Olin vihainen nainen noin tunnin verran tänään. Meillä oli ollut vaarnakonferenssi aiemmin, joten olimme lopun päivää kotona. Sen olisi pitänyt olla hyvä asia. Mutta jossain vaiheessa iltapäivää tunsin itseni ylivoimaisen väsyneeksi. Olin valvonut aivan liian myöhään muutamana peräkkäisenä iltana. Olin haalinut aikatauluni aivan liian täyteen. Lapset lekottelivat olohuoneessa ja söivät kuka mitäkin. Katsellessani ympäröivää sotkua (en ollut saanut aivan kaikkea aikaiseksi tänä viikonloppuna), tulin yhtäkkiä vihaiseksi. En halunnut olla se äiti. Hetken ajan en halunnut olla se nainen, joka on vastuussa kodista. En halunnut ajatella päivällistä tai huolehtia siitä kuinka kaikki evästivät kuin mitkäkin possut. En halunnut kohdata pyykkivuorta, joka valtasi alaa jo käytävältä. En halunnut huolehtia pikkulapsista tai edes olla ystävällinen miehelleni.

Olin yrittänyt ottaa pienet päiväunet aiemmin. Mutta lapset olivat NIIN äänekkäitä, että se osoittautui mahdottomaksi. Ja siinä vaiheessa kun laahustin takaisin keittiöön, se näytti olevan pommin jäljiltä. Tunsin itseni raskaasti rangaistuksi ja nyt vielä yliväsyneeksi.

Katselin ovea. Halu juosta oli suuri.

Viimeisen vuoden aikana olen käynyt useita keskusteluja itseni kanssa asiasta, jota kutsun Katkeran naisen tapaukseksi. Näin tämän naisen ensimmäisen kerran ravintolassa. Hän asteli sisään miehensä ja lastensa kanssa. Kaikki olivat onnellisia ja iloisia, paitsi tämä nainen. Hänen huulensa olivat puristuneet yhteen ja hänen katseensa oli etäinen. En voinut olla katsomatta. Mies yritti kommentoida muutamia asioita naiselle, mutta tämä ei välittänyt miehestä. Jopa lapset yrittivät saada äitiään osallistumaan. Mutta hän säilytti viileän katkeran olemuksensa. Sitten tuo kylmä kuura alkoi levitä. Mies keskusteli vähän aikaa lasten kanssa hiljaisesti. Ja lopulta kaikki istuivat hiljaa, vilkuillen jännittyneesti naista.

En tiedä tästä naisesta mitään. En tiedä mitä tapahtui ennen kuin he astelivat sisälle ravintolaan. En tiedä mitä hän on kärsinyt tai mitä hän ajatteli. Tiedän vain, että se vaikutti olevan perheen yhteinen ilta syömässä ulkona. Ja kaikki vaikuttivat haluavan pitää hauskaa. Paitsi tuo nainen.

En voinut kääntää katsettani muualle. Sillä noissa yhteen puristetuissa huulissa näin vilahduksia itsestäni. Ja se oli tuskallisempaa katsottavaa kuin olisin ikinä osannut kuvitella.

Pystyin näkemään itseni viettämässä iltaa ja koko perhe leikkii riehakkaasti. Ja se on NIIN äänekästä. Yritän siivota astioita pöydästä ja pyyhkiä sitä puhtaaksi, yksin. Olen hyvin väsynyt. Ja sitten, keskellä heidän vimmaista onnen tilaansa, isi ehdottaa lämpimiä suklaahippukeksejä ja kaikki alkavat toistaa: ”Keksejä! Keksejä! Keksejä!” Minä, suurenmoisessa viisaudessani, valitsen tämän onnellisen hetken pamauttaa käteni tiskipöytää vasten ja tiuskaista: ”Miltä minä näytän, orjaltako?” Yllättäen kaikki hiljenevät. Ja minä puristan huuleni yhteen, niin tiukasti kuin saan. Hetken ajan olen tuo Katkera nainen.

Ei tietenkään se ole reilua! Kyllä, olen ylityöllistetty. Ei, minun ei pitäisi täytyä leipoa keksejä!

Mutta joka kerta, kun yritän saada viestini perille, jää oloni vain ontoksi ja tyhjäksi. Olen istunut vihaisena autossa ja muut ovat yrittäneet keventää tunnelmaa. Mutta istuin silti vihaisena. Olen saanut raivokohtauksia, kun minusta tuntuu, ettei kukaan auta minua. Olen polkenut jalkaa ja marssinut ulos. Ja sitten olen pysynyt katkerana läpi anteeksipyyntöjen ja perheeni yritysten kääntyä puoleeni. Mitä ikinä olikaan tapahtunut tuolle naiselle ravintolassa, kaikki muut yrittivät antaa asian olla. Kaikki muut yrittivät kääntyä hänen puoleensa rakkaudessa ja ystävyydessä.

Aina ajatellessani Katkeran naisen tapausta, yritän muistuttaa itseäni siitä, että ainoa asia mihin tuo nainen pystyi vaikuttamaan oli hänen oma mielialansa. Ja vaikutti siltä, että hän olisi voinut nauttia hauskasta perheillallisesta. Tai hän olisi voinut istua siinä vihaisena. Se oli hänen valintansa.

Seuraavan kerran näin tämän Katkeran naisen lentokentällä. Ravintola-alueella vieressämme istui kaksi pariskuntaa kuluttamassa aikaansa odottaessaan lentoaan. Toisella naisella oli erehtymättömästi Katkeran naisen ilme kasvoillaan. Hänen miehensä yritti ja yritti tehdä hänet onnelliseksi. Hän tarjosi ostaa hänelle jotain juotavaa, jotain syötävää, jotain herkkua. Nainen tiuski hiljaa miehelle: ”Johan minä SANOIN, en tarvitse!” Pääosin hän piti huulensa puristettuina yhteen muiden naureskellessa ja muistellessa matkaansa. Jos hänen miehensä yritti saada häntä osallistumaan, hän vain joko korjasi miehensä sanomisia tai ei välittänyt hänestä. Se oli hienovaraista. Ja näytti siltä, että h eolivat todennäköisesti normaali rakastava pariskunta. Mutta jokin oli saanut hänet vihaiseksi eikä hän suostunut antaa asian olla. Niin ainakin kuvittelin.

Olen huomannut, että katkeruus ei näytä hyvältä naisella. Se riipii kaiken kauneuden heidän kasvoiltaan ja vääristää ne. Rakastavan ja avoimen sijaan ne näyttävät kylmiltä ja luotaantyöntäviltä. Yksi katkeruuden määritelmistä on ”vastenmielinen tunne, joka johtuu havaitusta epäoikeudenmukaisuudesta”. Ja juuri sen olen huomannut omalla kohdallani. Tunnen noiden inhottavien katkeruuden tunteiden hiipivän esiin silloin kun tunnen itseni ylityöllistetyksi, minkä useimmiten aiheutan itse. Mutta huolimatta siitä kuinka paljon poljen jalkaa ja marssin ulos, en tunne oloani paremmaksi. Tunnen oloni katkeraksi. Joskus totuus harhaan johdetusta käsityksestäni iskee suoraan vasten kasvoja, täydellä voimalla. Nöyrryn välittömästi ja kadun sitä, että olen antanut itseni olla Katkera nainen. Mutta toisinaan on vaikea olla hautomatta noita vastenmielisiä tunteita.

Sen sijaan, että olisin juossut ulos, kuten tänään halusin, keräsin joukot yhteen ja ehdotin, että lähtisimme ajelulle. Greg vei meidät suurenmoiselle seikkailulle Red Cliffs Preserve -luonnonsuojelualueen läpi pitkin tietä, jota emme olleet koskaan ajaneet. Oli hauskaa olla yhdessä perheenä. Ja maisemat olivat henkeäsalpaavia. Yritin unohtaa kaiken minua kotona odottavan työn, ja hetken aikaa, rentouduin ja nautin päivästä.

Pysähdyimme kohdassa, jossa valaistus oli juuri oikea ja Greg nappasi muutaman kuvan kamerallaan. Hän aina yrittää saada minutkin opettelemaan käyttämään kameraa, joten otin sen vuorostani. Halusin harjoitella ottamalla kuvia Emmasta auringon paistaessa hänen takaansa. Otin muutaman kuvan, muutin joitain säätöjä ja yritin ottaa lisää kuvia. Emma alkoi olla kärsimätön. Ja niin Gregkin. Yrittäessäni houkutella Emmaa poseeraamaan vielä yhden kuvan verran, hän tiuskaisi minulle. Sitten Gregkin tiuskaisi minulle, huutaen minulle: ”LOPETA!”

Ne olivat pieniä rikkeitä, jos edes niitä. Mutta minä laskin kameran. Sitten nostin kantohihnan pääni ylitse ja ilmoitin olevani valmis. Käytännössä suorastaan työnsin kameran Gregin käsiin. He molemmat yrittivät ottaa takapakkia, pyydellen anteeksi ja anoen minua tulemaan takaisin. Mutta minä en ollut kuullaksenikaan. Kävelin takaisin autolle ja nousin kyytiin. Ilmapiiri oli raskas, kun muu perhekin palasi autolle. Pojat olivat kirmanneet iloisina, mutta nyt Greg ärjyi ja kiirehti heitä istuimiinsa. Minä pidin kasvoni ikkunaan päin. Ja vakuutan, että huuleni olivat puristuneet tiukasti paikoilleen.

Ajaessamme jokainen yritti erilaisia keinoja keventää tunnelmaa. Mutta istuin patsaanlailla penkissäni. Äänettömästi ja viileänä. Syvällä sisimmässäni ihailin majesteettista auringonlaskua. Maisema oli niin upea, että lähes sattui hengittää. Lukuisia kertoja halusin pyytää Gregiä pysähtymään, jotta voisimme napata kuvan tuosta tai tästä. Mutta en voinut päästää irti katkeruudestani. Olin täynnä ylpeyttä. En koskisi kameraan enää. Vaikka he olivat anoneet minua tekemään niin kävellessäni katkerana autolle.

Onneksi siinä vaiheessa, kun pääsimme kotiin ja koko perhe valui sisälle taloon, työskentelin jo irti päästämisen kimpussa. Tein valtavan pinon lättyjä ja aloin tarjoilla niitä pojille. Emma hivuttautui viereeni ja tunsin hänen kätensä kietoutuvan ympärilleni. Hän pyysi anteeksi, että oli pilannut retkemme. Pian Greg käveli luokseni. Hän pyysi anteeksi tiuskaisuaan minun käyttäessä kameraa. Jostain typerästä syystä, minulla oli VAIKEUKSIA antaa asian olla. Surukseni täytyy sanoa, että huuleni taisivat pysyä hieman yhteen puristettuina.

Sitten ajattelin Katkeran naisen tapausta. Ajattelin sitä, kuinka ainoa, joka jäi jostain paitsi tuona ihanana iltana olin MINÄ. Ainoa, joka pilasi retkemme olin MINÄ. Ainoa, joka istui siinä katkerana havaitun epäoikeudenmukaisuuden johdosta olin MINÄ.

Totta kai ihmiset tiuskivat minulle. Enkö minäkin tee samaa? Totta kai minulla on turhauttavia ja väsyttäviä päiviä. Enkö halunnutkin olla äiti? Totta kai minulla on mielialanvaihteluja ja vihaisia aikoja. Enkö voi antaa anteeksi? Enkä voi unohtaa? Mitä nopeammin opettelen antamaan asioiden olla, sitä onnellisempi olen. Toivon niin kovasti, että olisin nauranut, kun he piikittelivät minua liian monien kuvien ottamisesta. Toivon niin kovasti, että olisin ojentanut kameran takaisin Gregille ja mennyt sitten tutkimaan ympäristöä poikien kanssa. Ja sitten tuolla kauniilla ajomatkalla kotiin olisin voinut pyytää Gregiä pysähtymään ja nappaamaan muutaman kuvan häikäisevästä upean auringon laskiessa autiomaassa suurenmoisena sunnuntai-iltana.

Toivon, että olisin muistanut Katkeran naisen hieman aiemmin. Koska silloin olisin voinut halata Emmaa tiukasti seistessämme siinä keittiössä. Ja olisin voinut suudella mieheni huulia hänen pyytäessään anteeksi.

Ainoa asia, joka pitää minut erossa onnesta, olen minä. Kaikki mitä koskaan tarvitsin tai halusin, oli suoraan edessäni.

Toivon voivani päästää irti kaikista ”havaituista epäoikeudenmukaisuuksista”. Ja toivon voivani olla ihminen, joka valaisee huoneen rakkaudellaan.

Taidanpa tehdä niitä keksejä huomenna.

 

Artikkelin on kirjoittanut Rindi Jacobsen ja se on alun perin julkaistu Meridian Magazine -sivustolla. Artikkelin on suomentanut Tanja Robinson.