtävät kuinka tärkeää ”työ” käsitteenä on, kovin harvat vanhemmat nykypäivänä ovat halukkaita opettamaan lapsilleen kuinka tehdä työtä. Kysykää keneltä tahansa lähetysjohtajalta ja he kertovat teille: Kaikkein tehokkaimmat lähetyssaarnaajat ovat niitä, jotka ovat oppineet tekemään työtä. Useimmat vanhemmat ymmärtävät, että jotta heidän lapsistaan voisi tulla menestyviä aikuisia, vahva työetiikka on olennaista heidän saavutuksilleen tulevaisuudessa.

Ratkaisu: Vanhempien pitäisi viettää aika tehden työtä lastensa rinnalla. Tehkää työnteosta hauskaa. Perheen kesken syntyy suurenmoisia keskusteluja ja muistoja, kun kitkette rikkaruohoja, maalaatte seiniä ja siivoatte kotia yhdessä. Lapsilla pitäisi olla päivittäisiä kotitöitä ja kun he kasvavat vanhemmiksi, heidän pitäisi hankkia kesä- ja osa-aikatöitä.

2. Opettaa lapsillemme, että tottelevaisuus on valinnaista.

Lapset oppivat mediasta ja muista lähteistä, ettei heidän tarvitse totella opettajiaan, johtajiaan kirkossa tai edes vanhempiaan. Joissakin tapauksissa vanhemmat ovat osittain aiheuttaneet lastensa tottelemattomuuden sallimalla sen. Monissa kodeissa vanhemmat kutsuvat eivätkä heidän lapsensa tule paikalle; vanhemmat käskevät lopettamaan ja lapset vain jatkavat; vanhemmat asettavat kotiintuloaikoja ja lapset tulevat kotiin milloin haluavat. Mitä me opetamme lapsillemme, kun heidän ei odoteta tottelevan? Jos vanhemmat eivät opeta lapsiaan olemaan tottelevaisia tai odota heidän tottelevan, kuinka he oppivat myöhemmin elämässään kunnioittamaan ja tottelemaan heidän piispaansa tai pomoaan? Kuinka he noudattavat vaarnanjohtajansa tai lähetysjohtajansa ohjeita ja neuvoja? Kuinka he oppivat seuraamaan profeettaa näinä viimeisinä aikoina?

Ratkaisu: Antakaa lastenne auttaa luomaan joitain sääntöjä perheellenne. Ette tarvitse montaa sääntöä – 3-5 todella hyvää riittää. Kun sääntöjä noudatetaan, lapsia tulisi kehua tai palkita jollain tavoin. Kun sääntöjä rikotaan, lapsia tulisi rangaista. Auttakaa lapsia ymmärtämään, että sääntöjen noudattaminen auttaa pitämään yllä järjestystä ja rauhaa.

3. Suojella lapsiamme kaikelta, mitä he eivät halua tehdä tai mikä on vaikeaa tai epämukavaa.

Liian monet vanhemmat paapovat ja suojelevat lapsiaan liiaksi, sen sijaan, että valmistaisivat heitä kohtaamaan ”kylmän ja julman maailman”. Sen seurauksena lapsilta on riistetty mahdollisuus kehittää vahvuuttaan, lujuuttaan ja sinnikkyyttään. Jotta lapset kasvavat, kehittyvät ja kypsyvät, heidän täytyy saada kokemuksia elämän vaatimuksista ja haasteista – omakohtaisia kokemuksia.

Ratkaisu: Rohkaiskaa lapsianne tekemään vaikeita ja hankalia asioita. Auttakaa heitä ymmärtämään, että todellinen omanarvontunto ja itsevarmuus kumpuavat sellaisten asioiden tekemisestä, jotka ovat vaikeita – eivät helppoja. Lapset voivat valita haastavia kursseja ja keksiä omia ratkaisujaan. Vanhempien pitäisi tehdä vaikeita ja hankalia asioita lastensa kanssa, kuten osallistua juoksukilpailuihin, vaeltaa, uida tai tehdä jotain muuta fyysisesti vaativaa. Opettakaa lapsianne olemaan luovuttamatta.

4. Opettaa lapsillemme, että valinnanvapaus tarkoittaa vapautta.

Monet vanhemmat sekoittavat valinnanvapauden vapauteen. ”Vapautta” on se, että sallitte lastenne tehdä mitä ikinä he haluavatkaan, ilman seurauksia. ”Valinnanvapaus” tarkoittaa vapautta valita, mutta noilla valinnoilla on aina seurauksensa – niin hyvät kuin huonotkin. Kun lapsemme tekevät viisaita valintoja, palkitsemme heidät antamalla heille enemmän vapautta, luottamusta ja mahdollisuuksia. Samalla tavoin, kun lapsemme tekevät vääriä valintoja, opetamme heitä ottamalla heiltä pois etuoikeuksia ja rajoittamalla heidän vaihtoehtojaan ja mahdollisuuksiaan.

Ratkaisu: Opettakaa lapsillenne valinnanvapauden periaate kuten se on opetettu kohdassa 2. Nefi 2:27. Auttakaa heitä ymmärtämään, että viisaat valinnat tuovat lisää vapautta, kun taas huonot valinnat johtavat rajoituksiin. Vanhempien pitäisi noudattaa tätä kasvatusmallia valmistaakseen lapsiaan oikean elämän kokemuksiin.

5. Opettaa lapsillemme, että olemme aina ratkaisemassa kaikki heidän ongelmansa.

Kun lapset oppivat tekemään asioita itse, heidän sinnikkyytensä vahvistuu. Vanhempien ei pitäisi olla surullisia, kun heidän lapsensa oppivat kiipeämään keittiönpöydälle, koska haluavat mukin, jotta voivat juoda. Sen sijaan vanhempien pitäisi juhlistaa tämänkaltaista itsenäisyyttä.

Ratkaisu: Sen sijaan, että kerrotte lapsillenne mitä heidän pitäisi tehdä, kysykää: ”Mitä ajattelet tästä?” tai ”Kuinka ratkaiset tuon ongelman?” Sen sijaan, että annatte lapsillenne kaikki vastaukset, opettakaa heille kuinka löytää vastauksia itse. Älkää tehkö lastenne puolesta mitään, mitä he pystyvät tekemään itsekin!

6. Suojella lapsiamme torjunnalta ja pettymyksiltä.

Vuosia sitten nuorten lasten elämässä oli monia pettymyksiä. Esimerkiksi, kun lapsi hävisi urheilukilpailussa, heidän täytyi oppia hyväksymään tappio. Häviäjille ei ollut palkintoja tai juhlia. Nykyään jokainen pääsee joukkueeseen ja jokainen saa palkinnon. Niinpä lapset eivät opi käsittelemään torjuntaa ja pettymyksiä. Joskus nuori mies tai nainen kohtaa torjuntaa ja pettymyksiä ensimmäistä kertaa palvellessaan lähetystyössä. Lähetyssaarnaajien kohtaama sorto voi olla säälimätöntä.

Ratkaisu: Älkää suojelko lapsianne jokaiselta haasteelta ja vastoinkäymiseltä. Auttakaa heitä sen sijaan kohtaamaan vaikeudet rohkeasti. Auttakaa lapsianne ymmärtämään vastustuksen ja haasteiden tarkoitus sekä kuinka oppia ja kasvaa epäonnistumisten kautta.

7. Opettaa lapsillemme, etteivät he tarvitse todistusta juuri nyt – se voi odottaa, kunnes he ovat vanhempia.

Liian monet nykyajan vanhemmat eivät odota lapsiltaan paljoakaan Jeesuksen Kristuksen evankeliumin suhteen. Jotkut eivät rohkaise tai edes vaadi lastensa osallistuvan seminaariin, tulevan kirkkoon säännöllisesti tai osallistuvan nuorten viikkotoimintoihin peläten, että tämänkaltaisen käytöksen pakottaminen herättää lapsissa vastahakoisuutta. Joissakin tapauksissa nämä lapset ovat parhaimmillaankin vain näennäisesti aktiivisia kirkossa, mutta kuitenkin heidän vanhempansa kuvittelevat, että he tulevat saamaan temppelissä endaumenttinsa ja palvelevat uskollisesti lähetystyössä. Muttei tämä yhtälö toimi niin.

Ratkaisu: Opettakaa lapsianne aina olemaan siellä, missä heidän kuuluukin olla, kun heidän kuuluu siellä olla ja tehdä sitä, mitä heidän kuuluu tehdä. Älkää antako lastenne tuhlata niin paljon aikaa tyhjänpäiväisyyksiin, kuten videopeleihin ja sosiaaliseen mediaan. Auttakaa heitä uppoutumaan sellaisiin toimintoihin ja tapoihin, joiden parissa he voivat tuntea Henkeä ja jotka vahvistavat heidän uskoaan.

Jos me vanhempina pystymme korjaamaan joitain näistä virheistä, voimme auttaa lapsiamme tulemaan vahvemmiksi, sinnikkäämmiksi ja paremmin valmistautuneiksi kohtamaan elämässä heitä odottavat haasteet.

Tämän artikkelin on alun perin kirjoittanut Mark D. Ogletree, Ph.D. ja se on julkaistu ldsliving.com-sivustolla nimellä ”7 Mistakes LDS Parents Make and How to Avoid Them”.

Suomi ©2016 LDS Living, A Division of Deseret Book Company | English ©2016 LDS Living, A Division of Deseret Book Company

The post 7 mormonivanhempien virhettä ja kuinka välttää ne appeared first on SeuraaKristusta.fi.

Milloin lapselle voidaan alkaa opettaa läheisyydestä? Meillä on paljon ajallista tietoa maailmallisesta seksuaalisuudesta ihmissuhteissa, mutta tässä on muutamia ehdotuksia siihen, miten voit opettaa lapsellesi fyysisestä läheisyydestä hengellisessä asiayhteydessä.

Tee suunnitelma

Ensinnäkin sinun tulee ymmärtää, että keskustelu ruumiista edellyttää pyhyyttä. Minusta on mielenkiintoista, että kun Herra kuvailee fyysistä muotoamme, Hän julistaa: ”Ettekö tiedä, että teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli?” (1. Kor. 6:19). Ruumiillamme ei ainoastaan ole samankaltaisia ominaisuuksia kuin temppelillä; ruumiimme ovat temppeleitä.

Lapsesi ruumis on temppeli. Aina kun keskustelemme lastemme kanssa heidän kehoistaan, seisomme pyhällä maalla. Tunteiden, sanojen, äänensävyn ja hengen pitäisi heijastaa sitä maata, jolla seisomme.

Toiseksi, suunnittele etukäteen. Kun lapsi kysyy kysymyksen, on helpompaa, jos sinulla on jo ajatus siitä, miten vastata, vaikka et tietäisikään, mitä he aikovat kysyä. Tässä muutamia vinkkejä:

Vastaa rehellisesti ja selkeästi.

Kysy lapselta lisäkysymyksiä tai hanki asiasta tietoa ennen kuin vastaat heidän kysymykseensä. Kysy maltillisia, selventäviä kysymyksiä kuten: ”Mitä sinä tiedät asiasta?” Joskus lapset kysyvät ihan jotain muuta kuin ajattelet heidän kysyvän.

Sano mieluummin vähemmän kuin enemmän.

Lapset tarvitsevat täydellisiä, mutta yksinkertaisia vastauksia. Kun he ymmärtävät antamasi vastauksen, he saattavat esittää uuden kysymyksen. He tarvitsevat pieniä tiedon murusia vähitellen, rivi rivin päälle. Jokaisen uuden tiedon murusen tulisi perustua aiemmin kerrottuun tietoon.

Siirrä keskustelua, jos aika ei ole sopiva.

Sovi uusi aika lapsesi kanssa jutellaksesi hänen kanssaan myöhemmin, ja tee sitten niin. Jos et tee niin, he etsivät tietoa muista lähteistä, tai eivät ehkä uskalla tai epäröivät kysyä mitään tulevaisuudessa.
Älä vastaa kysymykseen heti, jos tunnet, että et voi vastata asianmukaisesti.

Voit sanoa: ”Hyvä kysymys. Voinko miettiä sitä vähän aikaa, jotta voin vastata paremmin?”

Toista.

Lapset kysyvät usein samoja asioita monta kertaa, koska he eivät muista kerralla kaikkea. Vastaa heille kärsivällisesti ja johdonmukaisesti.

Älä naura lapsen kysymykselle.

Joskus lapset kysyvät mielestämme hassuja kysymyksiä. Mutta jos lapsen kysymykselle nauretaan, he saattavat lakata kysymästä niitä meiltä. Heitä saattaa myös alkaa hävettää, tai he saattavat tuntea olonsa tyhmäksi tai kiusaantuneeksi. Seksuaalisuus on pyhää. Vaikka lapsi kysyisi hassun kysymyksen, siihen tulee vastata pyhyyden hengessä.

Mitä sanoa?

Nyt kun sinulla on suunnitelma, saat vinkkejä siihen, mitä sinun tulisi opettaa lapsillesi heidän ruumiistaan ja seksuaalisuudestaan:

Puhu ruumiinosista niiden oikeilla nimillä.

Hengelliset johtajamme ovat opettaneet meille, että meidän täytyy puhua lapsillemme ”suoraan mutta kunnioittavasti”, ja käyttää anatomisesti oikeita nimityksiä ruumiinosista ja -toiminnoista. Tämä auttaa lapsia kypsymään tuntematta häpeää omasta kehostaan ja sen toiminnoista. Slangisanat ruumiinosista ja -toiminnoista ovat epäkunnioittavia sitä temppeliä kohtaan, jossa henkemme asuvat ja joka on tehty Jumalan kuvan mukaisesti.

Opeta, mikä on soveliasta ja mikä epäsoveliasta koskettelua.

Opeta lapsillesi, että jos ja kun joku koskettaa heitä tavalla, joka tuntuu epämukavalta (sen ei tarvitse olla seksuaalista tai intiimialueen koskettelua), heidän tulisi kertoa siitä luotettavalle aikuiselle. Sitten kuuntele, kun lapsesi kertoo sinulle, että hän ei pitänyt siitä tavasta, miten joku kosketti häntä, vaikka se johtuisi vain siitä, että hän ei pidä kutittelusta tai poskien nipistelystä.

Tämä kasvattaa luottamusta. Lapsesi tietää, että kuuntelet, jos hän kertoo sinulle jostakin isommasta asiasta, joka on saattanut oikeasti olla epäsoveliasta. Pienille lapsille on tärkeä taito oppia, että hyväksikäytöstä kertominen on hyvä asia, koska sen estäminen on hyvin vaikeaa.

Opeta lapsiasi kunnioittamaan toisten kehoja.

Lääkärileikkien leikkiminen on yleistä lapsuudessa sekä samaa että eri sukupuolta olevien lasten kanssa. Jos löydät lapsesi leikkimässä tällaista leikkiä, pysy rauhallisena. Muista, että puhutte ruumiista, ja ne ovat pyhää maata. Voit sanoa: ”Mikä leikki tämä on? Te molemmat hymyilette, joten sen täytyy olla hauskaa. On aika laittaa vaatteet takaisin päälle ja tulla keittiöön.”

Joskus lapset leikkivät jotain leikkiä nähdäkseen toisen lapsen alasti, koska he ovat uteliaita. Selitä, että uteliaisuus toisen ruumista kohtaan on hyväksyttävää, mutta jokaisen ruumis on yksityisasia. Meidän täytyy kunnioittaa toisten ruumiita ja leikkiä vaatteet päällä. Muistuta lasta, että hänen ruumiinsa kuuluu vain hänelle ja että vain määrätyt henkilöt saavat katsoa ja koskettaa sitä.

Mieti, mitä yksityisyys merkitsee lapsellesi.

Nuoret lapset eivät ymmärrä yksityisyyden käsitettä. Pienten lasten vanhempia häiritään jatkuvasti esimerkiksi kylpyhuoneessa. Pienelle lapselle ei ole haitallista nähdä vanhempaansa alastomana.

Vanhempien tulisi päättää, milloin heistä alkaa tuntua epämukavalta antaa lapsen nähdä heidät alastomina, tai kun heidän lapsensa alkavat kikatella ja heistä on epämukavaa nähdä vanhempansa alastomina (tämä koskee myös kylpemistä vastakkaista sukupuolta olevan lapsen kanssa). Silloin on aika järjestää hieman enemmän yksityisyyttä. Huomaa myös, että lapset jo luonnostaan kaipaavat enemmän yksityisyyttä noin 4-7-vuotiaana.

Opeta lapsillesi, miten pukeudutaan soveliaasti.

Vaatetus liittyy myös yksityisyyteen. Voit yhdistää käsitteet vaatetuksesta, yksityisyydestä ja siveellisyydestä pienille lapsille. Esimerkiksi, vaatetuksen tarkoitus on antaa yksityisyyttä ja osoittaa kunnioitusta erityisiä ruumiinosia kohtaan. Me käytämme määrätynlaisia vaatteita ollaksemme siveellisiä ja pitääksemme ruumiimme pyhinä.

On myös hyvä aloittaa pornografian haitoista opettaminen (keskustelu, joka pitäisi käydä noin 7–9-vuotiaana). Kun lapset ymmärtävät, mitä siveellisyys on, he ymmärtävät myös, miksi heidän tulisi välttää sellaisten kuvien katsomista, joissa ihmisillä ei ole vaatteita.

Opeta raskaudesta ja syntymästä.

Lapset eivät ymmärrä asioita kuten aikuiset, eivätkä synnytyksen vaiheet ole vielä pelottavia, inhottavia tai noloja, kuten vanhempien lasten kohdalla saattaa olla. Heistä se on kiehtovaa. Heistä on ihanaa oppia omasta temppeleistään ja taivaallisen Isän heidän ruumiilleen antamista kyvyistä. Aloita opettaminen siitä, miten vauva kasvaa ennen kuin kerrot synnytyksen eri vaiheista.

Muista, että itsensä tutkiminen on normaalia ja hyväksyttävää.

Pienet lapset pitävät itsensä koskettelusta. He koskettelevat koko ruumistaan ja haluavat tietää eri ruumiinosien tarkoituksen. Tällainen koskettelu on normaalia tutkimista, jossa ei ole seksuaalista ärsykettä. Saattaa kuitenkin olla hermostuttavaa löytää lapsesi hieromasta intiimialuettaan.

Pikkulapsille voi sanoa: ”Ruumiisi koskettaminen kaikkialta tuntuu hyvältä.” Leikki-ikäiselle voi sanoa: ”Tuntuu mukavalta koskettaa sieltä, mutta se ei ole sopivaa silloin, kun paikalla on muita ihmisiä.” Esikoululaiselle voi sanoa: ”Tiedän, että tuolla tavalla itsesi koskettaminen tuntuu hyvältä; nuo kehon osat ovat erityisiä.” Sitten voitte ohjata heidän huomionsa muuhun toimintaan.

Itsensä tutkimisesta voi tulla ongelma, jos se jatkuu 6-8 vuoden ikään. Silloin siitä tulee tarkoituksenmukaisempaa ja se voi muuttua itsensä tyydyttämiseksi murrosiän aikana. Jos löydät vanhemman lapsesi hieromassa itseään, voit sanoa: ”Ruumiisi on temppeli. Ruumiimme täytyy pysyä viattomana ja puhtaana kuten temppeli. Me odotamme, kunnes aika ja paikka ovat sopivia seksuaaliselle kosketukselle.”

Selitä, että nuo ruumiinosat ovat luotu tuomaan nautintoa. On kuitenkin odotettava aikaa, jolloin henkemme ovat valmiita seksuaalisiin kokemuksiin. Tuo aika on avioliitossa.

Puhu lapsellesi fyysisestä läheisyydestä ennen kuin he oppivat siitä epäsoveliaasta tai epämääräisestä lähteestä.

6–8-vuotiaat lapset ovat valmiita tietämään seksin määritelmän. On järkevää opettaa lapsille, mitä seksi on, kun he ovat vielä viattomia eikä Saatanalla ole voimaa hämärtää heidän arvostelukykyään.

Sosiaalisesti tämän ikäiset lapset jakaantuvat samaa sukupuolta oleviin ryhmiin, eivätkä ole vielä kiinnostuneita ”kokeilemaan” seksuaalisia käyttäytymismalleja. He eivät ole vielä nolostuneita, kyynisiä eivätkä vaikeasti lähestyttäviä, vaikka alkavatkin haluta luonnostaan yksityisyyttä. He uskovat sinua, vanhempaansa, enemmän kuin kenenkään muuta tässä iässä.

Tämän lisäksi Saatanalla ei ole voimaa hämärtää heidän arvostelukykyään ”pimeyden sumuilla”. Presidentti Eyring selittää: ”Perheellä on etulyöntiasema lapsen elämään kahdeksana ensimmäisenä vuotena. Noina suojeltuina vuosina, Saatana ei voi Jeesuksen Kristuksen sovituksen vuoksi käyttää pimeyden sumuja piilottaakseen takaisin kotiin vievän polun.” (Henry B. Eyring, ”Help Them on Their Way Home”, huhtikuu 2010).

On järkevää opettaa lapsille, mitä seksi on, kun he ovat vielä viattomia eikä Saatanalla ole voimaa hämärtää heidän arvostelukykyään. Heillä saattaa silti olla joitakin vääriä ajatuksia ja he saattavat tehdä virheitä, mutta kun opetat heille Kristuksesta, he tuntevat luonnostaan vetoa Häneen ja tuntevat, mikä on oikein.

Tämä on aika opettaa heille vanhurskautta ja moraalia ja odottaa heidän elävän sen mukaan! Nämä opetukset pysyvät heidän mukanaan myös myöhempinä vuosina.

Opeta lapsellesi, että fyysinen läheisyys on tärkeä osa aviosuhdetta.

Yksi läheisyyden tarkoitus aviosuhteessa on saada lapsia. Sille on kuitenkin myös muita perusteita kuin vain lapsen luominen. Oman lapsesi tulisi tietää tämä. Jotkut vanhemmat saattavat unohtaa, että lapset eivät välttämättä ymmärrä, että avioliitossa läheisyydellä on suurempi merkitys kuin lasten luominen. Tai ehkä heistä on vain vaikeaa puhua läheisyyden merkityksestä muuten kuin lisääntymistarkoituksessa.

Monet vanhemmat sivuuttavat nämä myönteiset viestit läheisyydestä ja menevät suoraan ”älä tee sitä ennen kuin olet naimisissa” -osioon. Suhdeviestit kertovat rakkaudesta, läheisyydestä, kunnioituksesta ja kommunikoinnista liitossa. Fyysinen läheisyys sitoo parin yhteen tavalla, jota mikään muu rakkauden teko ei voi korvata. Seksi on lasten saamista varten, mutta myös nautinnon ja yhteenkuuluvuuden luomista varten avioliitossa.

Ole esimerkki

Näytä lapsillesi, miltä hyvät, vastuulliset, rakastavat vanhemmat näyttävät. He oppivat paljon läheisyydestä, rakkaudesta ja kunnioituksesta seuraamalla sitä, miten heidän vanhempansa ovat vuorovaikutuksessa keskenään.

Pysy myönteisenä

Kun keskustelette temppelistä lapsenne kanssa, olet luonnostaan tietoinen siitä, millaista kieltä käytät. Et halua käyttää kielteisiä lauseita kuten: ”Älä mene sinne kuin vasta vanhempana” tai ”Syntiset ihmiset eivät voi mennä temppeliin.” Koska haluat, että lapsesi odottaa pääsevänsä pyhään temppeliin jonakin päivänä, kohdistat heidän katseensa temppeliin käyttämällä rohkaisevia lauseita kuten: ”Pääset sinne jonakin päivänä.”

Katsomme tulevaisuuteen ja keskitymme siihen, mitä lapsemme kokevat temppelin kauneudessa ja pyhyydessä. Kohdistakaa lapsenne katse myös heidän oman ruumiinsa kauneuteen ja pyhyyteen. Seksuaalinen kanssakäyminen on ainutlaatuinen osa aviosuhdetta. Antakaa lastenne odottaa sitä innolla! Rohkaiskaa heitä kanavoimaan energiansa valmistautumiseen soveliasta aikaa varten, jotta he voivat hyötyä seksuaalisista kokemuksistaan avioliitossa. He haluavat todennäköisemmin odottaa, jos he ymmärtävät seksuaalisten kokemusten myönteisen ja hengellisen voiman avioliitossa, joka on enemmän kuin se, mitä maailma heille opettaa.
Alkuperäisen artikkelin kirjoittanut Cherri Brooks ja se on julkaistu ldsliving.com -sivustolla otsikolla ”Teaching Young Children About Physical Intimacy: Tips for LDS Parents.”

Suomi ©2017 LDS Living, A Division of Deseret Book Company

The post Fyysisestä läheisyydestä opettaminen pienille lapsille: vinkkejä vanhemmille appeared first on SeuraaKristusta.fi.