Olen haaveillut äitiydestä niin kauan kuin muistan. Haaveissani rakastin raskausaikaa ja kasvavaa mahaa. Ajattelin tuntevani rakkautta vauvaani kohtaan heti raskaudesta kuultuani. Kuvittelin valmistautuvani vauvan tuloon innolla ja odottavani täynnä kaipuuta tapaavani hänet. Ajattelin jättäväni työt ja opiskelut mielelläni taka-alalle, sillä eihän mikään voisi olla minulle oman vauvan tapaamista ja hoivaamista tärkeämpää.

Positiivinen raskaustesti muutti ajatukseni

Seistessäni vessassa positiivinen raskaustesti kädessäni nuo kaikki haaveet tuntuivat kasautuvan päälleni. Yhtäkkiä raskaus ja ajatus vauvasta ei tuntunutkaan ihanalta. Tuo pieni viiva tikussa konkretisoi kaiken sen, miten elämäni tulisi muuttumaan.

Alkuraskaus oli minulle täysin erilainen kokemus kuin mitä olin ajatellut sen olevan. Olin valmistautunut siihen, että raskaus voisi olla fyysisesti rankka kokemus pahoinvointeineen, kasvavine mahoineen ja kipuineen, mutta en ollut lainkaan varautunut sen tuomaan henkiseen lastiin. Ensimmäisen raskauskolmanneksen ajan en oikein osannut ajatella muuta kuin sitä, kuinka pian menettäisin elämäni kokonaan. Pelkäsin, etten tuntisi itseäni enää omaksi itsekseni muuttuvassa kehossani. Eniten pelkäsin kuitenkin sitä vastuuta, joka lapsen saamiseen väistämättä liittyy.

Pian huomasin kamppailevani lukuisten negatiivisten ajatusten kanssa. Sen päälle nousi syyllisyys siitä, etten osannut keskittyä rakastamaan kasvavaa vauvaani ja nauttimaan raskaudesta. Minusta tuntui, että tuo mahassani kasvava pieni alien (se ei tuntunut vauvalta) tulisi tuhoamaan elämäni. Miten voisin ikinä oppia rakastamaan sitä? Mitä jos en tuntisi mitään nähdessäni vauvan ensimmäisen kerran?

Tunsin paljon riittämättömyyttä. Tunsin syyllisyyttä siitä, että vauvan sijaan keskityinkin itsekkäästi vain muuttuvaan kehooni.

Pelot ja yksinäisyyden tunne saivat minusta yliotteen

Raskauden ensimmäinen puolisko taisi olla hämmentävää aikaa myös puolisolleni. Hän joutui – ja joutuu edelleen – säännöllisesti kuuntelemaan paniikkia ja itkua yrittäessäni kertoa hänelle, etten pysty tähän. Onnekseni hän on ollut äärettömän kärsivällinen kanssani. Vaikka hän ei pystykään samaistumaan sisälläni tsunamin lailla kuohuvaan tunnemyrskyyn, hän on aina vierelläni ja kuuntelee ja lohduttaa minua.

Yllätyksenä minulle tuli myös raskauden myötä saapunut kaikuva yksinäisyyden tunne. Yhtäkkiä elämäntilanteeni oli täysin erilainen kuin ystävieni ja läheisteni elämä. En osannut enää samaistua heidän kokemuksiinsa, eivätkä he juurikaan ymmärtäneet, mitä minä olin käymässä läpi. Saatoin toisinaan jopa loukkaantua siitä, että koin heidän sivuuttavan tunteeni. Tietenkään he eivät vain osanneet reagoida kokemuksiini, sillä elämäntilanteemme eivät olleet enää samat. Pian minusta tuntui siltä, etten voinut puhua enää kenenkään kanssa.

Joinakin päivinä ajattelin, että olisi parempi, jos vauvaa ei olisi olemassa. Tahdoin vanhan elämäni takaisin. Ja sitten putosin syyllisyyden kierteeseen. Eihän näin saisi ajatella omasta vauvasta! Lopulta ajattelin, että olisi parempi, jos minua ei olisi olemassa.

En osaa kokonaan kuvailla sitä toivottomuutta, jonka pelkoni, syyllisyydentuntoni ja itselleni asettamani paineet loivat. Mutta vaikka hetken aikaa tuntui tavattoman synkältä, onnekseni pääsin kiipeämään tuosta pelon ja masennuksen syvästä kuilusta ylös.

Siihen tarvittiin monen henkilön apua, joista tärkeimmät ovat puolisoni, terapeuttini ja Vapahtajani.

Kristus auttoi minua hyväksymään elämäntilanteeni

Iso askel raskauden hyväksymiseen oli, kun ymmärsin, että Vapahtaja tietää pelkoni.

Itse asiassa Hän ei vain tiedä pelkojani. Hän on kokenut ne kanssani. Ja kaikista peloistani huolimatta minua on siunattu raskaudella. Sen oivaltaminen auttoi minua tietyllä tapaa hyväksymään raskauden ja sen, että on okei kokea tunnemyrskyjä. Se ei estä minua tulemasta äidiksi. Eikä se automaattisesti tee minusta huonoa äitiä.

Sain myös vahvan hengellisen tunteen siitä, että tämän raskauden oli tarkoitus tapahtua täsmälleen tällä hetkellä. Nykyajan urakeskeisessä yhteiskunnassa pelkäsin, että minut tultaisiin näkemään ”vain kotiäitinä”. (Vaikka se onkin kerta kaikkiaan hölmö ajatus! Monet naiset, joita arvostan eniten, ovat valinneet kotiäitiyden ennen uraa. Eikä lasten saaminen tarkoita sitä, ettei nainen voisi myös olla kouluttautunut ja edetä urallaan.) Saamani hengellinen kokemus kuitenkin karkotti tuon pelon. Ymmärsin, että raskautuminen ja lapsen saaminen nuorena kuuluvat minun matkaani. Oivalsin, että teen elämälläni juuri sitä mitä minun pitääkin tehdä.

Koen todella tämän raskauden olleen minulle hengellinen matka. Olen oppinut luottamaan Jeesukseen Kristukseen tavalla, jota en aikaisemmin osannut. Uskon, että minun on ollut välttämätöntä kulkea tämä matka oppiakseni tarvittavat henkiset selviytymistaidot äitiyttä varten.

Tulevaisuus on täynnä toivoa ­– ja muitakin tunteita, ja se on okei

Vaikka koen välillä edelleenkin epävarmuutta, niin nykyään odotan pian edessä olevaa synnytystä ja vauvani tapaamista lämpimin tuntein. Jännitän edelleen sitä, minkälaisen siteen tulen muodostamaan vauvani kanssa. Enää en kuitenkaan pelkää sitä, etten osaisi rakastaa häntä.

Olen varma siitä, että kamppailen näiden tunteiden kanssa vielä tulevaisuudessa. Olen kuitenkin iloinen siitä, että olen päässyt jo näin pitkälle. Jos siellä ruudun toisella puolella on joku, joka ponnistelee samojen asioiden kanssa: olen varma, että sinusta tulee paras mahdollinen äiti juuri sinun lapsellesi. Minä luotan sinuun, ja niin luottaa Taivaallinen Isäkin, joka on siunannut sinua tuolla pienellä ihmeellä. ❤️

Artikkelin on kirjoittanut Nella Ihalmo

[cta link=”https://www.facebook.com/groups/391627318446588″ text=”Tule keskustelemaan kanssamme hengellisyyteen liittyvistä aiheista Seuraa Kristusta Facebook-ryhmässä:” button_text=”Tule keskustelemaan” button_color=”#e5d54e”]

The post Yllättikö raskauden aiheuttama mielen vuoristorata sinutkin? appeared first on SeuraaKristusta.fi.

Mutta on meillä oikeasti joitakin tapoja, jotka eroavat valtaosasta muita ihmisiä. Me käymme kirkossa joka sunnuntai. Me teemme sukututkimusta. Me emme juo kahvia tai alkoholia emmekä harrasta seksiä ennen avioliittoa.

Koska olen ollut Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäsen koko elämäni, nämä tavat ovat aina olleet minulle itsestään selviä. Mutta tiedän, että monesta ne voivat kuulostaa kummallisilta, ennen kuin ymmärtää, miksi me oikeastaan elämme niin kuin elämme. Sen takia minulle on tavallaan ollut aina itsestään selvää, että toivoisin puolisoni jakavan kanssani samat arvot ja elämäntavat.  

Yhteinen arvomaailma

Jos olet vegaani, toivot varmasti, että kumppanisi ainakin ymmärtäisi elämäntapasi, ellei itse eläisi samalla tavoin. Samalla tavoin toivoin itse puolisoltani sitä, että hän ymmärtäisi ja hyväksyisi minut sellaisena kuin olen, uskontoni ja sen kautta elämääni kuuluvat tavat ja arvot mukaan lukien.

Siksi olen onnekas, että puolisoni jakaa kanssani saman uskonnon. Se on ollut tekijä, joka on helpottanut yhteistä arkeamme huomattavasti. Meidän ei esimerkiksi tarvitse miettiä, kumman vanhemman uskonnon (tai uskonnottomuuden) mukaan kasvatamme tulevat lapsemme. Meille ei synny ristiriitoja siitä, miten vietämme aikamme sunnuntaina, sillä käytämme aikamme menemällä yhdessä kirkkoon.

Elämä on kuoppaista ja jokaisessa yhteiselossa ja avioliitossa tulee olemaan haasteita. Tältä osin ajattelen kuitenkin noudattaneeni sanontaa ”valitse taistelusi”, sillä eroavuus uskontojen välillä ei perheessämme ole yksi niistä haasteista, joita me koemme.

Iankaikkinen perhe

Oletko koskaan ajatellut lupausta, jonka puolisot antavat toisilleen heidän solmiessaan avioliiton?

Usein vihkimisessä käytetään sanoja ”aina kuolemaan asti” tai ”kunnes kuolema teidät erottaa”. Oman elämänsä jakaminen toisen kanssa koko eliniän ajan on kaunis, herkkä ja intiimi asia.

Mutta entä sitten, kun puoliso kuolee?

Minä uskon kuoleman jälkeiseen elämään ja siihen, että oikealla valtuudella vihittynä kuoleman ei tarvitse erottaa minua puolisostani ja perheestäni. Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon temppeleissä tapahtuva vihkiminen sinetöi puolisot toisilleen koko maanpäällisen elämämme ajaksi, mutta myös sen jälkeen.

Temppeliin päästäkseen on oltava kirkkomme jäsen. Se on myös syy sille, miksi halusin mennä naimisiin kirkon jäsenen kanssa. Sen lisäksi, että yhteinen elämämme on rakennettu samalle arvopohjalle, voi tuo yhteinen elämä jatkua kuoleman sitä estämättä.

Iankaikkinen perhe tuo minulle mittaamatonta lohtua ja turvaa. Tiedän, että vaikka minulle tai puolisolleni tapahtuisi jotain, meidät on sinetöity toisiimme. Yhdenkään hyvästin ei tarvitse olla lopullinen.

Mitä jos en olisi löytänyt puolisoa kirkosta?

Eräs minulle läheinen kirkon johtaja on opettanut: ”On parempi pysyä naimattomuuden autuudessa kuin vaarantaa arvosi.” Mielestäni tämä on hyvä opetus, jota voi soveltaa puolison etsimisen lisäksi myös muille elämän osa-alueille. Kun jaksaa puolustaa omia arvoja tilanteessa, jossa ne voisivat vaarantua, tuntuu se jälkikäteen aina palkitsevalta. 

Olisinko itse toiminut toisin, jos en olisi koskaan tavannut puolisoani vaan olisin ollut naimaton vuosikausia?

En osaa sanoa. Sen tiedän, että kaipaisin varmasti puolison tarjoamaa yhteenkuuluvuutta, läheisyyttä, ystävyyttä ja tukea. Olisin varmasti huolissani siitä, saisinko koskaan omaa perhettä. Mutta koska pidän iankaikkista perhettä ensisijaisen tärkeänä, luulen, että säilyttäisin kärsivällisyyteni ja jatkaisin etsimistä, kunnes löytäisin henkilön, joka voisi tarjota sen minulle.

Oli sinulla puoliso tai ei, taivaallisen Isän suunnitelmaan kuuluu, että jokaisella meistä on mahdollisuus saada onnellinen iankaikkinen perhe. Joillekin tämä siunaus tarjotaan myöhemmin kuin muille. Toiset eivät löydä omaa perhettään tässä elämässä, mutta sekään ei tarkoita, ettei se olisi saavuttamattomissa. Maanpäällinen elämämme on vasta matkamme alku. 

En tiedä vielä, miltä meidän iankaikkinen matkamme näyttää, mutta puolisoni kanssa otan jokaisen meille annetun päivän vastaan innolla. 

Artikkelin on kirjoittanut Nella Ihalmo 

Mitä sinä antaisit voidaksesi olla perheesi kanssa ikuisesti? 

[cta link=”https://www.facebook.com/groups/391627318446588″ text=”Tule keskustelemaan kanssamme hengellisyyteen liittyvistä aiheista Seuraa Kristusta Facebook-ryhmässä:” button_text=”Tule keskustelemaan” button_color=”#e5d54e”]

The post Miksi menin naimisiin kirkon jäsenen kanssa? appeared first on SeuraaKristusta.fi.

Muistellessani edesmenneitä rakkaita, ajattelen usein isovanhempiani. He kaikki kuolivat isovanhemmiksi melko nuorina. Osaa en juuri oppinut tuntemaan. Niidenkin kanssa, jotka opin tuntemaan aika jäi aivan liian lyhyeksi. Kaipaan heitä. Ystäväni nukkui pois äkillisesti yliopisto-opintojemme aikana. Toivon, etteivät tiemme olisi eronneet niin varhain. Kaipaan myös häntä.

”Me suremme menettämiämme rakkaita ikään katsomatta. Sureminen on yksi syvimmistä puhtaan rakkauden ilmaisumuodoista. – – Lisäksi me emme osaisi täysin arvostaa myöhempää jälleennäkemistä, ellemme kokisi murheellista eroa nyt. Ainoa tapa poistaa suru kuolemasta on poistaa rakkaus elämästä.” (Russel M. Nelson)

Edesmenneet läheisemme eivät katoa pois

Rakkaat läheiseni eivät ole kadonneet tai lakanneet olemasta. Saatamme haudan lepoon kuolleiden ruumiit, mutta ne ovat vain osa heistä.

Ihmisen henki on ikuinen ja jatkaa olemassaoloaan henkimaailmassa kuoleman jälkeen. Joseph Smith opetti, että henkimaailma on fyysisesti meitä hyvin lähellä, tämän maan päällä. Emme vain voi nähdä kuolleiden henkiä. Mutta joskus voimme tuntea heidän läsnäolonsa. Eromme heistä on väliaikainen. Kun on oma aikamme poistua tästä elämästä, tulemme tapaamaan heidät jälleen.

Henkimaailmassa odotamme ylösnousemusta, jossa Kristus voimallaan kuoleman ylitse antaa henkemme yhdistyä kuolemattomaan kehoon. Siinä tilassa voimme palata Taivaallisen Isämme luo ja olla yhdessä perheidemme kanssa ikuisesti, jos niin valitsemme.

Temppelien kautta perheet voivat olla ikuisesti yhdessä

Temppelissä voidaan tehdä työtä kuolleiden puolesta. Se tarkoittaa, että tuomme temppeliin edesmenneen henkilön nimen ja voimme suorittaa esimerkiksi kasteen hänen puolestaan. Tuolloin kyseisellä henkilöllä on henkimaailmassa mahdollisuus tehdä liitto Jumalan kanssa kasteen kautta ikäänkuin hän olisi itse mennyt kasteelle.

Teemme töitä temppelissä antaaksemme kuolleille mahdollisuuden vastaanottaa kaikki toimitukset, joita tarvitaan Jumalan luokse palaamiseen ja perheiden yhdistämiseen ikuisesti. Kun perheenjäsenemme sinetöidään meihin temppelissä se tarkoittaa, että voimme olla yhdessä myös tämän elämän jälkeen.

Minusta on lohdullista ajatella, että Taivaallinen Isä ei tarkoittanut läheisiämme kohtaan tuntemiamme syvimpiä rakkauden tunteita vain osaksi maanpäällistä elämää. Ne kuuluvat elämäämme myös tuonpuoleisessa. Vanhin Holland sanoi:

”En tiedä, kuinka puhua taivaasta ilman vaimoani tai lapsiani. Se ei olisi taivas minulle.”

Voin samastua vanhin Hollandin lainaukseen. Taivas ei olisi taivas ilman läheisiämme. Se ei olisi taivas ilman jo täällä kokemaamme rakkautta.

Sukututkimus yhdistää perheemme menneisiin sukupolviin

Sukututkimustyön kautta etsimme omia esivanhempiamme. Sukututkimuksen tekeminen on jännittävää. Se on vähän kuin salapoliisin työtä, jossa yrittää vihjeiden perusteella selvittää kuka kukin on. Kun teen sukututkimusta voin tuntea yhteenkuuluvuutta sukulaisten kanssa, joita en ole koskaan tavannut tai jotka ovat eläneet satoja vuosia aikaisemmin.

On mahtava tunne huomata vanhasta kirkon kirjasta otetussa kuvassa oman sukulaisen nimi. Minun sukuni on kotoisin Lappajärven ja Lohtajan lähistöltä. Yleensä he ovat kuuluneet tavallisiin suomalaisiin maanviljelijöihin.

Kuten suurimmassa osassa perheistä muutama vuosisata takaperin minunkin sukuni perheissä oli yleensä paljon lapsia ja osa heistä kuoli hyvin nuorena. Joskus aikuisiksi kasvoi vain yksi tai kaksi lasta, eikä kaikista pieninä lapsina kuolleista välttämättä ole säilynyt merkintöjä kirkonkirjoissa.

Usein tällaisissa tapauksissa kirjattuani tiedot perheestä olen tuntenut, että jotain puuttuu. Kun olen löytänyt unohtuneen lapsen tiedot, se on tuonut suurta iloa. Uskon, että nämä lapset ja heidän perheensä iloitsevat valtavasti henkimaailmassa, kun heidät voidaan sinetöidä keskenään ikuiseksi perheeksi. Ehkä olen kokenut osan heidän ilostaan liittäessäni lapsen puuttuneet tiedot perheensä tietojen pariin.

Olemme kaikki osa Jumalan perhettä

Joskus tunnen olevani hyvin yksinäinen ja irrallaan perheestäni. Suurinosa perheenjäsenistämme ja suvustamme elää kaukana meistä. Sukututkimuksen kautta voin muistaa olevani osa suurempaa perhettä, joka ei ole minusta lainkaan niin kaukana kuin voisi kuvitella.

Ja lopulta sukututkimuksen ja temppelityön avulla perheemme yhdistyvät yhdeksi suureksi Jumalan perheeksi. Sellaiseksi, jossa elimme ennen syntymäämme maan päälle. Oikeastaan olemme kaikki yhtä perhettä, Jumalan lapsia ja veljiä ja sisaria keskenämme.

Täältä voit lukea lisää elämästä ennen syntymää

Jonain päivänä tapaan edesmenneet sukulaiseni, joista minulla nyt on vain vähän tietoa historiallisten aikakirjojen kautta. Silloin voin oppia tuntemaan heidät paremmin. Jonain päivänä tapaan myös niiden rakkaideni kanssa jälleen, jotka tunsin tämän elämän aikana. Ja me voimme kaikki iloita yhdessä perheenä.

Artikkelin on kirjoittanut Paula Jarvis

Kenet sinä odotat tapaavasi tämän elämän jälkeen? Miksi?

[cta link=”https://www.facebook.com/groups/391627318446588″ text=”Tule keskustelemaan kanssamme hengellisyyteen liittyvistä aiheista Seuraa Kristusta Facebook-ryhmässä:” button_text=”Tule keskustelemaan” button_color=”#e5d54e”]

The post Jonain päivänä tapaamme edesmenneet läheisemme jälleen appeared first on SeuraaKristusta.fi.

Vapahtajan opetuksia

Mormonin kirjassa ylösnoussut Herra antoi sakramentin joukolle nefiläisiä (3 Nefi 18:1-9), ja selitti, että tähän toimitukseen osallistuminen osoitti, että he haluavat tehdä sen, mitä Hän on käskenyt heidän tehdä (3 Nefi 18:10). Heti tämän jälkeen Hän käski heidän ”valvoa ja rukoilla alati” ja erityisesti rukoilla ”perheissänne Isää” (3 Nefi 18:15, 21).

Tämä käsky rukoilla on vain yksi monista tilanteista, joissa Jeesus korosti rukouksen teemaa nefiläisille. Donald W. Parry, Raamatun ja Mormonin Kirjan tutkija, kommentoi tätä tärkeää aihetta sanoen ”Missään muualla Mormonin kirjassa rukoilemisen aihetta ei opeteta ja korosteta yhtä merkittävällä tavalla kuin 3 Nefin luvuissa 11-20. … Jeesuksen Kristuksen keskeinen rooli rukouksen käsitteen opettajana nefiläisten väenpaljoudelle on merkillepantavaa.” Jotta ymmärtäisimme Vapahtajan kehoituksen rukoilla perheemme kanssa, meidän täytyy asettaa se niiden laajempien ohjeiden yhteyteen, joita hän antoi 3. Nefissä.

Nefiläisten luona ollessaan Kristus toisti monia opetuksista, jotka löytyvät vuorisaarnasta (Matteus 5-7), mukaan lukien version Isä Meidän -rukouksesta ja muita ohjeita siitä, kuinka rukoilla (Matteus 6:5-13; 3 Nefi 13:5-13). Kuten John W. Welch huomioi, vuorisaarnaan sisältyvät periaatteet kaikuvat myös Vapahtajan nefiläisille esittämien opetusten loppuosassa mukaanlukien Kristuksen ohjeissa rukoilemisesta.

3 Nefin luvussa 18 Kristus erityisesti opasti ”kuten minä olen teidän keskuudessanne rukoillut, niin rukoilkaa” (3 Nefi 18:16). Vapahtaja rukoili ainakin yksitoista kertaa nefiläisten luona suorittamansa palvelutyön aikana. Welch havaitsee kolme yhteistä teemaa tai huolenaihetta Jeesuksen muistiinmerkityissä rukouksissa:

1. Hän kiittää Jumalaa, erityisesti sanansa ilmaisemisesta maailmalle (ks. Matteus 11:25-27);
2. Hän puhuu jatkuvasti ihmiskunnan puolesta etsiäkseen heille anteeksiantoa ja puhdistumista, jopa niille, jotka olivat ristiinnaulitsemassa Hänet;
3. Hän alistuu Isän tahtoon.

Welch jatkoi ”Parempaa osoitusta näistä kolmesta Herran rukousten aiheesta ei ole säilynyt kuin on niin kauniisti ilmaistu 3. Nefin 19. luvussa,” joka ajoittuu perherukouksista annetun ohjeen jälkeen. Tässä rukouksessa Vapahtaja (1) kittää Isää Pyhän Hengen lähettämisestä (3 Nefi 19:20), (2) ilmaisee kiitollisuutensa Hänen valitsemiensa opetuslasten puhdistamisesta (3 Nefi 19:28-29), (3) rukoilee niin ihmeellisin sanoin, ettei niitä voitu kirjoittaa, mutta joiden kautta ihmisten annettiin tietää Jumalan tahto.

Pohjimmiltaan Isä Meidän -rukous on annettu erityisesti malliksi siitä, kuinka rukoilla (3 Nefi 13:9). Welchin analyysi paljastaa saman kaavan tässä rukouksen esikuvassa. Tämä rukous sisältää myös pyynnön ”äläkä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta.” Vapahtajan opetukset 3 Nefin luvussa 18 täsmentävät rukouksen roolia kiusausten torjumisessa: ”Totisesti, totisesti minä sanon teille: Teidän täytyy valvoa ja rukoilla alati, ettei Perkele kiusaisi teitä ja eksyttäisi teitä vankeuteen. … Teidän täytyy valvoa ja rukoilla alati, ettette joutuisi kiusaukseen, sillä Saatana haluaa saada teidät seuloakseen teitä niin kuin vehnää” (3 Nefi 18:15, 18).

Selvästi paholainen, ei Herra, johdattaa meidät kiusaukseen, ja Herralta saamamme vahvistus voi suojella meitä vastustajan pyrkimyksiltä (vrt. JST Matteus 6:14). Tässä yhteydessä Vapahtaja lisää ”Rukoilkaa perheissänne Isää, aina minun nimessäni, jotta vaimonne ja lapsenne olisivat siunattuja” (3 Nefi 18:21).

Rukouksen vaikutus perheeseen, avioliittoon ja henkilökohtaiseen elämään

Presidentti Russel M. Nelson on opettanut ”Kirkon jäsenten tapana on polvistua perherukoukseen aamuisin ja iltaisin.” Uudessa Testamentissa ja 3. Nefin kirjassa Vapahtaja itse antoi mallin siitä kuinka ja mitä rukoilla, sekä yksin, että yhdessä. Kuten Welch huomioi:

”Jeesuksen rukoukset keskittyivät kolmeen olennaiseen uskonnollisen kokemuksen osa-alueeseen: ilmoituksen tärkeyteen, anteeksiannon tarpeeseen ja Isän tahdon ylemmyyteen. … Ottamalla vastaan koko sydämellämme Herran rukousten kattavan hengen, löydämme paitsi vastauksen opetuslasten vilpittömään pyyntöön ”Herra, opeta meitä rukoilemaan”, mutta myös esikuvan elämällemme.”

Pohtiessamme Vapahtajan kehoitusta rukoilla perheissämme ”jotta vaimonne ja lapsenne olisivat siuanttuja”, asiayhteydestä voi havaita myös toisen merkityksellisen ja elintärkeän siuanuksen perheillemme nykyaikana: suojan kiusauksia vastaan. Vapahtaja opetti, että tunnolisia rukouksia tarvitaan suojaksi vastustajan kiusauksia vastaan, ja Isä Meidän -rukouksen kautta Hän opetti, että meidän pitäisi suoranaisesti rukoilla suojelua kiusauksilta.

Haasteet ja kiusaukset, joita lapset ja nuoret nykyään kohtaavat ovat liian voimakkaita lähettääksemme heidät matkaan ilman perherukouksen kautta saatua lisävoimaa ja Henkeä. Vanhin Gordon B. Hinckley opetti, että perherukoukset ovat yksi neljästä kulmakivestä, joiden varaan uskoon keskittyvä koti rakentuu. Hän selitti:

”En tiedä yhtäkään tapaa, jolla olisi hyödyllisempi vaikutus elämäänne kuin tapa polvistua yhdessä päivänne aluksi ja lopuksi. Jollain tavalla ne pienet myrskyt, jotka vaikuttavat olevan jokaisen avioliiton koetuksena, häviävät, kun polvistuen Herran edessä kiitätte Häntä toisistanne, toistenne läsnäollessa, ja sitten yhdessä kutsutte Hänen siunauksiaan elämäänne, kotiinne, rakkailenne ja unelmillenne. … Lapsenne tulevat tuntemaan sen kodin turvallisuuden, jossa Herran Henki asuu. … He tulevat kokemaan ystävällisen, lempeästi lausutun sanan turvallisuuden, ja heidän omien elämiensä myrskyt tulevat rauhoittumaan. … He kasvavat arvostuksen tunne sisimmässään, kuultuaan vanhempiensa ilmaisevan kiitollisuutensa rukouksessa pienistä ja suurista siunauksista. He aikuistuvat uskoen elävään Jumalaan.”

Artikkelin on koonnut Book of Mormon Central -työryhmä ja se on alun perin julkaistu Book of Mormon Central -sivustolla. Artikkelin on suomentanut Paula Jarvis.

The post Miksi teidän perheenne pitäisi rukoilla yhdessä? appeared first on SeuraaKristusta.fi.

Kotiin keskittyvän kirkon ansiosta minulla on ollut mahdollisuus muodostaa merkityksellisiä muistoja lasteni kanssa ja luoda rutiineja, joiden kautta voimme nauttia yhdessä enemmän hengellistä ravintoa päivittäin.

Kirkko olohuoneessa

Kotiin keskittyvä kirkko oli jotain, mistä tavallaan kuulimme ensi kertaa lokakuun 2018 yleiskonferenssissa. Periaatteessa kyseessä ei ollut mikään uusi asia, koska perheen ja kodin merkitystä on aina korostettu kirkossa. Ne tarjoavat parhaan paikan oppia Kristuksesta ja harjoitella seuraamaan Hänen esimerkkiään käytännössä.

Presidentti Nelsonin johdolla myös kirkon ohjelmia ja oppimateriaaleja muutettiin tukemaan enemmän näitä huomion keskipisteitä. Saimme Tule ja seuraa minua -aineiston, jossa on viikoittaisia oppialueita pyhistä kirjoituksista ja sisältöön liittyvistä teemoista. Lisäksi kirkon sunnuntaikokousten aikatauluja lyhennettiin  kotona tapahtuvan uskon harjoittamisen tukemiseksi.

Maaliskuussa ensimmäinen presidenttikunta linjasi maailmanlaajuisesti, että koronapandemian vuoksi kirkoissa kokoontuminen jätettäisiin toistaiseksi tauolle. Seurakuntakeskuksia tai edes temppeleitä ei käytetty väliaikaisesti lainkaan pandemian etenemisen hidastamiseksi ja hallitusten työn tukemiseksi. Se vaikutti omaan perheeseemme merkittävästi.

Sunnuntain sakramenttikokous siirtyi fyysisesti omaan olohuoneeseemme.

Sakramenttikokous

Meillä on kolme eloisaa poikalasta. Kaikki ovat alle kouluikäisiä. Ensimmäinen kotisakramenttikokouksemme oli melkoinen katastrofi, jonka jälkeen me vanhemmat pyyhimme hikeä otsaltamme.

Poikien oli vaikea mieltää, että pidämme kokoukset omassa tutussa olohuoneessamme ja isä siunaa sakramentin keittiönpöydän äärelle polvistuneena. Leluja haluttiin mukaan kasoittain. Kukaan ei malttanut istua paikallaan. Sohvalla ei ollut tarpeeksi tilaa. Meteli kaikui naapureille saakka. Ohikulkija ei olisi voinut kuvitella sisään kurkistaessaan, että meneillään on jonkinlainen uskonnollinen hetki.

Pohdin asiaa ja tunsin Taivaallisen Isän antavan minulle kaksi ohjetta kokemuksemme parantamiseksi.

Ensiksi koin, että meidän pitäisi antaa lasten osallistua ohjelmaan mahdollisimman paljon. Niinpä he saavat joka kerta valita evankeliumiaiheisesta kuvakirjastamme jonkin kuvan, josta he haluavat pitää puheen. Sitten he kertovat kuvastaan vuorollaan muistinsa mukaan. Lapset ovat myös pitäneet rukouksia ja johtaneet laulua (eli pitäneet esillä monistetta siitä, yleensä väärinpäin). Itse olemme pyrkineet keskittymään henkilökohtaisten kokemusten jakamiseen omissa puheenvuoroissamme. Ne kiinnittävät lasten mielenkiinnon ja auttavat meitä kertomaan omasta uskostamme arjen tilanteiden kautta.

Toinen asia, jonka avulla tunsin meidän voivan saada hengellisiä kokemuksia sunnuntaisin, oli tehdä olohuoneesta kirkon ajaksi arjesta poikkeava paikka. Siivoamme kodin lauantaina ja viemme lelut pois näkyviltä. Kokoukseemme otamme esille kuvia, jotka auttavat meitä rauhoittumaan ja keskittymään evankeliumiin. Meille on päätynyt kaksi vanhaa lasten laulukirjaa, joissa on kauniita värikuvia. Ne ovat olleet loistavia apuvälineitä. Pojat olivat alkeisyhdistyksessä tehneet kuvakollaasit Kristuksesta, joiden avulla he voivat muistella Vapahtajaa. Välillä evankeliumiaiheinen kuvastomme on pääasiallisena kiinnostuksen kohteena.

Usein nuorimmaisemme saa edelleen kiukunpuuskan, alkaa huutaa kesken sakramentin siunaamisen tai juoksee kehässä ”puhujatuolimme” ympärillä. Isommat seisovat milloin päällään sohvalla, kaivavat nenäänsä tai koettavat muotoilla kaukoputkia laulukirjoista. Joka kerta tunnen silti Pyhän Hengen olevan läsnä kokouksessamme ja tiedän, että myös lapsemme tuntevat sen.

Alkeisyhdistys

Tavallisesti lapset kokoontuisivat sunnuntaisin sakramenttikokouksen jälkeen omaan luokkaansa, alkeisyhdistykseen. Siellä heillä on iän mukaisesti suunniteltu opetustuokio, musiikkia ja mahdollisesti leikki- tai askarteluaikaa. Olemme yrittäneet järjestää lapsille vastaavia opetustuokioita myös kotona.

Keräännymme ison keittiönpöydän ääreen. Lasten on helpoin keskittyä aamupäivällä, joten usein pidämme luokan silloin.

Joitain viikkoja sitten olin suunnitellut oppiaiheen ilosta. Kun aloitimme mieleeni tuli kuitenkin laulu, jossa puhutaan toisten hyväksymisestä sellaisina kuin he ovat. Olin halunnut jatkaa lasten opettamista aiheesta kohdattuamme kadulla hiljattain vammautuneen henkilön, joka herätti vanhimman poikani huomion.

Lauloimme laulun ja muistutin lasten mieliin ohitsemme kävelleen naisen. Juttelimme yhdessä siitä, kuinka olemme kaikki Jumalan lapsia ja luotu Hänen kuvakseen. Selitin, että maan päällisen elämämme aikana kehomme ei joskus toimi aivan täydellisesti syystä tai toisesta, mutta ylösnousemuksessa Jeesus korjaa asian niin, että kaikki saavat täydellisen ruumiin. Puhuimme siitä, kuinka olemme kaikki veljiä ja sisaria, että meidän tulee olla ystävällisiä kaikille muille ja miten voimme sitä käytännössä toteuttaa.

Lapset olivat innolla mukana ja keksivät hyviä esimerkkejä. Keskustelu oli kohottavaa ja kaikille jäi hyvä mieli. Vaikkeivät lapset olleet aiemminkaan tarkoittaneet pahaa, he ymmärsivät paremmin kuinka käyttäytyä ystävällisesti muita kohtaan.

Rakastan yhdessä lasten kanssa oppimista. Heidän ajatuksensa yllättävät usein viisaudellaan.

Perherukoukset

Kotiin keskittyvä kirkko ei rajoitu pyhäpäivän viettämiseen. Perherukouksiin kokoonnutaan kodissamme aamuisin ja iltaisin, ennen aterioita pidämme yhteisen ruokarukouksen. Joskus sattuu, että toinen vanhemmista ei ole paikalla iltarukouksen aikana. Silloin poissaolija osallistuu puhelimen välityksellä ja lapset kilpailevat siitä kuka saa painaa puhelun poikki rukouksen jälkeen.

On ihana kuulla lasten rukoilevan aidosti. Esikoiseni on vakuuttunut rukousten voimasta vaikuttaa säätilaan. Hän on myös innostunut madoista. Saatuaan kuulla, että sateella kastemadot nousevat käytävistään maan pinnalle hengittämään hän rukoili tietenkin, että seuraavana päivänä sataisi. Tottakai rukoukseen vastattiin, vaikka pitkän sadejakson jälkeen säätiedotuksen mukaan olisi viimein ollut luvassa poutaa.

Perheilta

Perheilta on yhteinen kokoontuminen kodissamme, jossa yleensä maanantaisin opiskelemme jotain evankeliumin aihetta ja pidämme hauskaa. Koska aamut ovat otollisempia aikoja perheessämme keskusteluille ja yhteisille oppimistuokioille, olemme siirtäneet myös perheiltamme pidettäväksi aamuisin.

Opetustuokiomme sujuu tavallisesti melko samaan tapaan kuin alkeisyhdistyksen luokkakin. Aloitamme alkulaululla ja rukouksella. Joskus kukaan ei suostu laulamaan nuottiakaan ja vain vanhempien ääni on kuuluvissa. Omassa lapsuudessani alkeisyhdistyksen opettajat olivat tehneet pahvista suuria tauluja, joihin he liittivät kuvia ja kirjoittivat laulun sanat niin että lasten oli helpompi seurata mukana ja oppia lauluja. Tätä muistellessani sain idean tehdä omia ”laulumonisteita” lastemme kanssa.

Olemme valinneet muutamia lauluja ja sitten piirtäneet yhdessä niiden sanoihin liittyviä kuvia, joita näytetään laulettaessa. Lapset ovat innostuneet kovasti piirtämisestä ja on mukavaa että heidän kättensä jälki on läsnä, vaikka äänet eivät aina kuuluisikaan niin voimakkaasti.

Yksi onnistuneimmista opetuksistamme käsitteli Mormonin kirjan tapahtumia pikkulegojen avulla. Poikien mielenkiinto ei herpaantunut hetkeksikään. Paljon tavallisempaa kuitenkin on, että punainen lanka on hajallaan kaikenlaisten keskeytysten vuoksi ja vanhemmat yrittävät epätoivoisesti koota jonkinlaista loogista kokonaisuutta, miettien jälkeenpäin miksi emme käyttäneet legoja apuna tälläkin kertaa. Uskon, että siitäkin huolimatta vähitellen yrityksemme vahvistavat meitä perheenä ja auttavat uskoamme kasvamaan.

Parasta perheilloissa on yhdessä vietetty aika. Eräs kirkon johtajista on sanonut, että “Perhesuhteissa rakkaus tarkoittaa itse asiassa a-i-k-a-a” (Dieter F. Uchtdorf ). Joskus jatkamme opetuksen jälkeen yhdessä pelaamalla, kilpailemme pienten tehtävien parissa, pidämme parturikampaamoa, leivomme tai vaikkapa lähdemme retkelle.

Pyhien kirjoitusten lukeminen

Luin vastikään, kuinka eräs pariskunta oli alkanut leikkiä aina rukousten jälkeen hetken lastensa kanssa ja se muutti perherukoukset heille merkityksellisemmiksi ja positiivisemmiksi kokemuksiksi.

Meille on käynyt hieman samoin pyhien kirjoitusten lukemisen suhteen. Tavaksemme on muodostunut  katsoa lyhyt video Latter day kids -kanavalta lukemisen jälkeen. Pojat pitävät videoista kovasti ja huolehtivat sen vuoksi myös hyvin, että muistamme lukea pyhiä kirjoituksia.

Lukukokemuksistamme on tullut syvällisempiä. Keskustelemme enemmän lukemistamme aiheista jopa pienten lastemme kanssa. Keskustelut ovat siirtyneet pyhien kirjoitusten ääreltä yhä enemmän myös käytännön tilanteisiin, ruokapöydän äärelle tai hiekkalaatikolle.

Vaikka tämä erityinen aika on tuonut mukanaan monenlaisia haasteita, olen kiitollinen sen tarjoamasta tilaisuudesta oppia enemmän evankeliumiin keskittymisestä kotona ja syventää suhdettamme Vapahtajaan perheenä.

The post Kokemuksia kotiin keskittyvästä kirkosta appeared first on SeuraaKristusta.fi.

Olin yrittänyt ottaa pienet päiväunet aiemmin. Mutta lapset olivat NIIN äänekkäitä, että se osoittautui mahdottomaksi. Ja siinä vaiheessa kun laahustin takaisin keittiöön, se näytti olevan pommin jäljiltä. Tunsin itseni raskaasti rangaistuksi ja nyt vielä yliväsyneeksi.

Katselin ovea. Halu juosta oli suuri.

Viimeisen vuoden aikana olen käynyt useita keskusteluja itseni kanssa asiasta, jota kutsun Katkeran naisen tapaukseksi. Näin tämän naisen ensimmäisen kerran ravintolassa. Hän asteli sisään miehensä ja lastensa kanssa. Kaikki olivat onnellisia ja iloisia, paitsi tämä nainen. Hänen huulensa olivat puristuneet yhteen ja hänen katseensa oli etäinen. En voinut olla katsomatta. Mies yritti kommentoida muutamia asioita naiselle, mutta tämä ei välittänyt miehestä. Jopa lapset yrittivät saada äitiään osallistumaan. Mutta hän säilytti viileän katkeran olemuksensa. Sitten tuo kylmä kuura alkoi levitä. Mies keskusteli vähän aikaa lasten kanssa hiljaisesti. Ja lopulta kaikki istuivat hiljaa, vilkuillen jännittyneesti naista.

En tiedä tästä naisesta mitään. En tiedä mitä tapahtui ennen kuin he astelivat sisälle ravintolaan. En tiedä mitä hän on kärsinyt tai mitä hän ajatteli. Tiedän vain, että se vaikutti olevan perheen yhteinen ilta syömässä ulkona. Ja kaikki vaikuttivat haluavan pitää hauskaa. Paitsi tuo nainen.

En voinut kääntää katsettani muualle. Sillä noissa yhteen puristetuissa huulissa näin vilahduksia itsestäni. Ja se oli tuskallisempaa katsottavaa kuin olisin ikinä osannut kuvitella.

Pystyin näkemään itseni viettämässä iltaa ja koko perhe leikkii riehakkaasti. Ja se on NIIN äänekästä. Yritän siivota astioita pöydästä ja pyyhkiä sitä puhtaaksi, yksin. Olen hyvin väsynyt. Ja sitten, keskellä heidän vimmaista onnen tilaansa, isi ehdottaa lämpimiä suklaahippukeksejä ja kaikki alkavat toistaa: ”Keksejä! Keksejä! Keksejä!” Minä, suurenmoisessa viisaudessani, valitsen tämän onnellisen hetken pamauttaa käteni tiskipöytää vasten ja tiuskaista: ”Miltä minä näytän, orjaltako?” Yllättäen kaikki hiljenevät. Ja minä puristan huuleni yhteen, niin tiukasti kuin saan. Hetken ajan olen tuo Katkera nainen.

Ei tietenkään se ole reilua! Kyllä, olen ylityöllistetty. Ei, minun ei pitäisi täytyä leipoa keksejä!

Mutta joka kerta, kun yritän saada viestini perille, jää oloni vain ontoksi ja tyhjäksi. Olen istunut vihaisena autossa ja muut ovat yrittäneet keventää tunnelmaa. Mutta istuin silti vihaisena. Olen saanut raivokohtauksia, kun minusta tuntuu, ettei kukaan auta minua. Olen polkenut jalkaa ja marssinut ulos. Ja sitten olen pysynyt katkerana läpi anteeksipyyntöjen ja perheeni yritysten kääntyä puoleeni. Mitä ikinä olikaan tapahtunut tuolle naiselle ravintolassa, kaikki muut yrittivät antaa asian olla. Kaikki muut yrittivät kääntyä hänen puoleensa rakkaudessa ja ystävyydessä.

Aina ajatellessani Katkeran naisen tapausta, yritän muistuttaa itseäni siitä, että ainoa asia mihin tuo nainen pystyi vaikuttamaan oli hänen oma mielialansa. Ja vaikutti siltä, että hän olisi voinut nauttia hauskasta perheillallisesta. Tai hän olisi voinut istua siinä vihaisena. Se oli hänen valintansa.

Seuraavan kerran näin tämän Katkeran naisen lentokentällä. Ravintola-alueella vieressämme istui kaksi pariskuntaa kuluttamassa aikaansa odottaessaan lentoaan. Toisella naisella oli erehtymättömästi Katkeran naisen ilme kasvoillaan. Hänen miehensä yritti ja yritti tehdä hänet onnelliseksi. Hän tarjosi ostaa hänelle jotain juotavaa, jotain syötävää, jotain herkkua. Nainen tiuski hiljaa miehelle: ”Johan minä SANOIN, en tarvitse!” Pääosin hän piti huulensa puristettuina yhteen muiden naureskellessa ja muistellessa matkaansa. Jos hänen miehensä yritti saada häntä osallistumaan, hän vain joko korjasi miehensä sanomisia tai ei välittänyt hänestä. Se oli hienovaraista. Ja näytti siltä, että h eolivat todennäköisesti normaali rakastava pariskunta. Mutta jokin oli saanut hänet vihaiseksi eikä hän suostunut antaa asian olla. Niin ainakin kuvittelin.

Olen huomannut, että katkeruus ei näytä hyvältä naisella. Se riipii kaiken kauneuden heidän kasvoiltaan ja vääristää ne. Rakastavan ja avoimen sijaan ne näyttävät kylmiltä ja luotaantyöntäviltä. Yksi katkeruuden määritelmistä on ”vastenmielinen tunne, joka johtuu havaitusta epäoikeudenmukaisuudesta”. Ja juuri sen olen huomannut omalla kohdallani. Tunnen noiden inhottavien katkeruuden tunteiden hiipivän esiin silloin kun tunnen itseni ylityöllistetyksi, minkä useimmiten aiheutan itse. Mutta huolimatta siitä kuinka paljon poljen jalkaa ja marssin ulos, en tunne oloani paremmaksi. Tunnen oloni katkeraksi. Joskus totuus harhaan johdetusta käsityksestäni iskee suoraan vasten kasvoja, täydellä voimalla. Nöyrryn välittömästi ja kadun sitä, että olen antanut itseni olla Katkera nainen. Mutta toisinaan on vaikea olla hautomatta noita vastenmielisiä tunteita.

Sen sijaan, että olisin juossut ulos, kuten tänään halusin, keräsin joukot yhteen ja ehdotin, että lähtisimme ajelulle. Greg vei meidät suurenmoiselle seikkailulle Red Cliffs Preserve -luonnonsuojelualueen läpi pitkin tietä, jota emme olleet koskaan ajaneet. Oli hauskaa olla yhdessä perheenä. Ja maisemat olivat henkeäsalpaavia. Yritin unohtaa kaiken minua kotona odottavan työn, ja hetken aikaa, rentouduin ja nautin päivästä.

Pysähdyimme kohdassa, jossa valaistus oli juuri oikea ja Greg nappasi muutaman kuvan kamerallaan. Hän aina yrittää saada minutkin opettelemaan käyttämään kameraa, joten otin sen vuorostani. Halusin harjoitella ottamalla kuvia Emmasta auringon paistaessa hänen takaansa. Otin muutaman kuvan, muutin joitain säätöjä ja yritin ottaa lisää kuvia. Emma alkoi olla kärsimätön. Ja niin Gregkin. Yrittäessäni houkutella Emmaa poseeraamaan vielä yhden kuvan verran, hän tiuskaisi minulle. Sitten Gregkin tiuskaisi minulle, huutaen minulle: ”LOPETA!”

Ne olivat pieniä rikkeitä, jos edes niitä. Mutta minä laskin kameran. Sitten nostin kantohihnan pääni ylitse ja ilmoitin olevani valmis. Käytännössä suorastaan työnsin kameran Gregin käsiin. He molemmat yrittivät ottaa takapakkia, pyydellen anteeksi ja anoen minua tulemaan takaisin. Mutta minä en ollut kuullaksenikaan. Kävelin takaisin autolle ja nousin kyytiin. Ilmapiiri oli raskas, kun muu perhekin palasi autolle. Pojat olivat kirmanneet iloisina, mutta nyt Greg ärjyi ja kiirehti heitä istuimiinsa. Minä pidin kasvoni ikkunaan päin. Ja vakuutan, että huuleni olivat puristuneet tiukasti paikoilleen.

Ajaessamme jokainen yritti erilaisia keinoja keventää tunnelmaa. Mutta istuin patsaanlailla penkissäni. Äänettömästi ja viileänä. Syvällä sisimmässäni ihailin majesteettista auringonlaskua. Maisema oli niin upea, että lähes sattui hengittää. Lukuisia kertoja halusin pyytää Gregiä pysähtymään, jotta voisimme napata kuvan tuosta tai tästä. Mutta en voinut päästää irti katkeruudestani. Olin täynnä ylpeyttä. En koskisi kameraan enää. Vaikka he olivat anoneet minua tekemään niin kävellessäni katkerana autolle.

Onneksi siinä vaiheessa, kun pääsimme kotiin ja koko perhe valui sisälle taloon, työskentelin jo irti päästämisen kimpussa. Tein valtavan pinon lättyjä ja aloin tarjoilla niitä pojille. Emma hivuttautui viereeni ja tunsin hänen kätensä kietoutuvan ympärilleni. Hän pyysi anteeksi, että oli pilannut retkemme. Pian Greg käveli luokseni. Hän pyysi anteeksi tiuskaisuaan minun käyttäessä kameraa. Jostain typerästä syystä, minulla oli VAIKEUKSIA antaa asian olla. Surukseni täytyy sanoa, että huuleni taisivat pysyä hieman yhteen puristettuina.

Sitten ajattelin Katkeran naisen tapausta. Ajattelin sitä, kuinka ainoa, joka jäi jostain paitsi tuona ihanana iltana olin MINÄ. Ainoa, joka pilasi retkemme olin MINÄ. Ainoa, joka istui siinä katkerana havaitun epäoikeudenmukaisuuden johdosta olin MINÄ.

Totta kai ihmiset tiuskivat minulle. Enkö minäkin tee samaa? Totta kai minulla on turhauttavia ja väsyttäviä päiviä. Enkö halunnutkin olla äiti? Totta kai minulla on mielialanvaihteluja ja vihaisia aikoja. Enkö voi antaa anteeksi? Enkä voi unohtaa? Mitä nopeammin opettelen antamaan asioiden olla, sitä onnellisempi olen. Toivon niin kovasti, että olisin nauranut, kun he piikittelivät minua liian monien kuvien ottamisesta. Toivon niin kovasti, että olisin ojentanut kameran takaisin Gregille ja mennyt sitten tutkimaan ympäristöä poikien kanssa. Ja sitten tuolla kauniilla ajomatkalla kotiin olisin voinut pyytää Gregiä pysähtymään ja nappaamaan muutaman kuvan häikäisevästä upean auringon laskiessa autiomaassa suurenmoisena sunnuntai-iltana.

Toivon, että olisin muistanut Katkeran naisen hieman aiemmin. Koska silloin olisin voinut halata Emmaa tiukasti seistessämme siinä keittiössä. Ja olisin voinut suudella mieheni huulia hänen pyytäessään anteeksi.

Ainoa asia, joka pitää minut erossa onnesta, olen minä. Kaikki mitä koskaan tarvitsin tai halusin, oli suoraan edessäni.

Toivon voivani päästää irti kaikista ”havaituista epäoikeudenmukaisuuksista”. Ja toivon voivani olla ihminen, joka valaisee huoneen rakkaudellaan.

Taidanpa tehdä niitä keksejä huomenna.

Artikkelin on kirjoittanut Rindi Jacobsen ja se on alun perin julkaistu Meridian Magazine -sivustolla. Artikkelin on suomentanut Tanja Robinson.

The post Katkeran naisen tapaus appeared first on SeuraaKristusta.fi.

Yhtenäinen perheen visio

Haastattelussa Quin Curtisin, “The Joyful Living Podcast” -ohjelman juontajan kanssa jokin aika sitten, hän tunnusti minulle: ”Nicholeen, olen yrittänyt käydä läpi kirjaasi ”Parenting A House” nopeasti, joten olen hyppinyt kohdasta toiseen. Olen alkanut opettaa lapsille taitoja ja meillä on ollut joitakin kokouksia, joita suosittelet perheille – mutta kodistamme puuttuu silti jotain. Vasta kun luin luvun kirjan alusta perheen vision luomisesta, ymmärsin sen. Juuri se meiltä puuttui!”

Kukaan ei koskaan kuvittelisi aloittavansa liikeyritystä solmimalla pitkäaikaisen vuokrasopimuksen toimistosta, ostamalla toimistokalusteet, palkkaamalla työntekijöitä ja markkinoimalla sitä, ennen kuin yritys on aukottomasti määritellyt tehtävänsä yrityksenä. Toisin sanoen, ennen kuin se on laatinut huolellisesti yrityssuunnitelman. Miksi perheen pitäisi toimia eri tavalla?

Perheet, tärkeimmät ja mahdollisesti vaikutusvaltaisimmat instituutiot maailmassa, ovat usein vähiten järjestäytyneitä ja valmistautumattomimpia menestykseen. Tämä katastrofi voidaan välttää helposti ja käyttämättä siihen liian paljon aikaa.

Äiti ja isä päättävät harkiten, mikä heidän perheensä tarkoitus on ja sitten he kuvittelevat perheensä jonkin ajan päähän tulevaisuudessa. Sitten lapset saavat mahdollisuuden tehdä lisäyksiä suunnitelmaan ja olla mukana sellaisen perheen luomisessa, jonka eteen he kaikki tekevät työtä.

Perheen visio auttaa koko perhettä panostamaan asiaan ja se antaa perheelle todellisen tunneperäisen kokemuksen, jota on helppo verrata päivittäisen elämän hetkiin. Luokaa perheellenne visio.

Rauhallisuuden voima

Rauhallisuus on yksi suurimmista voimavaroista, joita henkilöllä voi olla. Se voi kirjaimellisesti muuttaa tunnelman perheessä. Rauhallisuus ei ole vain sitä, että ei vihastu – se on paljon enemmän.

Kirjailija William George Jordan sanoi sen täydellisesti: ”Rauhallisuus on ihmiselämän harvinaisin ominaisuus. Se on suuren luonteen, joka on sopusoinnussa itsensä ja sen ihanteiden kanssa, tasapainoa. Se on itsekeskeisen, itsevarman ja itsensä hillitsevän elämän moraalinen ilmapiiri. Rauhallisuus on tarkoitusperän saavuttamista, rajatonta luottamusta ja tietoista voimaa, jota voidaan keskittää hetkessä missä tahansa kriisitilanteessa.”

Tämä “rajaton luottamus” tulee vanhemmalta, joka ei ota asioita henkilökohtaisesti, on varma vanhemman roolissaan, joka luottaa toisten hyvyyteen, jolla on halu rakastaa ja liittyä perheeseen ja jolla on itsehallinnan taito.

Kun vanhempi osaa olla rauhallinen, kotiympäristö on turvallinen. Vasta sitten lapset voivat ottaa nuhtelun vastaan. Se on ympäristö, jossa vanhempi on jatkuvassa yhteyden ja ihmissuhteen rakentamisen tilassa – jopa nuhdellessaan lasta.

Vaikein osa itsehallintaa ja vahvan perhekulttuurin luomista on löytää voimaa olla rauhallinen. Rauhallisuus poistaa tarpeen minkäänlaiseen tunnepohjaiseen manipulointiin ja avaa oven rehellisyyteen ja luottamukseen perheessä. Sitä täytyy harjoitella päivittäin. Se on useimmille ihmisille hankittu taito. Suurimmat miehet ja naiset maailmassa tulevat suuriksi voittamalla ensin itsensä.

Äänensävy on elintärkeä osa vahvaa kotikulttuuria ja rauhallisuus on suurin osa tuota äänensävyä.

Ennakkoon suunnitellut viestintä- ja ongelmanratkaisutaidot

Monia kasvatusohjelmia ja kirjoja mainostetaan sanomalla asioita kuten: ”Tämä yksi niksi muuttaa kasvatuksesi pysyvästi” tai ” Tämä on ainoa kasvatusniksi, jota tarvitset.” Miksi kukaan vanhempi haluaisi käyttää niksejä lapsiinsa? Miksi se on tarpeellista? Niksien käyttäminen johonkin on merkki siitä, että tuo henkilö ei ole suoraselkäinen. Niksit ovat manipulaatiota. Lasten kasvattaminen ei ole sotaa, eikä sen tulisi olla manipuloivaa tai viekasta. Sen pitäisi olla ennustettavaa ja rehellistä.

Ennustettavuus kasvatuksessa vähentää lasten ja vanhempien ahdistusta. Mitä tulee viestintään, ihmiset eivät oikein pidä yllätyksistä. Lapset ja vanhemmat ovat iloisempia ja paremmin mukana opetushetkissä ja ongelmanratkaisun hetkinä, kun he tietävät etukäteen, mitä taitoja heidän täytyy käyttää saadakseen aikaan onnistuneen ja ymmärrettävän tilanteen kanssakäymisessä.

Taitojen määrän minimoiminen on tärkeää. Jos muistettavia taitoja on liian paljon tai ne ovat liian vaikeita, perhe ei pysty käyttämään niitä pitkäjänteisesti.

Me opetamme vanhemmille viisi opetustyyliä lasten nuhtelemiseen ja opettamiseen. Opetamme myös neljä perustaitoa, jotka ovat: ohjeiden noudattaminen, “ei”-vastausten ja kritiikin hyväksyminen, seurausten hyväksyminen ja sovelias tapa olla eri mieltä. Jos henkilö tietää, kuinka käyttää näitä neljää taitoa, 99 prosenttia heidän käyttäytymisongelmistaan pystytään ratkaisemaan.

Menestyneimmillä perheillä on ennakkoon suunnitellut viestinnän keinot, ristiriitojen ratkaisutavat ja tarpeiden tyydyttämisen keinot. Ei ole koskaan liian myöhäistä valita paranneltu tapa rakkaan ihmisen kanssa viestimiseen

Perheen kuulumiset ja kokoukset

Ilman vahvoja ihmissuhteita perhekulttuuri ei voi olla vahva. Pitääkseen yllä vahvoja suhteita perheessä, sen pitää tehdä asioita yhdessä ja keskustella yhdessä. Sen lisäksi että kannustan perheitä toimimaan ja viettämään aikaa yhdessä, opetan heille, miten he voivat pitää kokouksia viikoittain. Nämä kokoukset auttavat jokaista perheen jäsentä omistautumaan perhesuhteisiin ja kiinnittämään huomiota omaan käyttäytymiseensä.

Nämä suunnitellut, avoimen keskustelun ajat auttavat perhettä saamaan selville, miten heidän tavoitteensa saavuttaa perheen visio onnistuu. He voivat vertailla sitä, miltä perheestä tuntuu ja mitä he haluaisivat tuntea ja tehdä muutosehdotuksia.

Kun olin lapsi, oma perheeni piti perhekokouksia, mutta vanhempani eivät tienneet, miten organisoida se kunnolla, joten meillä oli loppujen lopuksi perhetappeluita. Rakenne, ajoitus ja äänensävy ovat avainosatekijöitä tehokkaan perhe-, aviopari- ja opastuskokouksen aikaansaamiseksi.

Perheen vakiintuneet käytänteet

Perhe, joka tietää, mitä tekee ja millainen perhe se haluaa olla tietää myös, että se ei voi elää kuten muut keskivertoyhteiskunnassa, jos se aikovat saavuttaa perheen vision. Vain se, että jokin on uutta muotia tai uusi trendi ei tarkoita, että se sopii perheelle.

Kun perhe on kehittänyt hyvät viestintätaidot ja sillä on vahva ymmärrys perheen visiosta, se on valmis kehittämään omat itselleen sopivat perheen käytänteet. Ne ovat periaatteessa luettelo asioista, joita perheen tulisi ja ei tulisi tehdä. Se koskee siveyden tasovaatimuksia, koruja, ruokia ja virvokkeita, kielenkäyttöä, elektroniikkaa, sosiaalisia rajoja ja käyttäytymistä, internet- ja mediavalintoja ja monia muita asioita.

Kun perhe on yhtä mieltä tästä luettelosta, se toimii sitten suojelun käytänteenä perheelle ja perhekulttuurille siksi ajaksi, kun lapsia kasvatetaan kotona. Lisäksi siitä tulee todennäköisesti sukupolvien välinen asia, kun lapset omaksuvat samat vakiintuneet käytänteet omissa perheissään tulevaisuudessa.

Vakiintuneet käytänteet tuovat turvaa ja turvallisuutta. Jokainen haluaa tietää, missä raja kulkee ja milloin pitää lopettaa. Näiden käytänteiden tarkoitus ei ole hallita perhettä tai lapsia. Sen sijaa niiden tarkoitus on edistää suurempaa vapautta ja onnea vähentämällä riitelyä. Kun perhe huomaa, miten ulkopuoliset vaikutteet tai trendit saattavat häiritä heidän perheensä tehtävää tulla sellaiseksi perheeksi, kuin heidän on tarkoitus olla, sillä ei enää ole häiriötekijöitä tai väittelyjä tulevaisuudessa. Kun vakiintuneita käytänteitä ei ole, ovi on avoinna kiistelylle.

Onnellinen perhe on sellainen, joka tietää millaisia sen jäsenet ovat ja minne he ovat menossa. Se on perhe, jolla on tarvittavat taidot perheen tavoitteiden ymmärtämiseen.

Jos tämä kuulostaa uudelta asialta tai silmäsi ovat avautuneet, se johtuu vain siitä, että olemme eläneet vastakulttuurisessa yhteiskunnassa parin sukupolven ajan. Meille ei ole opetettu näitä viittä asiaa, eikä sitä, millainen perhekulttuurin pitäisi olla. Kaikki tässä kertomani asiat menneisyyden hyvät vanhemmat ovat tienneet, koska se on periaatepohjaista tietoa.

Näinä vaikeina aikoina monilla vanhemmilla on suurempi halu kuin koskaan haluta lapsilleen kaikkein parasta. Kaikki se on menneisyydessä tapahtunut kodissa, jossa on ollut vakiintunut vahva perhekulttuuri.

Alkuperäisen artikkelin on kirjoittanut Nicholeen Peck ja se on julkaistu ldsmag.com -sivustolla. Artikkelin on kääntänyt Krista Kora.

The post Vahvan perhekulttuurin 5 osatekijää appeared first on SeuraaKristusta.fi.

Mitä maailmassa oikein tapahtuu? Vastaus on siinä, että vastakulttuuri on nykypäivänä vahvemmin uutta kulttuuria. Onneksi maailman perheillä on yhä toivoa. Jos kulttuurin ja kulttuurin luomisen tai muuttamisen prosesseja ymmärretään, tarvitaan vain harkittuja toimenpiteitä luomaan myönteisiä sosiaalisia muutoksia kotona. Vanhemmat, jotka tarjoavat lapsilleen harkiten ymmärrystä siitä, mitä kulttuuri ja vastakulttuuri ovat, kuten menestymisen taitoja, luovat lapsia, joista tulee itsevarmoja kulttuurillisia johtajia tulevaisuudessa.

Kulttuurin ymmärtämisen vaikutus

Vuonna 2009 BBC Englannissa teki televisio-ohjelman perheestäni, jonka nimi oli The World’s Strictest Parents (suom. Maailman ankarimmat vanhemmat). BBC toi tätä ohjelmaa varten kaksi 17-vuotiasta brittiläistä teiniä asumaan kotiimme kahdeksan päivän ajaksi. Tarkoituksena oli nähdä, muuttaisivatko he mieltään tai käyttäytymistään, jos he asuisivat perheessä, jota useimmat pitäisivät ”ankarana”. BBC:n mukaan vanhemmat ovat ankaria, jos he eivät anna lastensa polttaa tupakkaa, juoda alkoholia, juhlia ja hankkia tatuointeja. Rima oli melko matalalla. Itse asiassa en usko, että he ymmärsivät, miten paljon he oppisivat sanasta ”ankara” tullessaan kotiimme tekemään ohjelmaa.

Ennen heidän tuloaan tarkistin sanan ”ankara” merkityksen sanakirjasta, koska en oikein pitänyt siitä, että minua kutsuttaisiin sellaiseksi. Mielestäni se tarkoitti ”häijyä” tai ”ilkeää”. Olin myönteisesti yllättynyt lukiessani vuoden 1828 Websterin sanakirjastani, että sana ankara tarkoitti itsensä hallitsemista ennalta-asetettujen periaatteiden mukaisesti. Kyllä, olin ankara vanhempi – ehkä jopa maailman ankarin.

BBC-ohjelmamme oli valtava menestys. Ohjelmantekijät kertoivat meille, että se oli ”eniten katsottu jakso ikinä BBC:llä”. Ja se oli sitä siksi, että ihmiset näkivät jotakin, mitä he eivät koskaan uskoneet näkevänsä: rauhallisuutta ja ankaruutta.

Ohjelman esittämisen jälkeen Leadsin Metropolitan yliopiston luennoitsija Mark Wanstall kirjoitti nettiartikkelin nimeltä: ”Mitä voimme oppia ohjelmasta Maailman ankarimmat vanhemmat?”

Hän sanoi artikkelissaan, että kaikissa ankarissa perheissä, joihin näitä ongelmaisia brittilapsia lähetettiin, oli kolme yhteistä asiaa, jotka tekivät niistä ankaria:

1. Jokaisessa perheessä oli vahva perhekulttuuri. Se tarkoitti sitä, että jokainen ankara perhe oli harkiten määritellyt sen, millainen perhe se halusi olla ja loi ympäristön, jossa heidän tavoitteensa voitaisiin toteuttaa. Heillä oli taidot ja järjestelmä ja heillä oli määrätyt tavat kommunikoida ja ratkaista ongelmia kotona.
2. Jokaisessa perheessä oli vahva sosiaalinen kulttuuri, joka tuki heidän perheensä kulttuuria. Eli jokaisella ankaralla perheellä maailmanlaajuisesti oli perheiden tai kirkon ja yhteisön jäsenten verkosto, joka tuki heidän perhekulttuuriaan ja kasvatusvalintojaan, vaikka he saattoivatkin tehdä jotain asioita eri tavalla omissa kodeissaan.
3. Jokaisella perheellä oli vahvat uskomukset. Eräs hauska asia ohjelmassa oli se, että jokainen jakso tapahtui eri maailmanosassa ja oli ikkuna muihin kansallisuuksiin ja uskonnollisiin kulttuureihin – kuten myös perhekulttuureihin. He yrittivät vihjailla monenlaisten uskonnollisten perheiden välityksellä sitä, että jos perhe on uskonnollinen, he olivat todennäköisesti ankaria ihmisiä. Siinä on järkeä, koska historiallisessa mielessä periaatteet, puhdas moraali ja hyveet ovat juurrutettu uskonnollisessa ja jumalallisessa opissa.

Kotikulttuurin määritteleminen harkitusti

Vuosia sitten otin osaa kotikoulutus-konferenssiin, jossa eräs äiti puhui omasta ”kotikulttuuristaan”. Tämä ilmaisu oli minulle uusi ja se jäi mieleeni. Sanomasta välittyi selvästi, vaikka en usko hänen sanoneen sitä suoraan, että oppiminen on kulttuurillista ja että perhe tai ”kotikulttuuri” voisi ratkaista koulutuksen onnistumisen.

Mieleeni tuli, että termi “kotikulttuuri” oli se ero perheiden välillä, joilla oli ”homma hallussa” (tai joilla oli näkemys perheestä ja kotiympäristöstä keinona luoda erilainen vapaampi ja itsevarmempi ihminen), ja niiden, jotka suorittivat tehtävälistansa joka päivä, mutta joista kasvoi samanlaisia lapsia kuin joka toisesta valtavirran perheestä Amerikassa. Sellaisissa lapsissa oli jotain erilaista, joiden vanhemmat olivat harkitusti luoneet vahvat perhekulttuurit.

Tällaiset perheet:

• Elivät merkityksellisesti. Heidän valintojensa taustalla oli tiedossa olevat syyt.
• Sanoivat “ei” sellaisille toiminnoille ja medialle, joita muut perheet heidän naapurustossaan saattoivat tehdä tai katsoa ajattelematta sen enempää.
• Uskoivat, että vapaus on seurausta itsehallinnan oppimisesta.
• Keskustelivat syvällisistä, ajankohtaisista ja sosiaalisesti asiaankuuluvista aiheista, kirjoista ja artikkeleista.
• Viettivät paljon aikaa lastensa kanssa leikkien, lukien, tutkien ja luoden läheisen suhteen heidän kanssaan.
• Käyttivät aikaa joka päivä keskustellakseen moraalista, uskonnollisista asioista ja ydinkirjoista.
• Kehittivät ymmärryksen perheestä ja henkilökohtaisesta tehtävästä ja tunsivat olevansa velvollisia suuntautumaan ulospäin ja auttamaan maailmaa tulemaan vapaammaksi ja iloisemmaksi.

Mitä vastakulttuuri todella on?

Ajatuksena on se, että vastakulttuuri ei ohjaisi lapsen kasvatusta. Sen sijaan tarkoituksena on ymmärtää kulttuuria ja kasvattaa lapset pitäen mielessä todellinen kulttuuri.

Websterin sivistyssanakirjassa vuodelta 1828 sanotaan, että kulttuuri on ”maan valmistamista satoa varten kyntämällä; viljelyä; työn tai muiden keinojen soveltamista hyvien ominaisuuksien kehittämiseksi tai kasvua mielen kulttuurissa tai hyveellisyyden kulttuuri; mikä tahansa työ tai keinot, joita käytetään kehittymiseen, korjaamiseen tai kasvuun.”

Sana “kultivoida”, joka mainitaan kulttuurin määritelmässä, tarjoaa enemmän ymmärrystä siitä, mitä kulttuuri merkitsee kodissa ja perhesuhteissa. Sanan kultivoida merkitys on ”muokata, istuttaa, pukea, kylvää, hankkia viljaa; kehittymistä työn tai opiskelun kautta; edistää jonkin kasvua; jalostaa ja kehittää virheitä korjaamalla, ja voimien tai hyvien ominaisuuksien laajentamista; vaalimista; hoivaamista…”

Vau! Jos aiomme saada aikaan vahvoja koteja ja sosiaalisia kulttuureja, meidän täytyy olla kultivaattoreita. Meidän luonnollisesti täytyy korjata lastemme virheet, vaalia heitä ja auttaa heitä kehittymään ja edistymään heidän hyvissä ominaisuuksissaan.

Jos kodissamme ei ole riittävästi ohjeistusta, korjausta ja ylistystä, vedämme perheitämme kulttuurista vastakkaiseen suuntaan. Silloin vastakulttuuri vallitsee perheessä; perheestä tulee vastakkainen tai vastakulttuurinen. Sana “vasta” tarkoittaa “päinvastaista; vastapuolta; vastakkaista suuntaa; väärää suuntaa.”

Eli vaikka onkin hyvin houkuttelevaa katsoa perheitämme ympäröivää maailmaa ja ajatella, että meidän täytyy kasvattaa perheemme tavalla, joka on vastakkainen ympärillämme näkyvään kulttuuriin, niin todellisuudessa juuri tuo yhteiskunnan osa, joka on moraalin ja perhearvojen vastainen, on oikeasti kulttuurin vastakohta.

Alkuperäisen artikkelin on kirjoittanut Nicholeen Peck ja se on julkaistu ldsmag.com -sivustolla. Artikkelin on kääntänyt Krista Kora.

The post Vastakulttuurinen kasvatus appeared first on SeuraaKristusta.fi.

Esimerkiksi tavallinen kauppareissu markettiin voi saada lapsen aivot käymään läpi seksuaalisia ja häiriintyneitä vaihtoehtoja. Mitä vanhemman pitäisi tehdä tuossa tilanteessa? Kuinka perhe voi elää maailmassa tulematta osaksi kaikkea sitä irstautta ja julmuutta, jolle niin monet ihmiset yhteiskunnassa vain naureskelevat?

Viattomuuden illuusio: Elämä maailmassa

Monien vuosien ajan olen vienyt omat lapseni ja usein myös muita opettamiani lapsia Utahin Shakespeare-juhlille. Joka kerta ennen osallistumispäätöstä soitan juhlien järjestäjille varmistaakseni, että näytelmä on kehityksellisesti sopiva lapsille ja että se suojaa heidän viattomuuttaan.

Tänä vuonna kysyin tavalliset kysymykseni juhlien henkilökunnalta koskien irstautta, kaksimielisyyttä ja seksuaalisesti sopimatonta käytöstä. Minulle kerrottiin, että esitys oli “perheystävällinen” ja “sopii kaiken ikäisille”. Minulle kerrottiin, että näytelmä oli sama, jonka oppilaat olivat nähneet aiemmin tuona vuonna.

Olimme kauhuissamme, kun näytelmässä olikin mukana seksuaalista häirintää ja väkivaltaa naisia kohtaan, mihin sisältyi raiskauksen teeskentelemistä ja vaatteiden repimistä naisten päältä, sekä henkilöhahmojen juoksentelua pitkiä aikoja ympäriinsä pelkissä alusvaatteissa ja kursailemattoman seksuaalisia asentoja.

Onneksi monet näistä lapsista oli opetettu olemaan katsomatta tuollaista saastaa. He peittivät silmänsä ja käänsivät päänsä pois näiden sopimattomien kohtien aikana.

Tämän näytelmän mainostaminen “sopivaksi kaikenikäisille” on täydellinen esimerkki siitä, mitä kutsun ”viattomuuden illuusioksi”. Tuotantoa sanotaan ”sopivaksi”, joten jokainen olettaa, että heidän näkemänsä asiat ovat sopivia – vaikka ne edistävät naisiin kohdistuvia tuhoisia ihmissuhteita ja väkivaltaisia seksuaalisia tekoja. Nämä illuusiot tulevat jatkuvasti yhä hallitsevammiksi.

Kävin äskettäin katsomassa myös kykykilpailua, jota mainostettiin kaikille sopivaksi, tullaksemme vain altistetuiksi tapahtuman järjestäjien sketsille, jonka pääaiheena oli sukupuolielimet. Jotkut ihmiset myös kähmivät ja kopeloivat toisiaan näyttämöllä samoin kuin Shakespeare-juhlilla, teeskennellen seksuaalisen väkivallan tekemistä. Kun ilmaisin mielipiteeni ja pettymykseni asiasta, he vastasivat vain, että ”se oli harmitonta”. Niinpä niin.

Taas kerran erästä live-tapahtumaa mainostettiin ”kaiken ikäisille” sopivaksi ja loppujen lopuksi siinä käsiteltiin häiriintynyttä ja epäkunnioittavaa seksuaalista käytöstä ”hauskuutena.”

Mikä tekee ohjelmasta viattoman? Tarkoittaako hauska sitä, että sisältö on hyvää ja sopivaa? Kenen hyvyysmittaria käytetään, kun materiaalia luodaan ja markkinoidaan?

Nämä ovat esimerkkejä viattomuuden illuusioista, jotka tapahtuvat suorissa näytelmätapahtumissa – mutta illuusiot eivät lopu siihen. Videot, pelit, kirjat, musiikki ja sosiaalisen median sivustot kaikki muuttavat menneisyyden ymmärrystä siitä, mikä on sopivaa lapsille kohti uutta versiota lapsuudesta ja viattomuudesta.

Koska viattomuuden illuusio on kaikkialla ympärillämme, vanhempien täytyy olla varuillaan. Ei ole mikään ihme, että yhä useammat vanhemmat esikatselevat mediaa ja rajoittavat digitaalisia ja sosiaalisia vaikutteita. Nuo vanhemmat ovat viisaita. Nuo vanhemmat antavat lastensa oikeasti kokea viattomuutta viattomuuden illuusion sijaan. Viattomuuden illuusio aiheuttaa aikaisempaa enemmän alaikäisten sopimatonta seksuaalista käytöstä ja riippuvuuksia.

Antakaa lasten olla viattomia

Kun aikuiset altistavat lapsia seksuaaliselle ja rikolliselle sisällölle heidän kasvuvuosiensa aikana, he eivät salli lastensa olevan viattomia. Pohjimmiltaan vanhemmat häpäisevät lapsen tietoisuutta ja luontaista siveellisyyttä ja lapsi tuntee olonsa vaivaantuneeksi.

Keskustelen usein vanhempien ja lasten kanssa siitä, miten he voivat vahvistaa perhesuhteitaan. Joskus he kertovat, että videopelit tai sosiaalinen media on vaikuttanut lapsiin niin, että he himoitsevat seksuaalisesti epäsiveellisiä kuvia tai toimintoja. Usein vanhemmat kertovat minulle, että noilla lapsilla on korkeat moraaliset periaatteet. Nämä lapset ilmaisevat haluavansa vahvan moraalin siitä huolimatta, että he ovat nähneet niin paljon saastaa. Jotkut nuoret ovat kysyneet minulta, että onko enää koskaan mahdollista tuntea itsensä viattomaksi, kun he ovat nähneet niin paljon epäsopivaa materiaalia.

Sydäntäni särkee näiden lasten puolesta. Tietysti jopa tunnollisimmilla vanhemmilla on lapsia, jotka joskus vahingossa näkevät jotakin järkyttävää. Monet näistä lapsista kuitenkin ajautuvat jonkinlaiseen kaksois-elämäntyyliin, koska vanhemmat eivät ole olleet tarpeeksi tarkkoina. Kun vanhemmat eivät ole tietoisia ja aseta selviä rajoja, lapset voivat helposti menettää mahdollisuutensa olla viattomia.

Viaton ei tarkoita samaa kuin tyhmä. Viaton tarkoittaa hyvää, hyveellistä ja puhdasta. Jotkut ihmiset ajattelevat, että viattomuus tarkoittaa sitä, että henkilö on lapsellinen ja tietämätön. Vanhemmat voivat opettaa lapselle, miten pysyä viattomana moraalisesti turmeltuneessa, ei viattomassa yhteiskunnassa. Tämä kasvatustapa vaatii oikeastaan enemmän tietoa kuin vähemmän.

Kun näkymä on huono…

Lapsuudenkotini seinällä roikkui vuosien ajan eräs juliste. Siinä luki: ”Kun näkymä on huono, yritä katsoa ylöspäin.” Katselin usein tuota julistetta ja ajattelin: ”Niinpä, Jumalan puoleen kääntyminen auttaa tapahtuipa ympärilläni mitä tahansa.”

Auttaakseen säilyttämään lastensa viattomuuden, vanhempien pitää olla niitä, jotka kertovat ensimmäisenä lapsilleen kaikista niistä vahingollisista haasteista, joita kohtaamme nykyajan yhteiskunnassa, mukaan luettuina seksuaaliset trendit, identiteettiongelmat, poliittiset väittelyt ja eettiset ongelmat, kuten myös moraalin historiallinen merkitys ja siveellinen käyttäytyminen. Vanhempien pitäisi kertoa lapsille siitä, mitä uutisissa sanotaan ja esittää asiat tavalla, joka saa heidät tuntemaan, että he tietävät tarpeeksi. Tämä on ratkaisu siihen, miten voitte poistaa (tai ainakin vähentää) sitä järkytystä, jota he saattavat kokea, kun opettajat koulussa tai muut henkilöt yhteisössä jakavat tähän asiaan liittyvää tietoa tai toimivat lapsen arvojen vastaisesti.

Lasten pitäisi tuntea, että he tietävät enemmän kuin useimmat muut ihmiset tietävät aiheesta. Se auttaa heitä vastustamaan emotionaalista ja henkistä järkytystä, joka voi ilmaantua silloin, kun lasten on käsiteltävä ikätasolleen sopimatonta materiaalia. On tärkeää huomata, että vain vanhemmat voivat antaa ”enemmän” tietoa myönteisesti vaikuttaen, koska vain vanhemmat voivat opettaa lapsiaan katsomaan uutisia ja kokemuksia hyveellisyyden ja uskon linssin läpi. Useimmat muut aikuiset ovat rajoitettuja vain logiikkaan nuorisoa opastaessaan, mikä johtuu moraalisesti suhteellisista suuntauksista.

Tämä ei tarkoita sitä, että vanhempien pitäisi ylen määrin altistaa lapsiaan. Vanhempien ei tarvitse kertoa tarkkoja yksityiskohtia auttaakseen lasta tietämään asioita. Sen sijaan vanhempien pitäisi rukoillen opastaa lapsia ennalta arkaluonteisissa asioissa.

Ennen kaikkea, vanhempien täytyy opettaa lapsiaan seuraamaan Jumalaa kaikissa asioissa. Hän on Mestariopettaja. Vanhemmat, jotka opettavat lapsilleen Jumalan teitä ja sanoja, tarjoavat heille turvallisuuden tunteen ja identiteetin, mitkä taas antavat heille voimaa ja turvaa maailmamme jatkuvasti muuttuvassa yhteiskunnassa.

Lastenne täytyy oppia pitämään teitä ensisijaisina opettajinaan, ei maailmaa. Vanhempina teidän täytyy olla täysin periksiantamattomia opettaessanne heille oikeita periaatteita – erityisesti jumalallisia periaatteita.

Ja lopuksi, opettakaa heitä automaattisesti kääntymään pois kaikesta sellaisesta, mikä tuntuu väärältä ja epämukavalta. Päätöstä pois kääntymisestä ei tehdä tapahtumahetkellä, vaan edeltä käsin. Tämä on elintärkeä taito ostoskeskuksessa, marketissa tai muissa julkisissa rakennuksissa tai paikoissa käydessänne. Se auttaa lapsianne myös selviytymään yliopistosta niin, että he säilyttävät moraalinsa.

Työsi ja tuotoksesi suojeleminen

Minkä tahansa yhteisön arvokkain tuotos on sen seuraava ihmissukupolvi. Vanhemmat tavallaan valmistavat ”tuotteita”. Me teemme liian paljon työtä lastemme opettamisen ja heidän viattomuutensa suojelemiseksi luovuttaaksemme heidät minkä tahansa elokuvan, pelin, naapurin tai lapsenvahdin hoidettaviksi. Jotkut vanhemmat joutuvat mukavuusansaan. He tekevät paljon työtä lastensa viattomuuden säilyttämiseksi vain alentaakseen yhtäkkiä tasoaan jossakin sosiaalisessa tilanteessa tai naapurin toimiessa lapsenvahtina.

Ole harkitseva. Koska lasten täytyy oppia havaitsemaan, on vanhempien tehtävä aluksi auttaa heitä tekemään sitä, olla mukana meneillään olevassa havainnoinnissa ja viimein tarkistaa tehty havainto, kunnes nämä nuoret aikuiset ovat saavuttaneet kyvyn suojella itseään aikuisina. Se on asteittainen prosessi. Se vie aikaa. Mutta se saa aikaan sellaisen viattomuuden, jollaista ihminen kaipaa elääkseen onnellista elämää.

Alkuperäisen artikkelin on kirjoittanut Nicholeen Peck ja se on julkaistu ldsmag.com -sivustolla. Artikkelin on kääntänyt Krista Kora.

The post Viattomien lasten kasvattaminen myrkyllisessä maailmassa appeared first on SeuraaKristusta.fi.

Laulu:

”Herran totuus sielussamme,” MAP-lauluja, 179 (tai jos ette osaa sitä, ”Rakastakaa toisianne” MAP-lauluja, 192 käy myös.)

Pyhien kirjoitusten kohta:

Mutta Herra sanoi Samuelille: ”Älä katso hänen kokoaan ja komeuttaan, sillä minä en hänestä välitä. Herra ei katso kuten ihminen. Ihminen katsoo ulkokuorta, mutta Herra näkee sydämeen” (1. Sam. 16:7).

Konferenssipuhe:

Presidentti Thomas S. Monson opettaa enemmän siitä, miten meidän ei pitäisi tuomita fyysisen ulkokuoren perusteella lokakuun 2010 yleiskonferenssipuheessaan “Rakkaus ei koskaan katoa.”

Oppiaihe:

Jos et tunne tarinaa, Kaunotar ja hirviö kertoo Belle-nimisestä tytöstä, joka pelastaa isänsä hengen ottaessaan hänen paikkansa vankina hirviömäisen pedon lumotussa linnassa.

Kaunotar ja hirviö -elokuvan pääteema on se, että voit oppia rakastamaan muita ja jättää huomiotta ulkoiset asiat. Hirviö oli aikaisemmin komea prinssi, mutta hänet kirottiin, kun hän osoitti julmuutta tarvitsevaa kohtaan. Kirouksen murtamista varten hänen pitää oppia rakastamaan jotakuta (ja saada myös vastarakkautta) ennen kuin lumottu ruusu pudottaisi kaikki terälehtensä.

Kun vuodet kuluvat, eikä Hirviöllä ole onnea rakkauden suhteen, hän tulee vain vihaisemmaksi ja toivottomammaksi. Vaikka Belle lupasi jäädä hänen luokseen, hän ei silti voinut uskoa, että joku niin kaunis voisi koskaan rakastaa hänen kaltaistaan hirviötä.

Oletko koskaan elämässäsi tuntenut, että sinua ei rakasteta tai että olet merkityksetön? Onneksi meille vakuutetaan, että taivaallinen Isämme rakastaa meitä ja että Hänellä on onnensuunnitelma meitä varten.

“Yksi elämämme suurimmista haasteista on päästä eroon tunteesta, että olemme merkityksettömiä, että emme ole erityisiä emmekä ainutlaatuisia. Uskotko hetkeäkään, että taivaallinen Isä olisi lähettänyt yhtäkään lapsistaan tänne maan päälle vahingossa, ilman mahdollisuutta tehdä jotain merkitsevää.”

(Piispa H. Burke Peterson, ”Your Life Has a Purpose,” New Era, toukokuu 1979, s. 4-5)

Kaunotar ja hirviö -elokuvassa Belle on sellainen henkilö, joka osaa katsoa ulkokuoren läpi ja nähdä jokaisen henkilökohtaisen arvon. Kylässään hän on tunnettu kauneudestaan, mutta hän ei koskaan anna siitä tulla pakkomiellettä itselleen. Hän arvostaa oppimista ja seikkailuja, ja laittaa aina toiset itsensä edelle.

Aluksi Belle pelkää Hirviötä, aivan kuten kuka tahansa olisi pelännyt. Hirviö on kiivas ja hänestä on tullut lähes epäinhimillinen. Mutta Belle antaa hänelle mahdollisuuden kehittyä ja lopulta Hirviön sydän pehmenee. Hänellä on vielä paljon oppimista, mutta se, että Belle ei arvostele eikä tuomitse, on Hirviölle esimerkki toisten arvostamisesta.

Tämä Bellen osoittama asenne vaikeissa olosuhteissa on juuri sitä, mitä Jeesus rohkaisi meitä tekemään:

”Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta” (Matt. 4:44).

Jos Belle ei olisi koskaan antanut Hirviölle mahdollisuutta ja katsonut hänen sisimpäänsä, Hirviö ei olisi koskaan oppinut rakastamaan, vaan olisi jäänyt murheen ja julmuuden tilaan. Sen sijaan hän kirjaimellisesti muuttui takaisin komeaksi prinssiksi, joka tunsi nyt tosi rakkauden. Ja niin hän ja Belle elivät onnellisina elämänsä loppuun asti.

Presidentti Uchtdorf puhui äskettäin Kristuksen kaltaisen rakkauden muuttavasta voimasta:

”Mitä tulee vihaamiseen, juoruamiseen, piittaamattomuuteen, pilkantekoon, kaunan kantamiseen tai haluun aiheuttaa vahinkoa, sovellattehan seuraavaa ohjetta:

Lopettakaa se!

Se on näin yksinkertaista. Meidän täytyy yksinkertaisesti lakata tuomitsemasta muita ja korvata tuomitsevat ajatukset ja tunteet sydämellä, joka on täynnä rakkautta Jumalaa ja Hänen lapsiaan kohtaan. Jumala on meidän Isämme. Me olemme Hänen lapsiaan. Me olemme kaikki veljiä ja sisaria.

Mitä enemmän annamme Jumalan rakkauden hallita mieltämme ja tunteitamme – mitä enemmän annamme rakkautemme taivaallista Isäämme kohtaan kasvaa sydämessämme – sitä helpompi on rakastaa muita Kristuksen puhtaalla rakkaudella. Kun avaamme sydämemme Jumalan rakkauden hehkuvalle sarastukselle, niin vihamielisyyden ja kateuden pimeys ja kylmyys lopulta kaikkoavat.”

(Dieter F. Uchtdorf, ”Armeliaat saavat armon” Huhtikuu 2012 yleiskonferenssi)

Joskus on helppoa löytää vikoja toisista (tai itsestämme), jotka perustuvat siihen, miltä asiat näyttävät. Mutta meidän täytyy muistaa, että olemme kaikki Jumalan lapsia, joilla on ääretön arvo ja äärettömät mahdollisuudet. Kukaan meistä ei ole ”ei kukaan.” ”Sielujen arvo on suuri Jumalan silmissä” (OL 18:10).

Meidän täytyy muistaa, että jokainen ansaitsee rakkautta ja apua taivaallisen Isämme rakkauden löytämisessä. Tämä koskee sinua ja minua ja kaikkia ympärillämme. Olkaamme kaikki enemmän kuten Belle (ja taivaallinen Isämme) ja katsokaamme ulkoisten seikkojen ohi löytääksemme hyvää ihmisistä.

Toiminta:

Tämä havaintoesimerkki on vanha, mutta toimiva. Leivo kaksi satsia pikkuleipiä ennen oppiaihetta. Kun teet ensimmäistä satsia, tee pikkuleivistä suurempia ja kauniin näköisiä, mutta laita taikinaan liikaa suolaa, jotta ne maistuvat pahalta. Valmista toiset pikkuleivät oikeista ainesosista, mutta tee niistä epämääräisen muotoisia ja rumia.

Tarjoa molemmat pikkuleivät samalta lautaselta ja anna jokaisen valita vain yksi pikkuleipä. He todennäköisesti valitsevat kauniin näköiset ja saavat selville, että ne maistuvat kamalilta. Kysy, miksi he valitsivat juuri ne pikkuleivät. Käytä sitten analogiaa siitä, että meidän ei pitäisi tuomita ihmisiä pelkästään ulkonäön perusteella.

Tarjoile sitten rumat pikkuleivät jälkiruuaksi ja osoita, miten jokin, joka ei näytä houkuttelevalta, voi kirkastaa heidän elämäänsä!

(Huom. Jos et halua käyttää ruokaa, voit laittaa hauskan tavaran rumasti käärittyyn pakettiin ja jotain hyödytöntä kauniiseen pakettiin. Anna sitten perheen valita, kumman se haluaa avata. He todennäköisesti valitsevat kauniimman paketin, ja voit käyttää samaa analogiaa.)

Katsokaa myös Kaunotar ja Hirviö yhdessä!

Alkuperäisen artikkelin on kirjoittanut Carly M. Springer ja se on julkaistu ldsliving.com-sivustolla nimellä ”FHE: Lessons from Beauty and the Beast”.

Suomi ©2016 LDS Living, A Division of Deseret Book Company | English ©2016 LDS Living, A Division of Deseret Book Company

The post Vinkkejä Perheiltaan: Opetuksia elokuvasta ”Kaunotar ja hirviö” appeared first on SeuraaKristusta.fi.