Koska blogin nimi on Pintaraapaisuja, en lähde syvällisemmin ruotimaan syitä siihen, miksi jätän bloggaamisen tällä erää. Kerrottakoon kuitenkin, että takanani on voimia syönyt syksy ja edessä… No, kukaanhan meistä ei voi tarkasti tietää, mitä edessä odottaa. Joka tapauksessa on oletettavaa, että jaksamistani koetellaan edelleen ainakin vielä jonkin aikaa.

Lisää unta vai avuliaampi mieli?

Näin vuoden vaihteen tienoilla meillä itse kullakin taitaa olla jaksaminen enemmän tai vähemmän koetuksella. On jouluun liittyviä kiireitä ja töissäkin ehkä erityisen tiukkoja paikkoja. Stressitasoja saattavat nostaa myös uuden vuoden lupaukset. Niitähän monilla on tapana tehdä, usein liittyen johonkin sellaiseen, missä haluamme tulla paremmiksi tai muuten kehittää itseämme.

Minäkin olen viime päivinä miettinyt, mitä voisin itselleni luvata, kun vuosi 2017 vaihtuu seuraavaan. Toistaiseksi paras lupaus, jonka olen keksinyt, koskee itsestäni huolehtimista. Ehkä voisin luvata, että annan itselleni joka yö vähintään kahdeksan tuntia unta tai ehkä lupaan, että aloitan suuresti rakastamani maalausharrastuksen uudestaan.

Sitäkin olen miettinyt, että lupaisin madaltaa kynnystäni pyytää apua. Tällä hetkellä tunnen puskevan usein liian pitkään uskaltamatta avata suutani ja antaa auttamishaluisille ihmisille mahdollisuutta tulla avukseni. Toisaalta, ehkä lupaan sittenkin, että yritän itse olla avuliaampi. Sitähän sanotaan, jopa Kristus itse sanoo, että ”Joka yrittää turvata elämänsä, kadottaa sen, mutta joka sen kadottaa, on pelastava sen omakseen” (Luuk. 17:33). Presidentti Gordon B. Hincley on selittänyt tämän kirjoitusten kohdan tarkoittavan, että ”se, joka elää vain itselleen, kuihtuu ja kuolee, mutta se, joka unohtaa itsensä muita palvellessaan, kukoistaa ja kasvaa tässä elämässä ja iankaikkisuudessa.” (Kirkon presidenttien opetuksia: Gordon B. Hinckley, luku 14)

Yksi suuri superlupaus

Kuten huomaatte, mielessäni pyörii siis monia varsin kohtuullisia ja suorastaan kannatettavia lupausaihioita. Koska usean erilliseen lupaukseen keskittyminen ja niiden pitäminen voi olla hankalaa, haluaisin kernaasti koota kaikki hyvät aikeeni yhdeksi, kaikki edellä mainitut ideani kattavaksi niin sanotuksi superlupaukseksi.

Kyseinen lupaus pitäisi sisällään niin itsestäni huolehtimista, itseni toteuttamista, rohkeutta pyytää apua ja toisaalta myös avun antamista. Se ei tuntuisi painostavalta pakkopullalta, vaan joltain, josta kiinni pitäminen tuo iloa elämään. Jo pelkkä lupauksen muistaminen nostaisi hymyn huulille.

Taitaa olla mahdoton yhtälö.

Siunauksia satelee

Itse asiassa, nyt kun asiaa tarkemmin ajattelee, edellä mainittu superlupaus ei ehkä olekaan niin kaukaa haettu ajatus kuin miltä se ensi alkuun saattaa tuntua. Päinvastoin, taitaa pikemminkin olla niin, että minun on vain kiinnitettävä huomioni yhden uuden suurlupauksen sijaan lupaukseen, jonka tein kuukautta vaille yhdeksän vuotta sitten, kastelupaukseeni.

Kun henkilö kasteaan Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäseneksi, hän lupaa käytännössä saman kuin jäsenet joka sunnuntai sakramentin nauttimisen yhteydessä. Sakramenttirukouksessa sanotaan seuraavaa: ”…jotta he söisivät Poikasi ruumiin muistoksi ja todistaisivat sinulle, oi Jumala, iankaikkinen Isä, että he ovat halukkaita ottamaan Poikasi nimen päällensä ja muistamaan hänet aina ja pitämään hänen käskynsä, jotka hän on antanut heille, jotta hänen Henkensä olisi aina heidän kanssansa.” (OL 20:77)

Minulle täydelliseksi uuden vuoden lupaukseksi muutettuna edellinen lainaus voitaisiin tiivistää vaikka seuraavasti: Lupaan ottaa kaiken irti niistä mahdollisuuksista, joita Kristuksen käskyjen seuraamisesta ja sen myötä mahdollisesta Pyhän Hengen kumppanuudesta voi saada. Kuten presidentti Dieter F. Uchtdorf on sanonut: ”Me kuvittelemme, että Jumalalla on kaikki siunauksensa suljettuina valtavaan pilveen ylhäällä taivaassa ja Hän kieltäytyy antamasta niitä meille, ellemme me noudata joitakin ankaria, holhoavia vaatimuksia, jotka Hän on asettanut. Mutta käskyt eivät ole lainkaan sellaisia. Todellisuudessa meille satelee lakkaamatta siunauksia taivaalliselta Isältä. Omat pelkomme, epäilyksemme ja syntimme estävät sateenvarjon tavoin noita siunauksia saavuttamasta meitä.

Hänen käskynsä ovat rakastavia ohjeita ja jumalallista apua, jolla suljemme sateenvarjon, niin että voimme ottaa vastaan taivaallisten siunausten ryöpyn.” (Yleiskonferenssi, lokakuu 2014)

Siinäpä jotain, mitä muistaa vuonna 2018 – ja luvata muistaa yhä uudestaan taas seuraavana uutena vuotena.

The post Viimeinen Pintaraapaisu: Otammeko kaiken irti meille satelevista siunauksista? appeared first on SeuraaKristusta.fi.

Näin alkaa sisar Carol F. McConkien, Nuorten Naisten ylimmän johtokunnan toisen neuvonantajan puhe lokakuun 2016 yleiskoferenssissa. Kuten sisar McConkie sanoo, Jeesukseen Kristukseen uskovien ja hänen puoleensa vilpittömästi kääntyvien ei tarvitse kulkea yksin. Heitä ei jätetä selviytymään omin neuvoin.

Silti, uskossaan vahvimmatkin, niin minä ainakin uskon, tarvitsevat ja kaipaavat rinnalleen toisia ihmisiä. Iankaikkisuuden näkökulmasta kaikki ihmiset ovat toistensa veljiä ja sisaria, samojen taivaalliseen vanhempien lapsia. Meidät on tarkoitettu elämään yhdessä perheinä, mutta tarvitsemme ihmisiä ympärillemme myös monissa muissa kokoonpanoissa.

Kaipuu turvaverkkoa kohtaan

Olen miettinyt viime aikoina paljon omia ihmissuhteitani. Olen juuri muuttanut uudelle paikkakunnalle, josta en tunne ketään. Samalla jätin taakseni kymmeniä vuosien varrella minulle rakkaiksi tulleita ihmisiä. Minulla on heitä ikävä, mutta ennen kaikkea minulla on ikävä tunnetta siitä, että minulla on ympärilläni niin sanottu turvaverkko. Uudella paikkakunnalla sitä ei ole, vaan kaikki on tehtävä itse, yksin, tai uskallettava pyytää apua ventovierailta.

Joukkoon kuulumisen kokemus antaa meille ihmisille itsevarmuutta. Kun tiedämme olevamme osa porukkaa, emme huolehdi jatkuvasti jokapäiväisestä pärjäämisestä, koska tiedämme, että tiukan paikan tullen apu on lähellä.

Siksi meillä kai viime kädessä on kirkkokin, eikä pelkkää uskontoa. Kuten presidentti Spencer W. Kimball on selittänyt: ”Jumala huomaa meidät, ja Hän valvoo meitä. Mutta tavallisesti Hän täyttää tarpeemme jonkun toisen henkilön välityksellä” (Kirkon presidenttien opetuksia: Spencer W. Kimball, 2006, s. 88.)

Ihmeelliset pienet eleet

Kaikkien ihmisten ei kuitenkaan tarvitse tuntea kaikkia eikä kaikkien tarvitse olla toistensa parhaita ystäviä. Tärkeintä on, että huomioimme toinen toistemme olemassaolon. Jo pieni ele voi tehdä ihmeitä.

Minä sain viime sunnuntaina todistaa monia pieniä, ihmeitä tekeviä eleitä, kun osallistui uuden kotiseurakuntani sakramenttikokoukseen. Sain todistaa esimerkiksi tilannetta, jossa vuosikymmeniä yhdessä elänyt aviopari tarttui toinen toisiaan kädestä kesken erään puheen. He vain liittävät kätensä yhteen, ei sen kummempaa, mutta samalla valtavan paljon enemmän. Tuon yksinkertaisen eleen avulla he ilmaisivat toisilleen olevansa läsnä ja toistensa rinnalla, tuli mitä tuli.

Samassa kokouksessa huomioin myös sen, millaisella katsella eräs äiti ja isä katsoivat toisiaan, kun heidän lapsensa osallistuivat sakramenttikokousohjelman toteuttamiseen. Vanhempien silmistä paistoi ylpeys, mutta myös jotain muuta, joka kuuluu vain heille kahdelle. Sen katseen myötä välittyi tunteita, joita pariskunnan kumpikaan osapuoli ei pystyisi tuntemaan yksin.

Ilahduttaminen tekee iloiseksi

Vielä kolmas esimerkki viime sunnuntailta, tällä kertaa oma kokemukseni. Päivän aikana nimittäin myös minä, vaikka sinkku olenkin, sain kokea erittäin merkityksellisiä hetkiä toisten ihmisten seurassa.

Jo heti kirkkoon saapuessani minut toivotettiin kädestä pitäen tervetulleeksi ja moni osoitti olevansa kiinnostunut kuulumisistani. Ehkä kaikkein sykähdyttävin hetki koitti kuitenkin sakramenttikokouksen jälkeen, kun rohkaisin mieleni, ja menin henkilökohtaisesti kiittämään kokouksessa kauniin yksinlaulun esittänyttä nuorta naista. Hän silmin nähden ilahtui kiitoksistani, mikä vastaavasti teki minut ikionnelliseksi.

Kuten presidentti Gordon B. Hinckely on opettanut: ”Vaeltakaa uskossa ja iloitkaa —rakkaidenne hyvyydestä ja sydämessänne olevasta todistuksesta siitä, mikä on jumalallista.” (Kirkon presidenttien opetuksia: Gordon B. Hinckley, 2016, s.74)

Artikkelin on kirjoittanut Suvi Peltola.

Kirjoittaja on ammatiltaan toimittaja. Hänet kastettiin Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäseneksi vuonna 2009.

The post Ei pelkästään perheiden kirkko – ”tarvitsemme ihmisiä ympärillemme monissa kokoonpanoissa” appeared first on SeuraaKristusta.fi.

Mitä tulee tämän päivän johtajien sanoihin, niitä tuo mainittu seurakunnanjohtaja kertoi käsittävänsä mainiosti. Hän muistutti tosin, että johtajien neuvojen, kehotusten ja ohjeiden ymmärtäminen on eri asia kuin se, että noiden opastukseksemme tarkoitettujen sanojen mukaan eläminen olisi aina helppoa. Ei, sitä se ei automaattisesti ole, mutta mitä ymmärrettävämmin jokin ohje annetaan, sitä syvemmälle opastusta saavien sydämiin sen on mahdollista painua. Siispä, hän painotti, samoin kuin Nefin oli aikanaan mahdollista syvällisesti ymmärtää ja iloita Jesajan sanojen selkeydestä, me 2010-luvun ihmiset voimme todella päästä samalle aaltopituudelle kirkon johtajien kanssa. Ja nauttia siitä!

Järjellä ja tunteella

Henkilökohtaisesti pääsin viime yleiskonferenssissa lähimmäs samaa aaltopituutta etenkin kummassakin aamukokouksessa puhuneiden johtajien kanssa. Kaikkein voimakkaimmin ajatuksenjuoksuani, joka oman kokemukseni mukaan painottaa usein enemmän järkeä kuin tunnetta, puhutteli kuitenkin konferenssin viimeisessä kokouksessa puhujakorokkeelle astelleen pyhäkoulun ylimmän johtokunnan johtajan Tad R. Callisterin puhe. Ihastuin jo aikanaan, tarkkaan ottaen vuonna 2011, ikihyvikseni hänen Mormonin kirjaa käsitelleeseen puheeseensa, mistä on sittemmin tullut yksi niistä puheista, joihin palaan aina uudelleen. Tämän syksyn yleiskonferenssissa vanhin Callister todisti tavoilleen uskollisen voimallisesti ja varsin aukottomasti tämän taloudenhoitokauden ensimmäisestä profeetasta Joseph Smithistä. Hänen puheensa on kokonaisuudessaan erinomainen esimerkki siitä, kuinka juuri minulle ja muille tämän ajan tiedonjanoisille, Google-hakuihin alinomaan turvautuville ihmisille on parasta puhua.

Vanhin Callisterin tapa ilmaista itseään on jotakin, joka kohtaa luontevasti oman ilmaisutapani kanssa. Toinen johtaja, jonka sanomiin minun on poikkeuksellisen helppoa uppoutua on viime yleisnkonferenssin lauantain aamukokouksen päätteeksi puhunut apostoli Jeffrey R. Holland. Kuten niin usein aikaisemmin, myös tällä kertaa apostoli Holland keskittyi puheessaan jakamaan lohdun ja kannustuksen sanoja. Olin purskahtaa onnellisen helpottuneeseen itkuun hänen lausuessaan sanat: “Tiedän myös, ettei meidän Jumalan lapsina tulisi halventaa ja mustamaalata itseämme aivan kuin itsemme ruoskiminen tekisi meistä jotenkin sen henkilön, jollaisiksi Jumala haluaa meidän tulevan. Ei, kun sydämessämme on aulius tehdä parannusta ja halu olla yhä vanhurskaampi, toivoisin, että pyrkisimme kukin kehittymään tavalla, johon ei kuulu vatsahaavaa tai bulimiaa, masentumista tai itsetuntomme murskaamista. Se ei ole sitä, mitä Herra haluaa – – – .”

Useamman kuin kahden kirsikan kakku

Edellä mainitut puheet olivat tällä kertaa ne kuuluisat kirsikat minun konferenssikokemukseni kakun päällä. Kaiken kaikkiaan konferenssi oli täynnä mitä mielenkiintoisempia, puhuttelevimpia ja ennen muuta tässä ajassa kiinni olevia puheita. Konferenssi ja sen jälkeisessä sakramentti- ja todistuskokouksessa kuulemani seurakunnanjohtajan todistus olivat minulle varsin mieleenpainuva muistutus siitä, kuinka Taivaan Isä toden totta tietää, mihin asioihin ja myös millä tavoin me tarvitsemme Hänen ohjaustaan.

Yksi siis näyttäisi olevan varmaa: Tänä päivänä kirkon johdossa palvelevat miehet ja naiset käyttävät sellaisia sanoja ja puhuvat sellaista kieltä, jota juuri meidän tällä hetkellä maan päällä elävien ihmisten on helppo ymmärtää. Kirkon johtajat eivät pyri vaikuttamaan viisaammilta turvautumalla sivistyssanoihin tai ilmaisemalla itseään muuten vaikeaselkoisesti, päinvastoin. Heidän puheistaan välittyy aitous ja se, että he ihan oikeasti elävät meidän muiden kanssa samaa 2010-lukua. Mistä muusta muka kertoo esimerkiksi se, kuinka tuoreimmassa yleiskonferenssin puheissa viitattiin muun muassa Twitteriin sekä pyydettiin kirkon jäseniä ottamaan roolia juuri nyt maailmaa voimakkaasti ravistelevan pakolaiskriisin helpottamisessa.

Herra tietää meidät, juuri tässä ja nyt – ja sen vuoksi meillä on mahdollisuus oppia tuntemaan Hänet.

Artikkelin on kirjoittanut Suvi Peltola.

Kirjoittaja on ammatiltaan toimittaja. Hänet kastettiin Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäseneksi vuonna 2009.

The post Twitter mainittu! Pakolaiskriisi mainittu! – Nämä puheet viime yleiskonferenssissa kolahtivat minuun appeared first on SeuraaKristusta.fi.

Ensimmäinen tapauksista sijoittuu helsinkiläiseen tyylikkääseen Ekberin kahvilaan. Istuin siellä juttelemassa kahden pitkäaikaisen ystäväni kanssa. Lienee syytä mainita, että kumpikaan ystävistäni ei ole Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäsen.

Kuten kai aika usein kaltaistemme kolmekymppisten naisten tavatessa tapahtuu, puheemme kääntyi jossain vaiheessa lapsiin – tarkemmin sanottuna lapsihaaveisiin, koska ketään meistä kolmesta ei vielä tähän päivään mennessä ole siunattu jälkikasvulla. Keskustelun lomassa kävi selväksi, että erityisesti yksi meistä, joukkomme ainoa naimisissa oleva nainen, haluaisi kokea äitiyden. Toinen ystävistäni, minun laillani sinkku hänkin, taas oli selkeästi harkitsevammin miettien liikenteessä. Jossain vaiheessa, kun jutusteluamme oli jatkunut jonkin aikaa, hän lausui ääneen seuraavan kysymyksen, suunnaten sen naimisissa olevalle ystävälleni: “Miksi sinä oikeastaan haluat lapsia?”

Naimisissa oleva ystäväni vastaus oli mielestäni hieno. Hän ryhtyi kertomaan omia ajatuksiaan siitä, miten hän on aina arvostanut suuresti sukuaan ja kuinka tärkeä asia perhe hänen mielestään on. Hän puhui myös sukupolvien ketjusta ja kertoi kokevansa halua olla mukana jatkamassa tuota ketjua oman sukunsa edustajana. Tällaisia hän puhui ja minä istuin hiljaa ja kuuntelin. Ja istuin. Ja kuuntelin. Ja istuin. Ja jossain vaiheessa havahduin siihen, että juttelimmekin jo jostakin aivan muusta, olisiko ollut kahvilassa myytävien kuppikakkujen makuvalikoimasta tai jostain vastaavasta yhtä merkityksellisestä.

Vielä toinen kohtaus elämästäni. Tälläkin kertaa olin liikkeellä ystävän kanssa, nyt ajamassa autolla, kun satuimme ohittamaan erään kirkkokunnan kirkkorakennuksen. Ilmeisesti tuon rakennuksen innoittamana ystäväni, joka ei kuulu Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkkoon, ryhtyi pohtimaan ääneen yhteisen ystävämme elämäntilannetta. Autossa kanssani istuneen ystäväni mukaan yhteinen ystävämme oli vastikään eronnut omasta kirkostaan ja kuulemma nimenomaan siksi, ettei ystävä sulata kyseisen kirkon sallivaa suhtautumista samaa sukupuolta olevien avioliittoa kohtaan. Siis yhteinen ystävämme ei sulata. Sen sijaan minun vieressäni istuneen ystäväni henkilökohtainen kanta asiaan vaikutti olevan vasta muodostumisvaiheessa. Vaikka hän ei sanonut mitään ääneen, saatoin silti lähes kuulla hänen kysyvän: “Mitä mieltä sinä Suvi olet? Keskusteltaisiinko siitä, miten avioliitosta opetetaan sinun kirkossasi?”

Niin, minä siis melkein kuulin tuon kysymyksen. Ja melkein vastasinkin siihen. Mutta siis vain melkein. Käytännössä päästin tilanteen käsistäni ja annoin puheenaiheen vaihtua, tälle kertaa muistaakseni siihen, millaisia tietöitä lähiseudulla on tämän kesän aikana tehty.

Siinä ne, kaksi lyhyttä tarinaa. Miltä nyt vaikuttaa, olivatko ne vain aivan tavallisia hetkiä tavallisesta elämästä vai sattuiko niissä sittenkin jotain erityistä? Itse sanoisin, että ainakin niissä olisi voinut sattua, siis erityistä. Minä olisin voinut tarttua tilaisuuksiin ja jakaa avoimesti ajatuksiani siitä, mikä minusta on oikein ja mihin ajatukseni oikeasta ja väärästä perustuvat, toisin sanoen olisin voinut puhua evankeliumista. Olisin ja olisin, vaan en puhunut…

Mattimeikläisiltä toisille mattimeikäläisille

Viime aikoina olen miettinyt paljon lähetystyön tekemistä. Liittyessäni kirkkoon olin jo 23-vuotias ja varma siitä, että menisin naimisiin vuoden, korkeintaan parin sisällä. Sen vuoksi en ole oikeastaan koskaan vakavasti harkinnut kokoaikaiseen lähetystyöhön lähtemistä. No, vasemmasta nimettömästäni ei vieläkään löydy sormusta, joten periaatteessa olisin hyvinkin voinut käydä lähetystyössä. Toisaalta minulla on koko ajan ollut vahva ja saamieni pappeuden siunausten myötä aina vain vahvistunut tunne siitä, että minun osaltani lähetystyön tekeminen tapahtuu siviilissä ammattini kautta sekä lähipiirissäni. Itse asiassa minusta tuntuu – ja sanon tämän yhtään vähättelemättä kokoaikaisten lähetyssaarnaajien mahtavaa panosta, löysinhän itsekin kirkon piiriin heidän ansiostaan – että juuri tätä kautta, siis esimerkin voimalla suoraan Matti- ja Maijameikäläisiltä toisille Matti- ja Maijameikäläisille, on se tapa, jolla lähetystyö menee tehokkaimmin eteenpäin näin 2010-luvulla.

Tämän ajan ihmiset, myös me kirkon jäsenet, olemme siinä määrin valveutuneita kansalaisia, että mitkään ylhäältä alaspäin tuputetut elämäntapaohjeet tai ajatusmallit saavat meissä vain harvoin vastakaikua. Päinvastoin, sellaiset aiheuttavat kuulijoissa usein lähinnä vain sen kaltaisia ajatuksia kuin “mitä tuokin tuossa minulle mitään tulee neuvomaan, kyllä minä ihan itse osaan ottaa selvää asioista!”

Minä ainakin olen juuri tuollainen. En yhtään tykkää siitä, jos arvostelukykyäni epäillään tai minua muuten ylenkatsotaan. Jos jossain, niin sellaisessa hengessä lähetystyötä siis tuskin kannattaa tehdä. Sitä paitsi: Emmekö osoita vääränlaista ylpeyttä uskostamme, jos suhtaudumme evankeliumiin kuin jonakin yksin meidän kirkon jäsenten käytössä olevana supertehokkaana ryppyvoiteena? Sellaisena,

jonka luulemme tekevän meistä käyttäjistään merkittävästi siloposkisempia kuin muista. Tämän kaltaisesta lähtökohdasta käsin tehtynä lähetystyö uhkaa muuttua marketin kosmetiikkaosaston tuote-esittelyksi, jossa me kirkon jäsenet olemme kuin ihmevoidetta kauppaavat myyjät, jotka näkevät kanssaihmisensä itseään paljon ryppyisempinä potentiaalisia asiakkaina.

Miten lähetystyötä sitten pitäisi tähän maailmanaikaan tehdä? Niin, no, ehkä lähetystyön sijaan tai rinnalla voisi olla hyvä puhua lähetysolemisesta. Tuolla sanalla viittaan esimerkillä vaikuttamiseen ja ihan vain Kristuksen seuraajana elämiseen. Siihen kannustavia puheenvuoroja on kuultu viime aikoina myös johtavilta auktoriteeteilta. Minähän siis heittelen ajatuksiani täysin mututuntumalla, mutta kun johtavat auktoriteetit lausuvat jotain koko kirkkoa koskevaa, voimme olla varmoja, että asia on tärkeä ja siihen on saatu innoitusta. Aivan tuoreimman tähän aihepiiriin liittyvän lausunnon on antanut presidentti Dieter F. Uchtdorf, jonka noin kuukausi sitten julkaisemassaan Facebook-postauksessa sanoi seuraavaa (minun kankeasti suomentamana): “Meidän ei tarvitse nostaa itseämme jalustalle ja katsoa alaspäin muiden uskontojen edustajia, eikä meidän toisaalta pidä piilotella ja ujostellen estää toisia näkemästä, keitä me olemme ja mihin me uskomme. Meidän pitäisi olla itsevarmoja ja tuoda esille itsemme, kasvotusten kaikkien niiden parissa, joiden kanssa olemme tekemisissä päivittäin. Ystävällisyytemme kanssaihmisiämme kohtaan ja omistautumisemme evankeliumin periaatteiden mukaan elämiselle ovat paras työkalumme lähetystyössä, usein jopa parempi kuin puhutut sanat.”

13. uskonkappaleessa sanotaan seuraavaa: “Me uskomme, että tulee olla vilpitön, uskollinen, siveellinen, hyväntahtoinen ja hyveellinen ja että tulee tehdä hyvää kaikille ihmisille.” Mainittuihin ominaisuuksiin liittyen Sisar Mary M. Cook, entinen ensimmäinen neuvonantaja Nuorten Naisten ylimmässä johtokunnassa on todennut: “Tämä kolmannentoista uskonkappaleen ihana luettelo Kristuksen kaltaisista ominaisuuksista valmistaa meitä temppelisiunauksia ja iankaikkista elämää varten.” Samassa, huhtikuussa 2011 pitämässään puheessa hän nostaa esille erityisesti yhden Kristuksen kaltaisen, 13. uskonkappaleessa mainitun ominaisuuden, hyväntahtoisuuden, ja muistuttaa sen tarkoittavan sitä, että “otatte mukaan niitä, jotka ovat ehkä erilaisia; että olette ystävällisiä ikätovereillenne, vanhoille ihmisille, perheellenne ja pienille lapsille; että olette lähimmäisiä niille, jotka ovat yksinäisiä, ja niille, joilla on haasteita ja syvää murhetta. Hyväntahtoisuutenne avulla te ”johdatte toisia (Vapahtajan) valoon”.

“Valo palaa sisimmässämme”

Aloitin kertomalla esimerkkejä elävästä elämästä ja sellaiseen myös lopetan. Tämä olkoon muistutuksena ja kannustuksena sekä minulle että teille kaikille siitä, että kun emme pidä lamppuamme vakan alla vaan annamme evankeliumin valon loistaa itsestämme, se kyllä huomataan. Sitä eivät huomaa kaikki, mutta aivan varmasti he, jotka ovat siihen valmiita. Kuten presidentti Thomas S. Monson sanoi vuoden 2015 lokakuun yleiskonkerenssissa: “Jokaiselle meistä, jotka olemme tulleet maan päälle, on annettu Kristuksen valo. Kun noudatamme Vapahtajan esimerkkiä ja elämme, kuten Hän eli ja kuten Hän opetti, tuo valo palaa sisimmässämme ja valaisee tietä muille.” Samaa toteaa Jeesus vuorisaarnassaan: “Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa.”

Niin, vielä se yksi tosi sattumus. Se tapahtui kolmisen viikkoa sitten. Olin aivan ymmälläni, kun minulle lähes tuntematon ihminen ryhtyi ääneen hämmästelemään sitä, kuinka hänen mielestään ulkoinen olemukseni heijasti sisältäni kumpuavaa valoisuutta. Tilanne oli kummallinen monestakin syystä, eikä vähiten siksi, että tuo minulle vieras ihminen, joka ei siis kuulu kirkkoon, käytti puhuessaan monia sellaisia ilmaisuja, jotka osuivat lähes yksi yhteen erään yleiskonferenssipuheen kanssa. Kun tilanne kyseinen ihmisen kanssa oli ohi, minun oli pakko etsiä kyseinen puhe käsiini. Ja arvatkaa mitä? Olin muistanut oikein!

Ihminen, joka tietää tuskin mitään evankeliumista oli juuri sanonut jotakin hyvin samankaltaista kuin apostoli James E. Faust hänen vuoden 2005 lokakuun yleiskonferenssipuheessaan. En valitettavasti löytänyt mistään puheen suomenkielistä versiota, joten laadin itse täysin epävirallisen käännöksen. Puheessaan lokakuussa 2005 presidentti Faust antoi suunnilleen seuraavan esimerkin – jossa siis on paljon samaa kuin minun valoisuuttani kummastelleen tuntemattoman sanoissa.

Presidentti Faustin esimerkki kuuluu näin: “Paul Harvey, kuuluisa uutisankkuri, vieraili eräällä Kirkon ylläpitämän koulun kampuksella joitain vuosia sitten. Vierailun jälkeen hän kertoi havaintonsa: ‘Jokainen nuori kasvo heijasti hämmästyttävää varmuutta. Nykyään monen nuoren silmät näyttävät ennenaikaisesti vanhentuneelta niiden lukemattomien kompromissien takia, joita he omantuntonsa kanssa tekevät. Mutta nämä (Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen) kirkon nuoret saavat kadehdittavan etulyöntiaseman johtuen heidän itsekuristaan, omistautumisestaan ja väkevyydestään.’” Samassa puheessa apostoli Faust toteaa lisäksi, että: “Hengellinen valo tulee silmiimme ja kasvonpiirteisiimme, kun meillä on henkilökohtainen side rakastavaan Taivaalliseen Isäämme ja hänen Poikaansa, Pelastajaamme ja Vapahtajaamme. Tuon siteen ansiosta kasvomme peilaavat hämmästyttävää varmuutta siitä, että Hän elää.”

Minä en todellakaan ole erityistapaus – en hyvässä enkä pahassa. Meille kaikille tulee eteen tilanteita, joissa jätämme joko tahtomattamme tai tahallamme väliin mahdollisuuden jakaa ajatuksia tai näyttää käytännön toiminnan avulla, mihin ja miten uskomme. Toisaalta meillä kaikilla on mahdollisuus olla se tyyppi, josta heijastuva valo huomataan. Todistan siitä, että kun muistamme kenen henkityttäriä ja -poikia olemme ja kun tuo tieto heijastuu sanoistamme ja teoistamme, ihan arkipäivän elämässä, meidän on mahdollista olla presidentti Gordon B. Hinckleyn sanoin “mekkiviirinä ja valona kansakunnille”. Sitä varten meidän täytyy vain – ja lainaan jälleen presidentti Hinckleyn sanoja vuoden 2003 maaliskuun Liahonasta – “omaksua enemmän Kristuksen elämän hohtoa.”

Artikkelin on kirjoittanut Suvi Peltola.

Kirjoittaja on ammatiltaan toimittaja. Hänet kastettiin Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäseneksi vuonna 2009.

The post Lähetystyöoleminen, mitä se sellainen on? appeared first on SeuraaKristusta.fi.

Älkää käsittäkö väärin, en minä työtäni hutiloiden tee. Otan taustoista selvää sen, minkä kussakin tapauksessa ehdin, ja pyrin aina saamaan haastateltavakseni parhaat asiantuntijat. Fakta on joka tapauksessa se, että minun työssäni ei käytännössä koskaan pääse sukeltamaan oikein syvälle johonkin yhteen tiettyyn aiheeseen.

Liekö työminälläni tähän jotain vaikutusta, mene ja tiedä, mutta aivan näihin päiviin asti minulla on ollut tapana suhtautua kirkkoon liittyviin aineistoihin paljolti samalla tavalla kuin työssä käsittelemiini taustamateriaaleihin. Minä otan kyllä asioita haltuun, mutta teen sen suhteellisen nopeasti – ja voisipa joku sanoa jopa sanoa, että pintapuolisesti. Esimerkiksi Pyhiä kirjoituksia lukiessani en jää junnaamaan ja jauhamaan kohtia, jotka eivät heti aukea minulle. Sen sijaan jatkan reippaasti eteenpäin. Samoin toimin vaikkapa sunnuntaisin pyhäkoulussa, jos opettajan ja muiden luokkaan osallistuvien keskustelut jostakin yksittäisestä opinkohdosta tuntuvat niin sanotusti menevän yli hilseen.

Niin, olen tosiaan onnistunut säilyttämään uskoni kaikista minua ympäröivistä uskoon ja uskontoon skeptisesti suhtautuvista puheenvuoroista huolimatta. Uskoni on säilynyt, vaikka rationaalinen mieleni ei olekaan aina kyennyt ottamaan vastaan kaikkea minulle annettua oppia. Minua lieneekin siunattu uskon lahjalla, sillä en osaa edes kaivata korkealentoisempien oppien äärelle. Lasten tavoin minullekin riittää pelkkä perusasioiden hallitsemisen kautta syntyvä varmuus, toisin sanoen usko, kyseisten asioiden todenperäisyydestä.

Erikseen mainituksi ansaitsee tulla se tosiseikka, että en ole koskaan kokenut tarvetta perehtyä juurta jaksaen edes sellaisiin kirkon oppeihin, jotka herättävät ihmetystä kirkon ulkopuolella. Olen toki tietoinen, että internetissä olisi tarjolla sivukaupalla kriittistä materiaalia esimerkiksi profeetta Joseph Smithistä, mutta tunnen niitä kohtaan lähinnä vastenmielisyyttä pikemminkin kuin mielenkiintoa. Siitä hetkestä, kun sain todistuksen tämän kirkon todenperäisyydestä, olen voinut rauhallisin mielin todeta saman, jonka Nefi toteaa kohdassa 2. Nefi 11:17: “Minä tiedän, että hän rakastaa lapsiaan, mutta en tiedä kaiken tarkoitusta.”

Vähä vähältä enemmän ymmärrystä

Haluan ajatella, että jos pidän itseni kelvollisena, uskon lahja siunaa elämääni myös jatkossa. Se on ihana ajatus, mutta ei tarkoita, etteikö minun tarvitsisi tehdä mitään hankkiakseni tietoa. Kohdassa OL 131:6 Joseph Smith julistaa: ”Ihmisen on mahdotonta pelastua tietämättömyydessä.” Samaa asiaa painotetaan myös esimerkiksi kohdassa Joh. 17:3: ”Ja ikuinen elämä on sitä, että he tuntevat sinut, ainoan todellisen Jumalan, ja hänet, jonka olet lähettänyt, Jeesuksen Kristuksen.”

Tässä kohtaa on kuitenkin syytä olla tarkkana. Tiedon hankkiminen ja ihmisjärkeen luottaminen ovat nimittäin kaksi eri asiaa. Kuten silloinen seitsenkymmen Gérald Caussé sanoi hänen vuoden 2008 syksyn yleiskonferenssissa pitämässään puheessa: “Meidän tietomme Jumalasta ei riipu hankkimamme tiedon määrästä. Loppujen lopuksi kaikki se tieto evankeliumista, millä on merkitystä meidän pelastuksellemme, voidaan tiivistää muutamaan opinkohtaan, periaatteeseen ja olennaiseen käskyyn, jotka ovat jo niissä lähetystyökeskusteluissa, jotka saamme ennen kastetta. Jumalan tunteminen edellyttää sydämemme avaamista saadaksemme hengellisen ymmärryksen ja palavan todistuksen näiden muutamien perustavanlaatuisten opinkohtien totuudesta. Jumalan tunteminen tarkoittaa, että ihmisellä on todistus Hänen olemassaolostaan ja että hän tuntee sydämessään Hänen rakastavan meitä. Se tarkoittaa sitä, että hyväksyy Jeesuksen Kristuksen Vapahtajaksemme ja että haluaa hartaasti seurata Hänen esimerkkiään.”

Mitä tulee tapaan, jolla tietoa meille annetaan, käännyn jälleen Pyhien kirjoitusten puoleen. Kuten kohdassa 2. Nefi 28:30-31 sanotaan: “Sillä katso, näin sanoo Herra Jumala: Minä annan ihmislapsille rivin rivin päälle, opetuksen opetuksen päälle, vähän täällä ja vähän tuolla; ja siunattuja ovat ne, jotka kuulevat minun opetuksiani ja kallistavat korvansa minun neuvoilleni, sillä he oppivat viisautta; sillä sille, joka ottaa vastaan, minä annan enemmän.”

Minä olen elävä esimerkki noissa jakeissa opetettavasta periaatteesta. Minullekin on pikku hiljaa annettu enemmän ja enemmän. Itse asiassa, varsinkin aivan viime aikoina minun on alkanut ensi kertaa tehdä mieli ottaa tarkemmin selvää muutamasta sellaisesta kirkkoon liittyvästä opista, joiden käsitteleminen on tähän asti tuntunut hieman liian ristiriitaiselta ja hankalalta minun ymmärrykselleni. Niitä ovat muun muassa kirkon suhtautuminen homoseksuaaleihin sekä naisten rooli pappeudessa, joita molempia olen käsitellyt myös tässä blogissa. Mainittuihin aiheesiin syventyminen on ollut mainio kokemus, jonka kautta olen voinut vahvistaa omaa identiteettiäni myöhempien aikojen pyhänä. Todistukseni on entistä vahvempi, koska ymmärrän entistä enemmän.

Ai niin. Haluan vielä tuoda esille, että pystyn kyllä edelleen nimeämään useampiakin opinkohtia, joita noudatan yhä pitkälle pelkän uskon turvin. Luotan kuitenkin siihen, että jossain vaiheessa olen valmis syventymään myös niihin, ja sitä kautta ottamaan jälleen uuden askeleen kohti tavoitettani olla aidosti itsevarma, viisas ja uskollinen kirkon nainen. Tiedän sen olevan mahdollista, jos vain uskon löytäväni vastauksia, etsin niitä oikeista lähteistä ja olen valmis hyväksymään löytämäni vastaukset. Kuten kohdassa OL 88:118 sanotaan: “Etsikää uutterasti ja opettakaa toisillenne viisauden sanoja; niin, etsikää parhaista kirjoista viisauden sanoja; etsikää oppia vieläpä tutkimalla sekä uskon kautta.”

Artikkelin on kirjoittanut Suvi Peltola.

Kirjoittaja on ammatiltaan toimittaja. Hänet kastettiin Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäseneksi vuonna 2009.

The post Uskon lahjalla siunattu – kokemuksia siitä, kuinka vähän tietoa Jumalan tuntemiseen tarvitaan appeared first on SeuraaKristusta.fi.

Tässä tekstissä pyrin käymään lyhyesti läpi ajatuksiani toiseen, varsinkin kirkkoon kuulumattomien keskuudessa ihmetystä ja kritiikkiäkin herättävään aiheeseen. Siitä puhuttaessa puhutaan samalla tasa-arvosta, oikeudenmukaisuudesta, Jumalan suunnitelmasta ja viime kädessä uskosta. Siitä puhuttaessa puhutaan itse asiassa luomisen tarkoituksesta sekä tuon tarkoituksen toteuttamisesta.

Mikä siis on aiheeni? Kyseessä on tietysti pappeus ja naisten rooli siinä. Toivon, että myös tästä aiheesta kirjoittaminen selkeyttää sekä omia että ehkä myös tämän tekstin lukijoiden ajatuksia.

Kokeillaanko?

Miten nuo kehtaavat?

Samoin kuin kirkon suhtautumisesta homoseksuaaleihin, myös naisten oikeudesta pappeuteen tai pikemminkin sen puutteesta oli lähellä muodostua oman kääntymykseni kynnyskysymys. Ottaessani ensimmäisiä askelia kirkkoon tutustumisen polulla, tunsin epämääräistä arvottomuutta sekä henkilökohtaisesti että muiden naisten puolesta. Miten profeetta ja muut johtajat kehtasivat puhua naisistaan niin kauniisti, vaikka he samaan aikaan eväsivät näiltä mahdollisuuden toimia täysivaltaisesti kaikissa kirkon tehtävissä?

Onneksi uskalsin lausua ihmetykseni ääneen. Sitä kautta sain vastauksia ja ymmärrystä, joiden ansiosta aloin ymmärtää naisten roolia pappeudessa ja ennen muuta naisten roolia kirkossa. Oli helpottavaa tajuta, ettei minun tarvitse luopua ihanteistani tasa-arvon suhteen voidakseni olla kirkon jäsen. Päinvastoin, saan ja voin liehuttaa tasa-arvon viiriä vielä entistäkin korkeammalla. Näin siksi, että tasa-arvo ei ole sama asia kuin tasapäistäminen.

Pappi ei ole pappeus

Kun puhutaan naisten roolista pappeudessa, tärkein muistettava asia lienee tämä: pappeus ei ole sama asia kuin pappeuden haltija. Toisin sanoen miehet eivät ole pappeus sen enempää kuin naisetkaan. Sen sijaan pappeus on “yleisesti ottaen ihmiselle annettu valtuus toimia Jumalan puolesta. Tämä valtuus on annettu jokaiselle, joka on asetettu johonkin pappeuden asteeseen.” (Kirkon presidenttien opetuksia: Joseph F. Smith, 1999, s.141) Pyhien kirjoitusten oppaassa sama sanotaan seuraavasti: “(Pappeus on) Jumalan miehille antama valtuus ja voimia toimia kaikessa ihmisen pelastukseksi.” (Pyhien kirjoitusten opas: pappeus)

Osallistuin viime talvena neuvojan roolissa erääseen mainioon Nuorten Naisten luokkaan. Luokan aiheena oli pappeus, joka kiinnostikin kovasti seurakuntamme Nuoria Naisia. Kun puhe kääntyi miesten rooliin pappeuden käyttäjinä, oppiaihetta johtanut Nuorten Naisten johtajamme antoi osuvan ja konkreettisen esimerkin. Hänen mukaansa pappeus on kuin ikkunasta tulviva auringon valo, kun taas pappeuden haltijat eli kelvolliset miehet ovat kuin taloudenhoitajia, jotka verhot avaamalla mahdollistavat valon pääsemisen ikkunasta sisään.

Pappeuden haltija on siis välttämätön ja sellaisena arvokas välikappale, mutta itsessään hän ei ole sen enempää eikä vähempää kuin kukaan muu ihminen.

Ei yhtään vähemmän tärkeä

Pappeus ei siis ole yhtä kuin pappi, mutta Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkossa pappi on aina yhtä kuin mies. Eikö se jos mikä ole epätasa-arvoista?

On totta, että pelkästään miehille suotu mahdollisuus toimia pappeuden haltijana voi tuntua ensisilmäyksellä kaikkea muuta kuin reilulta. Kannattaa kuitenkin muistaa, että myös naisilla on tehtävänsä pappeudessa eli Jumalan voiman käyttämisessa maan päällä. Naisten tehtävä ei ole sama kuin miehillä, mikä ei silti tarkoita, että se olisi vähemmän tärkeä tai oleellinen. Kuten edellä todettu: tasa-arvo ei ole sitä, että kaikilla on kaikkea yhtä paljon vaan sitä, että kaikilla on omaan tarpeeseensa nähden tarpeeksi.

Ja voi kyllä, Jumalan viimeisen päälle hiotussa onnensuunnitelmassa meille naisille on toden totta varattuna aivan tarpeeksi tehtävää! Roolimme on täsmälleen yhtä tärkeä miehille annettu rooli – erilainen toki, mutta paremmuus- tai tärkeysjärjestykseen näitä kahta erilaista roolia on mahdotonta laittaa.

Tärkeä osa kokonaisuutta

Mikä naisten rooli sitten käytännössä oikein on? Minä kiteyttäisin sen yksinkertaisesti sanomalla, että naisten tehtävä on toimia Jumalan luomistyön ruumiillistumina, Hänen käsinään maan päällä. Siinä missä miehet antavat kasvot Jumalan voimalle, naiset antavat kasvot Jumalan työlle. Näin ollen, yhdessä työskennellessään, miesten ja naisten on aidosti mahdollista toteuttaa Taivaan Isän ja Jeesuksen Kristuksen tahtoa eli pelastaa sieluja, sillä “sielujen pelastaminen on sitä työtä, jota Vapahtaja on kutsunut meitä kaikkia tekemään” (Richard C. Edgley, “Todelliseen kasvuun johtava pelastaminen”, Liahona 5/2012 s. 52)

Jos halutaan listata naisten tehtävät yksi kerrallaan, listasta tulisi lähes loputon. Tässä yhteydessä riittänee kertoa, että naiset toteuttavat omaa osaansa Jumalan työssä ennen muuta Apuyhdityksessä. Kyseinen järjestö “valmistaa naisia iankaikkisen elämän siunauksiin auttamalla heitä lisäämään uskoaan ja henkilökohtaista vanhurskauttaan, vahvistamaan perheitä ja koteja sekä auttamaan apua tarvitsevia” (Käsikirja 2: Palveleminen kirkossa) Apuyhdistys ei ole mikä tahansa naisporukan yhteenliittymä, vaan “Jumalan tahdosta jumalallisesti muodostettu, jumalallisesti valtuutettu, jumalallisesti perustettu ja jumalallisesti järjestetty.” (Kirkon presidenttien opetuksia: Joseph F. Smith, s. 184)

Vanhin Quentin L. Cook on sanonut: “Suuri osa siitä, mitä saamme aikaiseksi kirkossa, on naisten epäitsekkään palvelun ansiota. Olipa kyse kirkosta tai kodista, on hienoa nähdä pappeuden ja Apuyhdistyksen työskentelevän täydellisessä sopusoinnussa. Sellainen suhde on kuin hyvin yhteen soiva orkesteri, ja siitä syntyvä sinfonia innoittaa meitä kaikkia.” (Quentin L. Cook, “MAP-naiset ovat uskomattomia!, Liahona 5/2011)

Tärkeä omana itsenään

Ehkä jopa Apuyhdistyksessä tehtävää työtä keskeisempää on se jumalallinen työ, jota naiset tekevät perheidensä parissa. Se on mahdollista, koska “naiset tuovat mukanaan maailmaan tietyn hyveen, jumalallisen lahjan, joka tekee heistä taitavia juurruttamaan ihmissuhteisiin ja kulttuureihin sellaisia ominaisuuksia kuten usko, rohkeus, myötätunto ja hienostuneisuus.” (Todd D. Christofferson, “Naisten moraalinen voima”, Liahona 11/2013) Lisäksi Jumala on asettanut “naisiin voiman, hyveellisyyden, rakkauden ja uhrautumisalttiuden jumalallisia ominaisuuksia, jotta he voisivat kasvattaa Hänen henkilastensa tulevia sukupolvia.” (Quentin L. Cook, “MAP-naiset ovat uskomattomia!, Liahona 5/2011)

Tässä yhteydessä haluan muistuttaa, että kaikilla naisilla on perhe, myös naimattomilla. Jokainen nainen on jonkun tytär ja ehkä myös sisko, serkku, täti tai ystävä, joka koetaan kuuluvaksi perheeseen. Koska fyysisellä ruumiillamme on jumalallinen alkuperä ja koska selestisen valtakunnan kirkkaus on mahdollinen vain fyysisen ruumiin saaneille, naisten roolia elämän luomisessa ei voi liiaksi korostaa, mutta naisen arvo ei riipu hänen kyvystään synnyttää. Kuten vanhin M. Russell Ballard kahdentoista apostolin koorumista on sanonut: “Äitiys ja isyys eivät ole ainoita hyvyyden ja Herran edessä hyväksytyksi tulemisen mittareita. — Jokaisella tämän kirkon sisarella, joka on tehnyt liittoja Herran kanssa, on jumalallinen tehtävä auttaa pelastamaan sieluja, johtaa maailman naisia, vahvistaa Siionin koteja ja rakentaa Jumalan valtakuntaa.” (M. Russell Ballard: “Vanhurskaita naisia”, Liahona 12/2002, s. 36, 39)

Eri ruumiisiin puettuja älyjä

Tämän tekstin alkupuolella mainitsin iloitsevani mahdollisuudestani olla sekä Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäsen että liehuttaa tasa-arvon viiriä. Itse asiassa juuri kirkon oppi on tätä nykyä vankin selkänojani ja vakuuteni siitä, että miehet ja naiset todella ovat tismalleen yhtä arvokkaita. Näin siksi, että “profeetat ovat ilmoittaneet, että me olimme ensin olemassa älyinä ja että Jumala antoi meille muodon eli henkiruumiin ja meistä tuli näin Hänen henkilapsiaan – taivaallisten vanhempien poikia ja tyttäriä.” (D. Todd Christofferson: “Miksi avioliitto, miksi perhe”, Liahona 5/2015, s.50)

Myös sisar Sharon Eubank vakuuttaa samaa. Hänen mukaansa “Jeesuksen Kristuksen evankeliumi koskee sekä miehiä että naisia, ja että Jumalan oppi pitää kumpaakin yhtäläisesti vastuullisena, ilman kaksinaismoraalia. Jumala ei sukupuolestamme riippumatta suvaitse pornografiaa, aviorikosta, väkivaltaa, laiminlyöntiä, epätasa-arvoa tai sortoa.” (Sharon Eubank: “Naiseus – iankaikkinen näkökulma”, Liahona 8/2016) Lisäksi sisar Eubank lupaa, että kaikki “se, mitä te naisena, kristittynä, älykkäänä ihmisenä ja iankaikkisena olentona janoatte, sisältyy tähän Jeesuksen Kristuksen Kirkon oppiin ja siihen, miten sitä oppia noudatetaan kirkossa.”

Niin minäkin uskon.

Artikkelin on kirjoittanut Suvi Peltola.

Kirjoittaja on ammatiltaan toimittaja. Hänet kastettiin Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäseneksi vuonna 2009.

The post Jos vain miehet ovat pappeja, mitä tekevät naiset? — “Oli helpottavaa tajuta, ettei minun tarvitse luopua ihanteistani tasa-arvon suhteen” appeared first on SeuraaKristusta.fi.

Näin siis kesällä 2008. Vain pari kuukautta myöhemmin, syksyllä 2008, löysin kuitenkin itseni ahmimasta innolla kaikkea lähetyssaarnaajilta saamaani materiaalia. Siitä edelleen pari kautta ja astelin valkoisissani kastealtaaseen.

Mitä tapahtui, luovuinko siis periaatteistani? Liityinkö homoja tylyttävään kirkkoon? Aivopestiinkö minut pikakelauksella homofoobikoksi? Ei mitään edellisistä. Sen sijaan otin selville kirkon todellisen kannan homoseksuaalisuutta kohtaan. Lisäksi kävin itse itseni kanssa perusteellisen keskustelun siitä, millainen minun henkilökohtainen suhteeni homoseksuaaleja kohtaan oli ja tulisi olemaan.

Rakkaus ennen kaikkea

Aloitan tärkeimmästä: Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko opettaa, että joka ikinen maailmassa tällä hetkellä elävistä noin 7,5 miljardista ihmisestä on Taivaallisen Isän lapsi. Taivaan Isä on henkiemme luoja, rakkaudessaan ehtymätön fyysinen persoona, joka rakastaa kaikkia ihmisiä presidenteistä miljonääreihin ja elinkautisiaan istuvista vangeista homobaareissa bilettäviin nuoriin. Ja minuakin Hän rakastaa!

Oppiin rakastavasta Taivaallisesta Isästä kuuluu olennaisesti ajatus esimerkistä ja esimerkin noudattamisesta. Samalla tavalla kuin meidän Luojamme rakastaa meitä, minun ja meidän kaikkien tulisi rakastaa toisiamme. Aivan jokaisen kanssaihmisen rakastaminen voidaan luokitella vaikeustasoltaan mahdottomaksi tehtäväksi, mutta siihen pitäisi pyrkiä. Itse asiassa: Usein ihmiset, joita on kaikkein vaikeinta rakastaa, tarvitsevat rakkautta kaikkein eniten (ks. Liahona 5/2017 s. 114)

Taivaan Isä siis rakastaa kaikkia ja neuvoo ihmisiä toimimaan samoin. Mutta – ja tämä on tärkeää – Taivaan Isä ei rakasta kaikkea, mitä Hänen rakkaat lapsensa tekevät. Periaate lienee tuttu ainakin pikkulasten vanhemmille. He tietävät, että lapset voivat tehdä tyhmyyksiä, mutta lapset eivät ole tyhmiä.

Jumalan, ei ihmisen säätämä

Kun puhutaan kirkon suhtautumisesta homoseksuaaleja kohtaan, ei voida olla puhumatta avioliitosta ja siveyden laiksi kutsutusta Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon opinkohdasta. Kyseinen kohta pitää sisällään ajatuksen siitä, että sukupuolisuhde on tarkoitettu vain laillisesti vihityn miehen ja naisen välille, kun taas sukupuolisuhdetta laillisen avioliiton ulkopuolella ei ole tarkoitettu kenellekään. Tavallaan kirkko ei siis erittele homo- ja heterosuhteita, vaan määrittelee saman, Jumalan säätämän vaatimustason kaikille ihmisille. Koska vaihtoehdot ovat käytännössä avioliitto tai selibaatti, minä ja muut sinkut olemme ikään kuin samassa veneessä homoseksuaalien kanssa.

Mitä avioliittoon yleensä tulee, sen asema kirkossa on erityislaatuinen. Kyse ei ole kahden ihmisen välisestä lupauksesta rakastaa toisiaan myötä- ja vastoinkäymisissä, vaan nimensä mukaisesti liitosta. Pyhien kirjoitusten oppaan mukaan liitto on ”Jumalan ja ihmisen välinen sopimus”, johon avioliiton tapauksessa osallistuu luonnollisesti kaksi ihmistä. Kirkon avioliittokäsitykseen kuuluu olennaisena osana myös iankaikkinen näkökulma eli ajatus siitä, että oikealla valtuudella solmittu ja kunniassa pidetty avioliitto jatkuu fyysisen kuoleman jälkeen. Avioliiton siis vaikuttaa onneemme tässä elämässä, mutta ennen muuta iankaikkisuudessa.

Itsekin vastauksia vailla

Rinnastin edellä itseni homoseksuaalien kirkon jäsenten kanssa. Mielestäni rinnastus on perusteltu, mutta ymmärrän heitä, jotka ovat asiasta toista mieltä. Saattaa tuntua epäreilulta verrata naimatonta heteroa, jolla kuitenkin periaatteessa on mahdollisuus avioliittoon, ja homoseksuaalia, joka kirkon oppien mukaan on ”tuomittu” elämään koko elämänsä selibaatissa. Ymmärrän, jos se ylittää ymmärryksen. En minäkään sitä ymmärrä!

Miksi ihmeessä on niin, että jotkut ovat homoseksuaaleja, vaikka Jumalan meitä varten laatiman onnensuunnitelma rakentuu miehen ja naisen välille solmitun avioliiton varaan? Miksi vain miehen ja naisen välisen avioliiton solmiminen avaa mahdollisuuden saavuttaa täysin kaikki se potentiaali, joka meidän itse kunkin on mahdollista saavuttaa tässä elämässä ja iankaikkisuudessa? Minä en tiedä – vielä.

Toistaiseksi en osaa muuta kuin turvata uskooni siitä, että jonain päivänä kaikki palautetaan oikeaan ja täydelliseen muotoonsa (ks. Alma 40:23) ja kaikki epäoikeudenmukaisuus korjaantuu. Itse asiassa maailmassa on kaiken kaikkiaan paljon vääryyttä, että ilman vakaumustani tuntisin jatkuvasti fyysisesti ja henkisesti lamaannuttavaa maailmantuskaa.

Minua on siunattu monilla ystävillä ja tutuilla, joista osa on homoseksuaaleja.  He ovat hauskoja, taitavia ammateissaan ja toisinaan vähän ärsyttäviä – siis harvinaisen tavallista porukkaa. Tänä päivänä homoseksuaaleilla tutuillani on jopa Suomen lakiin kirjattu mahdollisuus mennä naimisiin. Maamme laista löytyy kuitenkin myös pykälä uskonnonvapaudesta.  Se takaa minulle oikeuden uskoa oman kirkkokuntani opettamaa käsitystä avioliitosta ja toisaalta sen, että jokainen kirkkokunta saa määritellä itse, keiden välillä sen piirissä olevat ihmiset solmivat avioliittoja. Olen varma, että molempia edellä mainittuja lakeja voidaan noudattaa rinta rinnan hyvässä hengessä.

Ja vielä…

Palataan vuoteen 2008. Käännytettiinkö minut tuolloin homovastaisen liikkeen homovastaiseksi jäseneksi? Olenko nyt äärikonservatiivinen kukkahattutäti, joka vaihtaa kadun puolta, kun vastaan tulee käsi kädessä kävelevä miespari? Kaikella edellä kirjoittamallani olen pyrkinyt osoittamaan, että mistään sen kaltaisesta ei ollut eikä ole kysymys. Jos jotakin olen, niin keskeneräinen ihminen, joka ei todellakaan suostu heittämään ensimmäistä kiveä (ks. Joh. 8:7) ketään päin. Tuomitsevuutta pyrin välttämään kuin ruttoa. Sen sijaan yritän elää parhaan ymmärrykseni mukaan ja antaa toisten tehdä samoin.

Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon virallisilta nettisivuilta, erillisiltä Mormon and Gay -sivuilta sekä kirkon virallisilta YouTube-kanavilta löytyy runsaasti materiaalia, joka valottaa kirkon ja sen yksittäisten jäsenten suhtautumista homoseksuaalisuutta kohtaan. Itse tutustuin juuri ennen tämän blogitekstin kirjoittamista muun muassa kahteen mainioon videoon, joista toisessa ääneen pääsee suunnilleen ikäiseni Jessyca  ja toisessa koko Mackintoshin perhe. Luin suurella mielenkiinnolla myös haastattelun, jossa apostoli Oaks ja vanhin Wickman vastailevat varsin avoimesti useisiin kiperiin kysymyksiin kirkon suhtautumisesta homoseksuaalisuutta kohtaan.

Artikkelin on kirjoittanut Suvi Peltola.

Kirjoittaja on ammatiltaan toimittaja. Hänet kastettiin Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäseneksi vuonna 2009.

The post Näin kuvittelin kirkon suhtautuvan homoseksuaalisuuteen – ja olin väärässä appeared first on SeuraaKristusta.fi.

Samaan aikaan tiedän ihmisiä, joille kohtaaminen Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon lähetyssaarnaajien kanssa on ollut kuin vastaus rukouksiin. Minä tapasin kaksi mormonilähetyssaarnaajaa aikanaan täysin sattumalta, ilman etukäteen suoritettuja palavia rukouksia, mutta Jehovan todistajat löysin nimenomaan rukouksen kautta.

Antakaapa kun selitän.

Ensin iski paniikki

Joitain viikkoja sitten ajoin autollani pitkin syrjäistä pikkutietä. Ja kun sanon syrjäinen, minä todella tarkoitan sitä. Tie mutkitteli lähellä itärajaa, ehkä 50 kilometrin päässä Venäjän ja Suomen rajalinjasta, eikä tien varressa ollut käytännössä lainkaan pysyvää asutusta. Mökkejä näin muutamia, niitäkin harvakseltaan.

Ajoni tarkoituksena oli noutaa kyytiini yhdellä noista syrjäisistä mökeistä majaillut ystäväni. Minulla oli mökin osoite ja luulin jo löytäneeni perille, mutta ystäväni mökkiä ei vain näkynyt. Etenin pikkutietä hyvin hitaasti, ympärilleni pälyillen, kun matkani yhtäkkiä pysähtyi kuin seinään. Samalla kun olin kurkottanut kaulaani vasemman olkani yli, olin huomaamattani päästänyt auton valumaan oikealle. Kesäkelillä olisin pudonnut ojaan, nyt tössähdin syvälle lumipenkkaan.

Paniikki iski silmänräpäyksessä: Olin keskellä metsää melkein Venäjällä, lähimpiin ihmisiin olisi ehkä kilometrien matka, eikä puhelimeenkaan niillä selkosilla oikein voisi luottaa.

Opetus 1: Toimi omantunnon mukaan tekemättä siitä numeroa

Onneksi ryhdistäydyin nopeasti. Löysin sisältäni suhteellisen toimintakykyisen ja loogiseen ajatteluun kykenevän naisen, joka sammutti auton moottorin, painoin hätävilkut päälle, veti pipon syvemmälle korville ja lähti ulos etsimään apua. Kävellessäni taaksepäin siihen suuntaan, jossa olin viimeksi nähnyt mökin, lähetin sanattomia avunpyyntöjä kohti taivasta.

Vain muutaman askeleen jälkeen bongasin etsimäni: Ison joukon, vähintään kuusi ihmistä, pilkkijöitä istumassa läheisen järven rannassa. Kiiruhdin rantaan ja huusin avunpyyntöni ilmoille. Siihen vastattiin heti. Ei kulunut kuin hetki, kun kaksi miestä ja ehkä 10-vuotias poika jo saapastelivat rinnallani kohti jumiin jäänyttä autoani.

Miehet eivät turhia kursailleet. He hyppäsivät ojaan, vaikka siellä oli vyötäröön asti lunta. En tarkkaan tiedä, mitä kaikkea he tekivät, mutta reilusti alle kymmenessä minuutissa autoni seisoi taas tukevasti tiellä. Merkillepantavaa oli, kuinka tarmokkaasti he tehtäväänsä suorittivat. He eivät harmitelleet kesken jäänyttä pilkkireissuaan tai korostaneet sitä, millainen sankariteko auttamiseni heille olisi.

Opetus 2: Tee lähetystyöstä luontevasti osana elämää

Vaikka auttajani eivät millään muotoa ilmaisseet kaipaavansa palkkiota, halusin ehdottomasti kiittää heitä jotenkin. Yritin tarjota viiden euron seteliä, ainoata lompakostani löytynyttä setelirahaa, mutta miehet kieltäytyivät kohteliaasti. Paras kiitos kuulemma olisi, että kävisin tutustumassa jw.org-sivustoon. Juuri miesten vinkkaaman nettiosoitteen perusteella tajuisin, että olin saanut apua Jehovan todistajilta.

Tässä vaiheessa minua alkoi hymyilyttää. Olin tietysti ikionnellinen autoni päästyä pinteestään, mutta olihan tilanne kokonaisuudessaan hiukan koominen. Ihan totta: Millä todennäköisyydellä niillä seuduilla erittäin harvinainen mormoni ajaa autonsa lumipenkkaan ja saa apua melkein yhtä harvoin kyseisillä kulmilla tavattavilta Jehovan todistajilta?

Minun ja miesten välille syntyi lopulta hyvä keskustelu, jossa allekirjoittanut tosin oli enemmän vastaanottavana osapuolena. Toisin kuin minulta, jehovan todistajilta lähetystyön tekeminen tuntui tulevan kunnioitettavan luontevasti, aivan kuin he olisivat puhuneet säästä.

Opetus 3: Ole kiitollinen uskonnonvapaudesta äläkä pidä sitä itsestäänselvyytenä

Keskustelumme lomassa miehet mainitsivat suuresta projektista, jonka parissa jehovan todistajat kaikkialla maailmassa sillä hetkellä työskentelivät. Heidän tavoitteenaan oli kirjoittaa kahdeksan miljoonaa (!) kirjettä ja lähettää ne mahdollisimman korkealle taholle Venäjälle, mieluiten itselleen presidentti Putinille. Jättilähetyksen tarkoituksena olisi yrittää estää valmisteilla oleva laki, jonka tekisi Jehovan todistajien toiminnasta laitonta.

En koskaan ottanut selvää, pääsivätkö miljoonat kirjeet perille. Ehkä pääsivät, ehkä eivät, mutta ainakaan niillä ei ollut toivottua vaikutusta. Vain pari päivää sitten julkaistiin nimittäin tieto, että Venäjä on kuin onkin kieltänyt kaiken Jehovan todistajien toiminnan. Uskovaisten sijaan Jehovan todistajat ovat nyt virallisen Venäjän silmissä äärijärjestön edustajia samaan tapaan kuin esimerkiksi Isis-taistelijat. Näin siitä huolimatta, että Venäjällä on voimassa uskonnonvapauslaki.

Jehovan todistajien kohtelu Venäjällä herättää surua ja pelkoa. Missä ja milloin on mormonien vuoro päätyä kiellettyjen listalle? Jos Jehovan todistajat voidaan kieltää, miksei meitäkin? Se ei tietenkään olisi ensimmäinen kerta kirkon historiassa, kun sen jäseniä vainotaan, mutta kaltaiselleni uskonnon- ja omantunnonvapaudellaan ylpeilevän maan kasvatille tilannetta on vaikea edes kuvitella.

Lopuksi lainauksia viisaammiltani

Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon profeetat ja apostolit ovat toistuvasti vedonneet maallisen vallan edustajiin uskonnonvapauden – eivätkä vain omansa vaan kaikkien uskontojen uskonnonvapauden – puolesta. Henkilökohtaisen uskon, niin kauan kuin sitä ei käytetä perusteena muiden sortamiseen tai alistamiseen, on kuuluttava oikeuksista perustavanlaatuisimpien joukkoon.

Olen täysin samaa mieltä kuin apostoli Jeffrey R. Holland, joka on todennut: ” Vetoamalla ihmisen syvimpiin arvoihin uskonnoilla ja uskonnollisilla organisaatioilla on ainutlaatuinen kyky motivoida ihmisiä ja samalla vaalia anteeksiannon ja sovinnon asenteita sekä halukkuutta pyrkiä yhä uudelleen ihanteisiin ihmisen henkilökohtaisessa elämässä ja yhteiskunnassa.” (Liahona, heinäkuu 2016)

Apostoli Robet D. Hales puolestaan on sanonut: ” Ensimmäisenä on vapaus uskoa. Kukaan ei saisi joutua yksittäisten henkilöiden tai myöskään hallintoelinten arvostelun, vainon tai hyökkäyksen kohteeksi sen perusteella, millainen käsitys hänellä on Jumalasta. Se on hyvin henkilökohtaista ja hyvin tärkeää.” (Liahona, toukokuu 2015)

Aivan tuoreimpiin uskonnonvapauden puolesta lausuttuihin apostolisiin kommentteihin kuuluvat seuraavat, apostoli Ronald A. Rasbandin sanat: ” Me uskomme, että jokaisella tulee olla tilaa elää omantuntonsa mukaan muiden oikeuksia ja turvallisuutta loukkaamatta. Kun yhden ryhmän oikeudet törmäävät toisen ryhmän oikeuksiin, meidän täytyy noudattaa periaatetta olla oikeudenmukaisia ja hienotunteisia niin monia ihmisiä kohtaan kuin mahdollista. Kirkko uskoo ’oikeudenmukaisuutta kaikille’ -periaatteeseen ja noudattaa sitä.” (Liahona, syyskuu 2016)

Artikkelin on kirjoittanut Suvi Peltola.

Kirjoittaja on ammatiltaan toimittaja. Hänet kastettiin Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäseneksi vuonna 2009.

The post Kun mormoni tapasi Jehovan todistajat ­– tämän opin jehovan todistajilta vartissa appeared first on SeuraaKristusta.fi.

Kun sitten menin lunastamaan pakettiani, sen koko yllätti minut. Tiesin kyllä, että tilaustani seuraava lasku olisi mittava, mutta että varsinainen pakettikin olisin niin iso. Sitä en osannut odottaa. Onneksi olin liikkeellä autoilla, jonka takapenkillä valkoiseen muoviin käärittyä tilaustani oli kätevä kuljettaa.

Verkkokaupasta tilattujen pakettien avaaminen on aina yhtä jännittävää. Olenko saanut haluamani tuotteet vai onko lähetyslistassa puutteita? Ovatko tuotteet oikeaa kokoa, väriä, merkkiä ja mallia ja onko niiden määrä oikea? Tällä kertaa onneksi oli. Tilaukseni sisälsi kaksi hevosharrastukseeni liittyvää varustetta, jotka molemmat olivat prikulleen sitä, mitä olin tilannut.

Tyytyväisenä näkemääni ryhdyin lajittelemaan pakkausjätteitä. Ohuet paperikääreet roskiin, pahvit pahvinkeräykseen, muovit… Mutta mitäs, mikä ihme tuohon lattialle putosi? Onko se karkki? Sainko kiitoksena tilauksestani verkkokaupan nimellä koristettuun paperiin kietaistun karamellin?

Leveä hymy kasvoillani poimin makeisen taskuuni. Aika hyvää palvelua, ajattelin. Pisteet tälle verkkokaupalle.

Olin siis varsin onnellinen jo yhdestä karkista, mutta pian hymyni levisi entisestään. Taitellessani kokoon kaikkein suurinta, pussimaista muovikäärettä, tunsin pussin pohjalla jotain kovaa. Suoristin nopeasti jo tekemäni taitokset, työnsin käteni sisään ja kauhaisin muovin keskeltä kokonaisen kourallisen karkkeja. Nyt tätä naista hemmotellaan!

En tietenkään ajattele, että tekemäni kallis tilaus ja muutama hassu karkki olisivat jotenkin vertailukelpoisia. Pari karamellia on verkkokaupalle niin vähäpätöinen kuluerä, että niitä voitaneen nakella vaikka kaikkien kaupan kautta tehtyjen tilausten mukaan.

Tärkeintä on karkkien lähettämisen ele, se mitä karkit edustavat. Vaikka maksan itseni kipeäksi verkkokaupalle, minulle pyytämättä lähetettyjen karkkien asioista tunnen melkein jääväni voitolle.

Mitäkö tällä kaikella on tekemistä uskoni, Kristuksen tai yhtään minkään evankeliumiin liittyvän kanssa? Paljon. Olen surkea käyttämään vertauksia saati laatimaan niitä, mutta verkkokaupasta saamani karkit herättivät minussa heti vertauskuvallisia ajatuksia.

Karkit toimivat kuin Taivaan Isän rakkaus meitä lapsiaan kohtaan – sillä erotuksella, että Taivaan Isä ei tavoittele voittoa. Hän on valmis antamaan meille rakkauttaan ja siunauksiaan, suorastaan kaatamaan niitä niskaamme, aina kun vain itse olemme valmiita niiden vastaanottamiseen.

Presidentti Dieter F. Uchtdorf, toinen neuvonantaja kirkon ensimmäisessä presidenttikunnassa, on sanonut: ”Osa haastettamme on mielestäni se, että me kuvittelemme, että Jumalalla on kaikki siunauksensa suljettuina valtavaan pilveen ylhäällä taivaassa ja Hän kieltäytyy antamasta niitä meille, ellemme me noudata joitakin ankaria, holhoavia vaatimuksia, jotka Hän on asettanut. Mutta käskyt eivät ole lainkaan sellaisia. Todellisuudessa meille satelee lakkaamatta siunauksia taivaalliselta Isältä. Omat pelkomme, epäilyksemme ja syntimme estävät sateenvarjon tavoin noita siunauksia saavuttamasta meitä.” (”Eläkää iloiten evankeliumin mukaan”, Liahona marraskuu 2014 s. 120)

Ja jos pari siunausta, pari ”taivaallista karkkia”, saa suupielet nousemaan korviin, miten hyvältä paljon suurempien siunausten saaminen tuntuu. Sellaista onnen tunnetta ei voi mitata rahassa tai millään ihmisen kehittämällä mittarilla. Taivaan Isän rakkauden ja häneltä saatujen siunausten tunteminen on luksusta olematta luksusta: Jotakin äärimmäisen erityistä, mutta kaikkien saatavissa.

Lopuksi omaa, ontuvaa vertaustani parempi vertaus. Kristus itse on sanonut: ” Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen, ja me aterioimme yhdessä, minä ja hän.” (Ilm.3:20)

Artikkelin on kirjoittanut Suvi Peltola.

Kirjoittaja on ammatiltaan toimittaja. Hänet kastettiin Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäseneksi vuonna 2009.

The post Kömpelö vertaus karkeista ja rakkaudesta appeared first on SeuraaKristusta.fi.

Piispan mukaan uskonnosta on tehty mediassa ja muussa julkisessa keskustelussa niin suuri mörkö, että varsinkin nuoret haluavat kiertää sen mahdollisimman kaukaa. Nuorten keskuudessa, piispa sanoi, juuri mitään ei pidetä yhtä epäilyttävänä kuin uskonnollisia ihmisiä. Argumentoipa julkisesti uskovainen ihminen näkemyksensä kuinka hyvin tahansa, hänen kommenttinsa sivutetaan, koska niitä pidetään ”vakaumuksellisesti värittyneinä”.

Nuoret eivät tietenkään omaksu uskontoja kavahtavia ajatuksiaan tyhjästä. Piispan selityksen mukaan niihin tartutaan, koska vaihtoehtoja ei oikein ole. Itse olisin taipuvainen ajattelemaan samoin. Niin pitkään kuin uskonnollisesti vakaumukselliset ihmiset suostuvat rooliinsa nykypäivän spitaalisina, heitä myös kohdellaan sellaisina.

Piispan mielestä paras lääke tähän uskovaisten osaksensa hyväksymän sairauden nujertamiseen on rohkeus. Älkää olko pelkureita, olkaa rohkeita, hän kannustaa uskonveljiään ja -sisariaan. Käytännössä piispa kehotti heitä kaivamaan oman uskonsa piilosta vakan alta ja antamalla sen näkyä. On uskovaisten itsensä tehtävä pyyhkiä kasvoiltaan heitä varjostava ”hihhulin” leima.

Aika hyvä ohje.

Mitähän käytännössä tapahtuisi, jos yhä useampi uskovainen todella lakkaisi välttelemästä uskostaan puhumista? Mitä jos me uskovaiset (uskonnosta riippumatta) emme harjoittaisi itsesensuuria tilanteissa, joissa oma vakaumuksemme saattaa nousta esille?

Olisipa mahtavaa, jos uskaltaisin kokeilla. Ja jos moni muukin uskaltaisi. Se voisi saada aikaan suuren muutoksen.

Ymmärrän toki hyvin, miksi esimerkiksi luterilaisilla on suuri houkutus pitää suunsa supussa uskonasioistaan. En minäkään jaksaisi sitä, että joutuisi aloittamaan suunnilleen jokaisen keskustelun selvityksellä siitä, kuinka Päivi Räsäsen mielipiteet eivät edusta koko totuutta luterilaisten mielipiteistä.

Samahan se on meillä mormoneilla: Itse ainakin saatan jättää joitain puheenvuoroja käyttämättä, koska en yksinkertaisesti jaksa kysymysvyöryä, joka uskonnollisen vakaumukseni esille tuleminen nostaa. Olisipa mahtavaa voida ottaa osaa keskusteluun mormonina ilman, että kanssakeskustelijoiden seuraavat kommentit liittyisivät automaattisesti moniavioisuuteen tai naispappeuteen.

Toisaalta, eivät kai kysymykset Päivi Räsäsestä (luterilaisten kohdalla) tai moniavioisuudesta (mormonien kohdalla) lopu koskaan, jos niihin ei koskaan vastata. Ehkä uskovaisten pitäisi ottaa oppia netissä vihapuheen kohteeksi joutuneilta ja toimia, kuten heitä kehotetaan toimimaan. Pitäisi jaksaa pitää keskustelu asiallisena ja oikoa vääriä käsityksiä yhä uudestaan, koskaan kiihtymättä.

Lienee syytä pitää mielessä myös se, mikä ero on keskustelulla ja väittelyllä. Jos keskustelun lomassa mainitsen jonkin mielipiteistäni pohjaavan kristilliseen vakaumukseeni, en tee sitä esitelläkseni eettistä paremmuuttani saati käännyttääkseni keskustelukumppanini. Mainitsen siitä puhtaasti osana argumentointiani. Kuten sanottua, väittelyt ovat asia erikseen, mutta henkilökohtaisesti en lähtisi sotkemaan uskontoja niihin. Vai milloin muka uskonnolliset väittelyt ovat johtaneet johonkin hyvään?

Artikkelin on kirjoittanut Suvi Peltola.

Kirjoittaja on ammatiltaan toimittaja. Hänet kastettiin Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäseneksi vuonna 2009.

The post Miksi minua pidetään ”hihhulina”? appeared first on SeuraaKristusta.fi.