Minulle tällainen hetki koitti lähetystyöni loppupuolella. Oli myöhäinen syksy, joka oli Kanadan leveyspiireillä Suomen kaltaisesti synkkä ja pimeä. Minulla oli enemmän vastuita ja haasteita kuin pystyin kantamaan. Tunsin oloni toivottomaksi. 

Sitä ennen olin aina ollut positiivinen ihminen, joka haaveili tulevasta kuten kuka tahansa juuri vanhempien siipien alta pois muuttanut. Jos minua olisi pyydetty kuvailemaan itseäni yhdellä sanalla, olisin luultavasti käyttänyt sanaa ”toiveikas”.  

Ensimmäistä kertaa elämässäni en tuntenut toivoa. 

Se tuntui oudolta. Olin aina ajatellut, että koska olen niin positiivinen ihminen, selviäisin vaikeistakin ajoista varmasti kunnialla. Ja nyt ei tuntunut, että edes selviydyin, vaan jotenkin vain raahauduin päivä kerrallaan eteenpäin. 

 Minusta tuntui, että olin kokonaan yksin. 

Silloin aloin rukoilemaan enemmän ja syvällisemmin kuin koskaan aikaisemmin olin elämässäni rukoillut. Kerroin elämästäni ja tuntemuksistani Herralle tarkemmin kuin olin koskaan ajatellut olevan tarpeen. Näistä polvillani viettämistäni hetkistä tuli minulle se asia päivässä, jota eniten odotin. 

Mitä opin?

Koin, että omat voimani olivat kuluneet kokonaan loppuun. Täydeksi yllätyksekseni sain tänä vaikeana hetkenä voimaa, jonka tiesin tulevan taivaista. Minusta tuntui siltä, kuin Kristus olisi kantanut minua.

Noin vuotta aikaisemmin olin törmännyt runoon, joka nyt tuntui kuvailevan omaa tilannettani täydellisesti:

Eräänä yönä näin unta,

että kuljin rannalla Jeesuksen kanssa.

Tummalle taivaalle heijastui tapahtumia elämästäni.

Jokaisessa kuvassa näin hiekassa kahdet jalanjäljet,

toiset olivat minun, toiset Jeesuksen.

Kun viimeinen kuva avautui eteeni,

etsin katseellani jalanjälkiä hiekasta.

Huomasin, että aina elämäni vaikeimpina

ja surullisimpina hetkinä

jalanjälkiä oli jäänyt vain yhdet.

Sitä en voinut ymmärtää,

ja siksi kysyin Jeesukselta, mitä tämä merkitsi.

”Herra, lupasit, kun lähdin seuraamaan sinua,

että kuljet kanssani koko matkan.

Mutta nyt näen, että elämäni vaikeimpina aikoina

hiekkaan on jäänyt vain yhdet jalanjäljet.

Miksi jätit minut yksin silloin,

kun tarvitsin sinua kipeimmin?”

Jeesus vastasi: ”Rakas lapseni,

en ikinä jätä sinua yksin kärsimyksiin ja koetuksiin.

Näit vain yhdet jalanjäljet siksi,

että minä kannoin sinua.”

(Margaret Fishback Powers 1964.)

Ensimmäinen oppimani asia oli, että vaikka olin tuntenut oloni yksinäiseksi, en ollut oikeasti yksin. Vapahtaja oli minun kanssani ja lainasi minulle omaa voimaansa, jotta jaksaisin jatkaa eteenpäin. 

Olin rukoillut, että vaikeudet otettaisiin minulta pois. Jos rukoukseeni olisi vastattu kuten toivoin, en olisi kokenut Kristuksen kantavaa voimaa ja oppinut toista tärkeää opetusta: minä en aina tiedä parhaiten, mitä tarvitsen. Olen kiitollinen, että Taivaan Isä ei vastannut rukoukseeni toivomallani tavalla vaan siten, miten Hän tiesi oikeaksi. Jos olisin saanut toivomani – että vaikeuteni olisi otettu minulta pois – en olisi oppinut tätä tärkeää läksyä. 

Tästä artikkelista voit lukea lisää ajatuksia siitä, mitä voimme saavuttaa vaikeuksiemme kautta

Lopulta tämäkin haaste väistyi, kun opin huolehtimaan itsestäni paremmin ja omat voimani palautuivat. Huomasin kuitenkin, ettei vastoinkäyminen helpottanut ennen kuin olin ymmärtänyt, mitä minun piti siitä oppia. Selvästi meille annetaan vastoinkäymisiä, jotta niistä selviydyttyämme olemme entistä vahvempia ja opetuksen viisaampia! 

Ja ilokseni opin uudestaan tuntemaan toivoa. Eikä tulevaisuus näyttänyt enää pelottavalta, vaan uskalsin taas haaveilla tulevasta. 

Artikkelin on kirjoittanut Nella Ihalmo.

Miten sinä olet saanut apua vaikeina aikoina? 

[cta link=”https://www.facebook.com/groups/391627318446588″ text=”Tule keskustelemaan kanssamme hengellisyyteen liittyvistä aiheista Seuraa Kristusta Facebook-ryhmässä:” button_text=”Tule keskustelemaan” button_color=”#e5d54e”]

The post Kaksi asiaa, jotka opin kohdatessani täyden toivottomuuden appeared first on SeuraaKristusta.fi.

Sanomattakin selvää, että olin pettynyt. Odotuslistalla? Miksi olen odotuslistalla? Täytin kaikki vaatimukset, lähetin parhaan mahdollisen portfolion, käytin tunteja vastaten kysymyksiin, jotta saisin paikan ja rukoilin kiihkeästi, että minut hyväksyttäisiin. Mitä tein joutuakseni odotuslistalle?

Kaiken turhautumiseni keskellä ajatus tuli mieleeni. Aivan kuin minut olisi siirretty takaisin aikaan, jolloin pidin ensimmäisen perheillan oppiaiheeni. “Herra vastaa rukouksiimme kolmella tavalla,” 10-vuotias Giulia sanoi, “Kyllä, ei ja odota vähän aikaa.”

Taas tuo sana — odota. Olisin mieluusti ottanut vastaan kielteisen vastauksen, mutta odottaminen oli toinen juttu.

Kuulostaako tutulta? Oletko laillani tuntenut joskus, että olet myös Herran siunausten odotuslistalla? Onko sinulla myös tavoite – kuten koulun päättötodistuksen saaminen, iankaikkisen puolison löytäminen, mahtavan työpaikan saaminen, rauhan löytäminen – joka tuntuu hyvin vaikeasti saavutettavalta, vaikka olet tehnyt paljon työtä sen eteen?

Odottaminen on olennainen osa pelastussuunnitelmaa. Se ei ole helppoa, mutta auttaa kehittymään kärsivällisyydessä ja uskossa. Herra pyytää meitä odottamaan. Hän pyysi minua odottamaan tuona päivänä, kun olin odotuslistalla. Sen jälkeen aloin ajatella niitä monia kertoja, jolloin Herra oli pyytänyt minua odottamaan, ja mitä olin oppinut niistä. Kerron teille seuraavaksi neljä tärkeää asiaa, jotka pystyin oppimaan vain odottamalla Herran aikataulun toteutumista.

Odottaminen auttaa minua ymmärtämään paremmin Hänen tahtonsa 

Kun meiltä pidätetään jotakin siunausta on helppo kysyä: “Isä miksi minä?” Saatat olla nuori nainen, joka odottaa iankaikkista puolisoa kärsivällisesti; nuori isä, joka etsii työpaikkaa, jotta voi elättää perheensä; tai uusi kirkon jäsen, joka odottaa ilmoitusta saadakseen vahvistusta todistukselleen. Siunausten odottaminen voi saada aikaan epäilyksiä ja kyyneleitä, mutta näiden haasteiden kautta ymmärrämme, että jos olemme uskollisia, alamme nähdä Herran tahdon avautuvan meille. Emme välttämättä ymmärrä kaikkea heti, mutta odottaminen auttaa meitä luottamaan enemmän Herran tahtoon.

Herran aikataulun odottaminen auttaa meitä kehittämään Kristuksen kaltaisia ominaisuuksia

Pyhissä kirjoituksissa odottaminen tarkoittaa toivomista ja luottamista. Kun odotamme toivoen, elämme kirkon laulun “Käyn minne vain tahdot sä” mukaan:

“Näin haltuhus uskon kaikkeni, Kun tiedän: mua rakastat ain, … Ja teen mitä tahdon sä vain.”

Herran aikataulun ymmärtäminen ja siihen luottaminen voi auttaa meitä kehittämään tärkeitä Kristuksen kaltaisia ominaisuuksia, kuten nöyryys, toivo ja kiitollisuus Herraa kohtaan.

Siunausten odottaminen Herran aikataulun mukaan antaa meille mahdollisuuksia palvella ja kehittyä

Jos ajattelemme odottamista kielteisessä valossa, tunnemme masennusta vaikeina hetkinä. Mutta jos haluamme kasvattaa uskoa siihen, että odottaminen on Herran siunaus, meidän täytyy oppia käyttämään odotusaika hyväksemme. Kun Herra pyysi minua odottamaan, huomasin, että Hän antoi minulle enemmän aikaa valmistautua ja kehittyä, jotta voin pätevöityä muihin mentori-ohjelmiin.

Toinen siunaus on kyky palvella muita, joilla on odottamisen haasteita. Koska ymmärrämme heidän kokemuksensa ja meillä on jo uskoa siihen, että Herran aikataulun odottaminen voi tuoda siunauksia, meille annetaan kyky auttaa ja palvella heitä.

Tästä artikkelista voit lukea lisää siitä, miksi vaikeudet ovat osa elämäämme

Herran aikataulun odottaminen voi tuoda meille onnea

Odottaminen voi kieltämättä koetella uskoa. Se koetteli minun uskoani useiden viikkojen ajan. Lauloin jatkuvasti “Kirkkahin tähti, aamutähtönen” -laulua sydämessäni. “Tien mielin nähdä itse raivatun. Nyt johda mua.” Halusin niin kovasti mukaan tuohon mentori-ohjelmaan, mutta suurella todennäköisyydellä en pääsisi siihen.

Pidin silti kiinni uskostani ja todistuksestani siihen, että Herra tiesi, mitä siunauksia Hän antaisi minulle. Kun olin parannellut hakemustani ja valmistautunut muuten kolmen viikon ajan, tarjous tuli. Paikallinen mentori oli halukas ottamaan minut mukaan luokkaansa. Tämä koulutus maksaa vähemmän kuin edellinen eikä minun tarvitse olla niin paljon poissa taapero-ikäisen lapseni luota. Tuon puhelun seurauksena todistukseni vahvistui. “Mutta katso, kaikki on tapahtunut hänen viisautensa mukaan, joka tietää kaiken” (2. Ne. 2:24).

Herra otti pois siunauksen, jonka minä halusin ja antoi minun odottaa hetken parempaa siunausta – siunausta, jonka tarvitsin.

Kun odotamme Herran aikataulun toteutumista, muistakaamme, että Herralla on suunnitelmia meidän menestystämme varten (Jer. 29:11). Hän voi ottaa meiltä siunauksen pois nyt, mutta omana aikanaan Hän korvaa sen toisella siunauksella, joka tuo meille enemmän onnea.

Jos odotat tällä hetkellä jotakin siunausta, muista Vanhin Jeffrey R. Hollandin lohduttavat sanat:

“Jotkut sinaukset tulevat nopeasti, jotkut myöhään ja jotkut vasta taivaassa. Mutta niille, jotka elävät Jeesuksen Kristuksen evankeliumin mukaan, ne tulevat.”Emme välttämättä tiedä milloin ja miten Herran antaa meille siunauksia, mutta muistakaa aina, että rukouksemme eivät kaiu kuuroille korville. Kuten Herra ja Hänen rakkautensa meitä kohtaan, Hänen siunauksensa ovat iankaikkisia, ei väliaikaisia. Jatkakaamme Hänen aikataulunsa odottamista,älkäämme koskaan luovuttako niiden siunausten suhteen, joita Hänellä on varastossa meitä varten tässä elämässä sekä tulevassa.”

Alkuperäisen artikkelin on kirjoittanut Giulia ja se on julkaistu faith.ph -sivustolla. Artikkelin on kääntänyt Krista Kora.

Millaisia kokemuksia sinulla on Herran aikataulun odottamisesta? Millaisia siunauksia olet saanut kun olet odottanut kärsivällisesti?

[cta link=”https://www.facebook.com/groups/391627318446588″ text=”Tule keskustelemaan kanssamme hengellisyyteen liittyvistä aiheista Seuraa Kristusta Facebook-ryhmässä:” button_text=”Tule keskustelemaan” button_color=”#e5d54e”]

The post Herra pyysi minua odottamaan. Tämän opin. appeared first on SeuraaKristusta.fi.

Miksi aina ei kuitenkaan tapahdu niin? Onko minun elämässäni jotain vialla, jos en koe tällaisia ihmeitä? Miksi Taivaallinen Isä sallii kärsimyksiä ja vaikeuksia elämässämme?

Jokainen meistä kohtaa vaikeuksia elämässään. Sen aiheuttajat vaihtelevat fyysisten vammojen, taloudellisten vaikeuksien, emotionaalisten haasteiden, ihmissuhdeongelmien ja muiden koettelemusten suhteen.

Tarkastellessamme asiaa iankaikkisesta näkökulmasta huomaamme, että vaikeudet ovat osa Jumalan suunnitelmaa. Tiesimme niiden olevan osanamme jo ennen kuin tulimme tänne maan päälle. Vaikka tuolloin emme varmasti voineetkaan täysin ymmärtää mitä se tarkoittaisi ja miltä meistä tuntuisi, hyväksyimme asian, koska ymmärsimme niiden tarkoituksen. Kärsimykset ovat tarpeellisia, jotta voisimme kehittyä ja kasvaa Taivaallisen Isämme kaltaisiksi.

Voimme saavuttaa paljon vaikeuksien kautta

Ensinnäkin vaikeuksien voittaminen itsessään on palkitsevaa. Äitiys on ehdottomasti vaikeinta, mitä olen elämässäni kohdannut. Sen kautta koen toisinaan epäonnistuneeni surkeasti. Toisaalta se on kuitenkin yksi parhaimmista asioista elämässäni ja tuo todella paljon onnea.

Iloitsen menestyksen hetkistä äitinä enemmän, koska koen äitiyden haastavaksi. Asiat, joista selviämme suuremmin ponnistelematta eivät voi tuoda meille niin paljon iloa, kuin sellaiset asiat, jotka saavutamme tai joissa onnistumme työskenneltyämme ahkerasti.

Toiseksi, vaikeuksien kohtaaminen ja kestäminen auttaa meitä kasvattamaan itsessämme Kristuksen kaltaisia ominaisuuksia. Esimerkiksi kärsivällisyyttä, nöyryyttä, anteeksiantoa, kuuliaisuutta tai rakkautta olisi vaikea kehittää ellemme koskaan kohtaisi haasteita. Orson F. Whitney on sanonut:

”Mikään tuska, jota kärsimme, mikään koettelemus, jonka koemme, ei mene hukkaan. Se edistää meidän oppimistamme, meidän kehittymistämme omaksuessamme kärsivällisyyttä, uskoa, lujuutta ja nöyryyttä. Kaikki, mitä kärsimme, ja kaikki mitä, kestämme, varsinkin kun kestämme sen kärsivällisesti, vahvistaa meidän luonnettamme, puhdistaa meidän sydäntämme, laajentaa sieluamme ja tekee meistä lempeämpiä ja hyväntahoisempia – ja juuri murheen ja kärsimyksen, uurastuksen ja ahdistuksen kautta me opimme sen, mitä tulimme tänne oppimaan.”

Kolmanneksi vaikeuksien kohtaaminen on meille mahdollisuus tehdä valintoja. Ne antavat meille tilaisuuden näyttää Jumalalle ja itsellemme, mitä valitsemme vaikeissa tilanteissa.

Neljänneksi vaikeudet auttavat meitä kasvamaan uskossa. Richard G. Scott on sanonut ”Olkaa kiitollisia siitä, että Jumala antaa teidän joskus kamppailla pitkään, ennen kuin vastaus tulee. Se saa uskonne lisääntymään ja luonteenne kasvamaan.” Usko tuo elämäämme voimaa ja lopulta voimme saavuttaa iankaikkisen elämän sen avulla.

Uskomme kasvaa kun kohtaamme vaikeuksia ja valitsemme toimia uskossa. Vaikka se ei johtaisi kohdallamme toivomaamme lopputulokseen, uskomme vahvistuu luottaessamme Jumalaan ja kääntyessämme Hänen puoleensa saadaksemme apua kärsimyksissämme. Kristus puhui nefiläisille sanoen ”Katso, minä olen laki ja valo. Turvautukaa minuun ja kestäkää loppuun asti, niin te saatte elää; sillä sille, joka kestää loppuun asti, minä annan iankaikkisen elämän.” (3. Nefi 15:9)

Tästä artikkelista voit lukea lisää siitä, miksi pahoja asioita ylipäätään tapahtuu

Vaikeuksien kohtaaminen ei automaattisesti tee meistä parempia

Mormonin kirjassa on mieleenpainuva kohta erittäin pitkän ja monia henkiä vaatineen sodan vihdoin päätyttyä nefiläisten kansan keskuudessa.

”…Nefiläisten ja lamanilaisten välisen sodan tavattoman suuren pituuden tähden monista oli tullut paatuneita, sodan tavattoman suuren pituuden tähden; ja monet olivat pehmenneet ahdinkojensa tähden, niin että he nöyrtyivät Jumalan edessä aina nöyryyden syvyyteen asti.” (Alma 62:41)

Tilanne oli kaikille ihmisille pääpiirteiltään samanlainen. Mutta toisia sota oli auttanut pääsemään lähemmäksi Jumalaa ja toiset se oli etäännyttänyt Hänestä kauas.

Vaikeuksien kohtaaminen ei itsessään tehnyt heistä parempia. Tilanteen ratkaisi se, miten he valitsivat suhtautua kärsimyksiinsä ja mitä he tekivät niiden seurauksena. Samalla tavoin mekin voimme antaa kärsimystemme muuttaa meitä enemmän Kristuksen kaltaisiksi tai voimme antaa niiden tehdä meistä kyynisiä ja katkeroituneita.

Vaikeudet antavat tilaisuuksia valita

Tarkoituksemme on tulla enemmän Jumalan kaltaiseksi. Suurten ja pienten kärsimyksien ja vaikeuksien kohtaaminen antaa meille päivittäin tilaisuuksia valita, kuinka reagoimme.

Lapseni ovat olleet minulle tähän mennessä – ja epäilemättä tulevat olemaan – parhaita opettajia. Heidän kanssaan olen saanut tilaisuuksia kehittää Kristuksenkaltaisia ominaisuuksia tavoilla, joita en olisi missään muussa tilanteessa pystynyt harjoittelemaan. Saan jatkaa kehittymistäni päivittäin uusien haasteiden edessä. Joskus myös palaamalla kamppailemaan asioiden tai kehitysvaiheiden kanssa, jotka luulin jo voittaneeni.

Usein vaikeuksien edessä valitsemme keskittyä itseemme ajattelematta edes muunlaisten vaihtoehtojen olevan olemassa. Tuntiessamme kipua, pyrimme esimerkiksi etsimään siihen parannuskeinoa. Tai kohdatessamme surua, saatamme vetäytyä yksinäisyyteen. Vanhin Villanueva esitti huomion, joka voi auttaa meitä vaikeuksissamme:

”Jeesus Kristus osoitti meille, että koettelemusten ja vastoinkäymisten aikoina me voimme huomata muiden vaikeuksia. Myötätuntoa osoittaen me voimme ojentaa kätemme ja kohottaa heitä. Ja kun teemme niin, meidän Kristuksen kaltainen palvelumme kohottaa myös meitä.”

Pohjimmiltaan kaikki valinnat oikeastaan käsittelevät rakkautta, joka on Jumalan ydinolemus. Valitsemmeko toimia tavalla, joka lisää tuntemaamme ja muille antamaamme rakkautta? Jos teemme näin, kärsimyksemme tekevät meistä parempia ihmisiä. Jos taas valitsemme toimia tavalla, joka karkoittaa rakkautta elämästämme, huomaamme kehittäneemme negatiivisia luonteenpiirteitä.

Kuinka valita rakkaus ja hyvyys vaikeuksien keskellä?

Profeetta Nelson on opettanut, että jos valitsemme keskittyä Vapahtajaan, voimme olla onnellisia missä tahansa tilanteessa:

”Elämämme olosuhteet eivät vaikuta kovinkaan paljon tuntemaamme iloon mutta siihen vaikuttaa erittäin paljon se, mihin me keskitymme elämässämme. Kun elämämme keskittyy Jumalan pelastussuunnitelmaan – – ja Jeesukseen Kristukseen ja Hänen evankeliumiinsa, me voimme tuntea iloa riippumatta siitä, mitä elämässämme tapahtuu – tai ei tapahdu. Ilo tulee Hänestä ja Hänen ansiostaan. Hän on kaiken ilon lähde.”

Usein kohdatessamme kärsimyksiä ja vaikeuksia lamaannumme. Keskitymme vain käsillä olevaan haasteeseen unohtaen kaikki muut lahjamme ja kykymme, tai asiat, jotka tekevät meidät onnellisiksi. Siitä huolimatta, ettei kohtaamamme haasteen välttämättä tarvitse estää meitä iloitsemasta näistä asioita tai toimimasta niiden parissa. Kristukseen keskittyminen vaikeuksienkin keskellä voi auttaa meitä näkemään monia asioita, jotka voivat tuoda iloa elämäämme.

Minulle esimerkiksi musiikki ja itseni kehittäminen tuovat suurta iloa. Koronapandemian alkumetreillä löysin itseni usein harjoittelemasta yksinkertaisia kirkon lauluja pianolla. Ne toivat valtavasti iloa, vaikkei soittoharrastus jatkunut ja on myönnettävä, että tähän mennessä olen jo ehtinyt unohtaa tuolloin oppimani.

Toinen tärkeä asia, jonka saavutamme keskittymällä Kristukseen vaikeuksissakin on Jumalan rakkauden tunteminen itseämme kohtaan. Mitä enemmän tunnemme rakkautta itseämme kohtaan, sitä enemmän kykenemme ja haluamme toimia rakastavasti vaikeissakin tilanteissa.

Minulle tärkeä tapa tuntea Jumalan rakkautta on rukous. Se on helppo ja yksinkertainen keino, johon voi turvautua missä tahansa. Usein erityisesti haasteiden keskellä, kun käännyn Taivaallisen Isän puoleen rukouksessa, voin tuntea Hänen rakkautensa minua kohtaan ja saada toivoa jatkaa eteenpäin. Toinen toimiva tapa ovat pappeuden siunaukset. Niiden kautta voin kuulla, mitä Jumalalla olisi sanottavana minulle juuri tällä hetkellä.

Kristukseen keskittyminen auttaa meitä tekemään parempia valintoja, vaikka kohtaisimme vaikeuksia. Se tuo elämäämme onnea ja Jumalan rakkautta.

Artikkelin on kirjoittanut Paula Jarvis

Millaisia asioita sinä olet saavuttanut elämässäsi vaikeuksien kautta?

[cta link=”https://www.facebook.com/groups/391627318446588″ text=”Tule keskustelemaan kanssamme hengellisyyteen liittyvistä aiheista Seuraa Kristusta Facebook-ryhmässä:” button_text=”Tule keskustelemaan” button_color=”#e5d54e”]

The post Miksi vaikeuksien kohtaaminen on osa elämäämme? appeared first on SeuraaKristusta.fi.

Kesän alussa koin erään vaikean koettelemuksen. Puhuin asiasta kahdelle ystävälleni, jotka ovat molemmat kirkkomme lähetyssaarnaajia täällä Suomessa.

Kerroin heille tapahtuneesta ja avauduin samalla muista haasteistani, joita olen kokenut viime vuosien aikana. Minusta tuntui niin pahalta, että itkin. Mieleni oli musta, ja kokemani asiat tuntuivat epäreiluilta.

Kysymys, joka muutti minut

Sitten he kysyivät minulta kysymyksen, joka muutti koko keskustelun suunnan ja luonteen. Tuo kysymys oli: “Mitkä asiat ovat tuoneet sinulle iloa?”

Aloin luetella asioita, jotka tekevät minut iloiseksi. Mieleeni tuli monia asioita: uusiin ihmisiin tutustuminen, yksin matkustaminen, terveellisten elämäntapojen noudattaminen…

Yhtäkkiä huomasin, että kyynelten sijaan mun kasvoilla oli leveä hymy. Se, että olin ajatellut iloisia asioita vaikeiden asioiden sijaan, oli muuttanut mun mielialan ja samalla koko keskustelun suunnan. ⁣

Silloin päätin, että haluan keskittyä enemmän iloon omassa elämässäni.

Iloon keskittyminen auttaa vaikeina hetkinä

Meillä ei tarvitse olla asiat hyvin, jotta voimme keskittyä iloon. Itse asiassa iloon keskittyminen on tärkeintä juuri silloin, kun meillä on vaikeuksia. Tässä meille parhaana esimerkkinä on Vapahtajamme Jeesus Kristus.

Kirkkomme apostoli, Vanhin D. Todd Christoffersson on sanonut lokakuun 2019 yleiskonferenssissa:

“Kuten kaikessa, Jeesus Kristus on ylin esimerkkimme — edessään olleen ilon tähden hän — kesti ristillä kärsimykset [Hepr. 12:2]. Ajatelkaapa sitä! Kestääkseen tuskallisimman koettelemuksen, mitä on koskaan kestetty maan päällä, Vapahtajamme keskittyi iloon!” 

Tuo lainaus vetää minut hiljaiseksi. Jopa Kristus, joka on kokenut maailman vaikeimman kokemuksen, on käyttänyt selviytymiskeinonaan iloon keskittymistä.

Onko aina mahdollista olla onnellinen? 

Itselläni on ollut paljon aikoja elämässäni, jolloin ilon ja onnellisuuden kokeminen on ollut haastavaa. Esimerkiksi mielenterveysongelmat (joista olen kertonut aiemmin bloggauksessani) estävät välillä kaikki positiiviset tunteet.

Joskus koen syyllisyyttä siitä, etten ole tarpeeksi onnellinen tai iloinen.

Olen turhautunut monesti, kun rukoileminen ei ole tuonut toivottua rauhaa sydämeeni. Olen mennyt kirkkoon ilman, että oloni on hyvä siellä. Joskus avaan pyhät kirjoitukset saamatta minkäänlaista mielihyvää niiden tutkimisesta.

Yllä mainitut tilanteet eivät ole tapahtuneet minulle vain muutaman kerran. Ne ovat tapahtuneet minulle satoja kertoja. Olen monta kertaa miettinyt, mikä minussa on vikana. Myönnän, että olen monta kertaa rukouksen sijaan valinnut sokerin, sillä se on tuonut minulle enemmän iloa juuri siinä hetkessä.

Evankeliumin avulla syvempää rauhaa

Evankeliumi ei aina ole pikalääke, jolla saamme mielialamme kohoamaan nopeasti. Jos saisimme siunauksia aina heti, kun teemme hyviä asioita, oikeiden valintojen tekeminen olisi liian helppoa.

Evankeliumi tuo kuitenkin syvempää onnellisuutta ja rauhaa kuin esimerkiksi edellä mainitsemani sokerin syönti.

Tieto siitä, että meillä on Vapahtaja Jeesus Kristus, joka on kuollut meidän puolestamme, ei välttämättä tuo meille nopeaa hyvän olon tunnetta. Se tuo elämäämme jotain paljon suurempaa. Kun me tiedämme, että Jumalalla on suunnitelma meitä varten, elämä tuntuu paljon merkityksellisemmältä.

Vaikka välillä elämä tuntuukin vaikealta, emmekä keksi kovinkaan monta kiitollisuuden aihetta, voimme aina luottaa Kristukseen. Hän ei koskaan hylkää meitä. Kun perustamme ilomme Kristukseen, voimme aina olla onnellisia.

Se ei tarkoita sitä, että jokainen päivä olisi hyvä. Se ei tarkoita sitä, etteikö meillä joskus olisi haasteita. Elämässämme voi tulla pitkiäkin mustia kausia, jolloin mikään ei tunnu miltään. Usko Kristukseen antaa kuitenkin lohtua siitä, että kaikki kääntyy parhain päin.

“Sen tähden jokainen, joka uskoo Jumalaan, voi varmasti toivoa parempaa maailmaa, aivan niin, sijaa Jumalan oikealla puolella, mikä toivo tulee uskosta, on ihmisten sieluille ankkurina, joka tekee heistä varmoja ja lujia saaden heidät alati tekemään runsaasti hyviä tekoja ja johdattaa heitä kirkastamaan Jumalaa.” [Eter 12:4]

Susanna Koivisto on Seuraa Kristusta -sivuston bloggaaja, joka haluaa kertoa, millaista on elää tavallisen mormoninuoren elämää Suomessa. Hän on aina valmis puhumaan uskonnosta, eikä pelkää vaikeitakaan aiheita. Susanna opiskelee yliopistossa journalismia.

The post Voimmeko löytää iloa vaikeuksien keskellä?  appeared first on SeuraaKristusta.fi.

Kaikissa näissä julkaisuissa henkilö osoittaa jotain tällä hetkellä kokemaansa surua, mutta työntää sen syrjään toteamalla, että asiat voisivat olla huonommin. Tämä on toisinaan erittäin terve tunneperäinen strategia, mutta nyt haluan keskittyä toiseen terveeseen tunneperäiseen strategiaan:

On hyväksyttävää olla surullinen.

Jos ystäväsi kertoisi sinulle arasti joistakin asioista, joita hän katuu, käskisitkö häntä lopettamaan marinansa? Et tietenkään. Melko varmasti kuuntelisit häntä ja osoittaisit myötätuntoa häntä kohtaan. Kohteletko itseäsi näin hyvin? Voimme antaa itsellemme aikaa murehtia menetettyjä mahdollisuuksiamme.

On hyväksyttävää olla surullinen siitä, että et pääse päättäjäistanssiaisiin, koulun päättäjäisiin, jota varten olet tehnyt työtä vuosia, tai että sinut on lomautettu työstäsi.

On hyväksyttävää tuntea menetyksen tunnetta, kun lapsuudestasi asti suunnittelemasi temppeliavioliitto ei ole mahdollinen, vaikka olet lopulta löytänyt unelmiesi puolison.

On hyväksyttävää tuntea turhautumista, koska nuorin lapsesi oli juuri aloittanut koulun (ja olit niin iloinen!), mutta nyt kaikki lapsesi ovat kotona vuorokauden ympäri tehden vaikeammaksi sinulle saavuttaa joitakin henkilökohtaisia tavoitteita, joista olit innoissasi.

On hyväksyttävää olla suunniltasi siitä, että et ole nähnyt ensimmäistä lapsenlastasi, joka syntyi vähän aikaa sitten.

Huomaa tämä kaava pyhistä kirjoituksista:

Hagar itki (1. Moos. 21:16)

Abis tuli “tavattoman murheelliseksi, aina kyyneliin asti” (Alma 19:28)

Israelilaiset itkivät (5. Moos. 34:8)

“Taivaat itkevät ja vuodattavat kyyneleitään kuin sade vuorilla” (KH Moos. 7:28)

Pietari itki (Mark. 14:72)

Nefin vaimo kyynelehti (1 Nefi 18:19)

Mosian kansa “vuodatti monia murheen kyyneliä” (Mosiah 25:9)

Jeesus itki (Joh. 11:35)

Luetteloon voitaisiin lisätä monia muita esimerkkejä, mutta ehkä nämä riittävät tekemään asian selväksi – on hyväksyttävää olla surullinen. Se on usein tärkeä osa paranemisprosessia. Itseasiassa, Jeesus sanoi: ”Autuaita te, jotka nyt itkette: te saatte nauraa” (Luuk. 6:21).

On vaikeaa siirtyä eteenpäin, ennen kuin olet todella hyväksynyt kokemasi tuskan. Sinun ei tarvitse työntää sitä syrjään tänään ja näyttää urheaa naamaa. Kun annat itsellesi aikaa kuunnella ja surra itseksesi sekä ystäviesi kanssa, ajan myötä huomaat olevasi valmis siirtymään eteenpäin. Mutta tänään, on hyväksyttävää olla surullinen.

Alkuperäinen artikkeli on julkaistu ldsliving.com-sivustolla nimellä “John Hilton III: It’s Okay to Feel Sad”.

Suomi ©2016 LDS Living, A Division of Deseret Book Company | English ©2016 LDS Living, A Division of Deseret Book Company

The post On hyväksyttävää olla surullinen appeared first on SeuraaKristusta.fi.

Kun miehelläni todettiin sarkooma 28 vuoden iässä, olin tunteiden pyörremyrskyn kourissa. Olin järkyttynyt, turhautunut, hämmentynyt, murheellinen, ahdistunut ja kauhuissani. Ainoat tietämäni alle 60-vuotiaat syöpäpotilaat tunsin kertomuksista ja he keskittyivät olemaan urheita, positiivisia ja onnellista vaikeuksistaan huolimatta. Ja minä vain kyynelehdin sängyssäni. Pystyin tuskin erottamaan mieheni kasvonpiirteet kyynelten läpi. En tuntenut oloani urheaksi, positiiviseksi tai onnelliseksi.

Kirjatkaamme uusi tunne: syyllisyys.

Tulin siihen johtopäätökseen, että tein kaiken väärin. Minulla oli tämä haastava koettelemus, joka oli tarpeeksi dramaattinen kuvailtavaksi takkavalkeaillassa ja vaarnakonferenssissa, mutta reaktioni oli kaukana innoittuneesta. Kuka voisi innoittua tässä kyynelten lammikossa? Kuka haluaisi kuulla kertomuksen naisesta, joka kiljui: ”Vihaan syöpää!” tyynyynsä ilman vähäisintäkään viehkeyttä tai arvokkuutta? Miksi en reagoinut olemalla optimistinen ja vahva? Eikö minulla ollut tarpeeksi uskoa?

Diagnoosin saamisesta lähtien rukoilin aina. En epäillyt, etteikö Jumala kuulisi minua, ja todistukseni oli luja. Miksi minulla ei ollut tuota tunteiden luonteenlujuutta, josta olin kuullut niin paljon? Miksi en voinut hymyillä jokaisella kemoterapiakäynnillä ja kohauttaa olkapäitäni päivälle täynnä TT-kuvauksia, säteilyhoitoja ja verensiirtoja? Miksi en tuntenut sitä iloista asennetta, jota myöhempien aikojen pyhien ”oletetaan” säteilevän?

Jeesuskin itki

Sitten ajattelin Vapahtajani elämää. Lyhyin pyhien kirjoitusten kohta oli kaikkein voimallisin: Jeesus itki. Kun Lasarus kuoli, Jeesus ei hymyillyt, tuonut surevalle perheelle makaronilaatikkoa, eikä jättänyt huomiotta kaikkien huolia. Hän itki. Hän ei sanonut Marialle ja Martalle, että jos he olisivat vähän vahvempia ja uskollisempia, he eivät tuntisi surua. Jeesus itki heidän kanssaan. Tietenkin Hän tiesi, että tuo kuolema oli vain väliaikainen, mutta Hän ei työntänyt tunteita syrjään. Hän tunsi syvää surua. Ystävänsä kuoleman jälkeen Hänellä oli hyvä syy itkeä, eikä Hän tuntenut syyllisyyttä siitä.

Jeesus Kristus koki monenlaisia tunteita. Hän oli turhautunut, kun Hänen temppeliään käytettiin väärin ja kun ihmiset eivät uskoneet Hänen opetuksiaan. Hän tunsi murhetta, kun Hänet petettiin ja lannistuneisuutta, kun Hänen apostoleillaan ei ollut uskoa. Hän tunsi äärimmäistä kipua, sekä fyysistä että henkistä. Hän jopa anoi vapautusta sovituksen ahdistuksesta.

Silti jostain syystä meistä tuntuu, että meidän pitäisi olla aina onnellisia. Oletamme kohtaavamme koettelemukset innokkaina ja ilosta säteilevinä, läpi tuskan ja sairauden. Me leimaamme itsemme heikoiksi, kun emme olekaan hyvällä mielellä. Ei ole reilua odottaa sellaista itseltämme! Reaktiomme koettelemuksiin ei tarvitse olla samanlainen kuin muilla, eikä sen tarvitse sopia somaan pieneen rasiaan. Saamme tuntea tunteita, jopa vaikeita, koska ne todella johtavat kasvuun. Suru voi johtaa meitä empatiaan. Turhautuminen voi johtaa siihen, että rukoilemme. Ja murhe voi johtaa meidät Kristuksen luokse.

Sureminen ei ole uskon puutetta

Kun katselin kyynelten tahrimia kasvojani peilistä, ymmärsin, että teen oikein. Ei haittaa, vaikka olen järkyttynyt siitä, että miehelläni on syöpä. Ei haittaa, että olen huolissani tulevaisuudestamme. Ei haittaa, että olen turhautunut, kun hänen lääkkeensä eivät tehoa tai pettynyt, kun lomat vietetään sairaalassa. Ei haittaa, että itkemme yhdessä, kun syötän hänelle lusikalla hyytelöä ja käärin hänen kehonsa siteisiin. Ei haittaa, että anomme Jumalaa ottamaan tämän maljan meiltä, jos se on Hänen tahtonsa mukaista.

Mikään näistä ei tarkoita, että meillä ei olisi uskoa.

Jos Kristuksen kyyneleet innoittivat monia, voivat minunkin. Hänen sydämeensä koski, kun Hän näki rakkaittensa kärsivän, aivan kuten minun sydämeeni koskee, kun mieheni valittaa tuskissaan sairaalasängyssään. Kristus luultavasti vihasi lepraa yhtä paljon, kuin minä vihaan syöpää. Pyhissä kirjoituksissa ei missään sanota, että Kristus hymyili kohdatessaan tuskallisia koettelemuksia. Joinakin päivinä hymyilen ja nauran sairaalan odotushuoneessa, mutta toisina muistutan itseäni siitä, että Jeesus itki, eikä haittaa, jos minäkin itken.

Kun kohtaan tunteeni, löydän todellista iloa. Minun ei enää tarvitse arvostella itseäni tunteellisista reaktioistani vaikeisiin tilanteiseen. En enää odota itseltäni sitä, että olisin aina positiivinen ja iloinen, kun olen vaikeassa tilanteessa. Käytän kokemuksiani ja tunteitani toisten kohottamiseen ymmärryksen ja empatian kautta. Minun tuskani, murheeni, suruni, vihani, turhautumiseni, huoleni ja pettymykseni auttavat minua oppimaan, kasvamaan ja tukemaan ympärilläni olevia ihmisiä.

Koska Jeesus Kristus antoi itsensä tuntea syvästi, tiedän, että minäkin voin.

Alkuperäinen artikkeli on julkaistu ldsliving.com-sivustolla nimellä “Jesus Wept, and So Can I: Why We Need to Realize We Don’t Always Have to Be Happy”.

Suomi ©2016 LDS Living, A Division of Deseret Book Company | English ©2016 LDS Living, A Division of Deseret Book Company

The post Jeesus itki, ja minäkin voin: miksi meidän täytyy ymmärtää, että meidän ei aina tarvitse olla onnellisia appeared first on SeuraaKristusta.fi.

Asioiden paikallaan loksahtamisella tarkoitan, että minun ei tarvitsisi juurikaan tehdä vaikeita päätöksiä. Kunhan tekisin parhaani ja pitäisin itseni kelvollisena, elämä menisi juuri minulle täydellisellä tavalla.

Kun olisi aika päättää, mitä haluan opiskella, Jumala auttaisi minua tietämään tasan tarkkaan, mikä on kutsumukseni työelämässä. Kun tapaisin Sen Oikean, tietäisin heti, että haluan hänen kanssaan naimisiin. Elämässä tulisi vaikeuksia, mutta loppujen lopuksi kaikella olisi tarkoitus ja kaikesta seuraisi jotain vielä suurempaa ja parempaa. Kuuntelemalla Pyhää Henkeä löytäisin ne oikeat päätökset ja osaisin tehdä ne.

Vaikeiden valintojen äärellä

Lähetystyössäni 19-vuotiaana minulla oli ongelmia terveyteni kanssa. Silloin pohdin, mikä olisi se oikea tapa toimia minulle. Onko Jumala tarkoittanut, että palvelen lähetystyössä urhoollisesti loppuun asti? Vai kuuluuko Hänen täydelliseen suunnitelmaansa, että palaisin kotiin ja siellä olisi jotain parempaa odottamassa minua varten? Ajattelin, että Jumalalla täytyisi olla oikea ratkaisu, ja että minun pitäisi vain rukoilla saadakseni sen selville.

Rukoilin päätöksestä ja minusta tuntui, etten saanut vastausta. En tuntenut selkeästi, mikä olisi oikea polku minua varten. Pelkäsin, että valitsisin väärin ja joutuisin kärsimään koko loppuelämäni huonosta valinnasta.

Lopulta tein päätöksen parhaan tietoni ja ymmärrykseni mukaan. Tein päätöksen palata kotiin. En tiedä, oliko se täydellinen päätös tai oliko Jumala alusta asti tarkoittanut niin, mutta tiesin, että se oli hyvä päätös. Se oli paras päätös, jonka osasin sillä hetkellä tehdä.

Kotona minua odotti toinen päätös. Minulla oli mahdollisuus palata lähetyskentälle takaisin kuuden kuukauden kuluttua kotiinpaluustani, jos haluaisin niin. Olin taas tilanteessa, jossa etsin vastausta Jumalalta ja taas minusta tuntui, etten saanut sitä selkeänä. Noin puolen vuoden päästä minut hyväksyttiin yliopistoon ja asiat alkoivat mennä kotona hyvin, joten päätin jatkaa elämääni kotona Suomessa. En koskaan kokenut, että Jumala olisi ilmoittanut selkeästi suunnitelmastaan minua varten. Jumala antoi minun itse valita, mitä tekisin elämälläni.

Jumala antaa meidän itse valita

Uskon edelleen, että asiat loksahtavat paikoilleen, ja että Jumalalla on suunnitelma minua varten. Tuona aikana kuitenkin ymmärsin selkeämmin, ettei kyse ole vain siitä, että noudatamme jotain ennalta määrättyä suunnitelmaa, tai että elämämme loppuratkaisu olisi päätetty ennalta. Elämässä on kyse pitkälti siitä, että saamme itse valita. Voimme omilla valinnoillamme vaikuttaa siihen, mitä teemme ja millaisia meistä tulee.

Vaikeat valinnat ovat osa elämäämme. Meidät on luotu toimimaan, eikä toiminnan kohteeksi. Joskus omat valintamme eivät ole parhaaksi meille, mutta aina on mahdollista tehdä korjaavia liikkeitä. Jumala antaa usein meille mahdollisuuden valita, mutta Hän ei jätä meitä yksin. Elämän palapelin palaset loksahtavat kyllä paikoilleen pala kerrallaan. Kun pidämme käskyt ja solmimme liitot, meidän ei tarvitse huolehtia. Samme kaiken sen, mikä on parhaaksemme tässä elämässä ja sen jälkeen.

Susanna Koivisto on Seuraa Kristusta -sivuston bloggaaja, joka haluaa kertoa, millaista on elää tavallisen mormoninuoren elämää Suomessa. Hän on aina valmis puhumaan uskonnosta, eikä pelkää vaikeitakaan aiheita. Susanna opiskelee yliopistossa journalismia.

The post Näin maailmankuvani mullistui lähetystyössä: ymmärsin vaikeiden valintojen merkityksen appeared first on SeuraaKristusta.fi.

Olen huomannut, että taivaallinen Isämme toimii samoin. Hän rakastaa meitä enemmän, kuin voimme ymmärtää – uskon, että Hän haluaa meidän saavan kaiken hyvän. Saman aikaisesti Hän tietää, että meidän täytyy oppia kuuliaisuutta uskon kautta, jolloin meidän täytyy seurata Hänen käskyjään saadaksemme siunauksia. Pyhissä kirjoituksissa sanotaan: ” On olemassa laki – peruuttamattomasti säädetty taivaassa ennen tämän maailman perustamista – johon kaikki siunaukset perustuvat, ja kun me saamme jonkin siunauksen Jumalalta, se tapahtuu kuuliaisuudesta sitä lakia kohtaan, johon se perustuu” (OL 130:20-21). Siunaukset ovat saatavilla, mutta meidän täytyy ensin olla kuuliaisia.

Ihmiset kysyvät usein: ”Miksi rakastava Jumala sallii niin paljon kärsimystä? Miksi Hän ei vain ottaisi pois kaikkea tuskaa ja kärsimystä lapsiltaan?” Ne, jotka ymmärtävät elämämme tarkoituksen tietävät, että olemme täällä tullaksemme Jumalan kaltaisiksi. Osa tuota prosessia on vanhurskauden valitseminen pahan sijaan. Tuosta valinnasta tulee todellinen testi, kun vastakohtaisuus astuu kehiin. Taivaallinen Isä sallii vastakohtaisuuden, jotta voimme kasvaa. Samalla hän antaa keinoja voittaa vastustuksen.

Ahdistus on ”vastustus”, jota monet ihmiset kokevat. Se tuo vaikeuksia ja kärsimystä heidän elämäänsä. Taivaallinen Isä on kuitenkin antanut meille keinoja, sekä hengellisiä että ajallisia, jotta voimme vähentää ahdistusta ja stressiä. Kun tutkin pyhiä kirjoituksia eräänä päivänä, löysin jakeen, joka näytti reseptiltä ahdistuksen vähentämiseen: ”Ota vastaan oppia minulta ja kuuntele minun sanojani; vaella minun Henkeni sävyisyydessä, niin sinulla on rauha minussa” (OL 19:23). Jumalan suunnitelman mukaisesti, tässä kohdassa pyydetään tekemään asioita ja luvataan sitten siunauksia. Tarkastellaan näitä yksittäin ja mietitään, miten ne voivat auttaa vähentämään ahdistusta.

Ota vastaan oppia Vapahtajalta

Psykologina olen tekemisissä monien henkilöiden kanssa, jotka kärsivät ahdistuksesta. Jokin aika sitten keskustelin myöhempien aikojen pyhiin kuuluvan asiakkaan kanssa. Vaikka hän pyrki päivittäin seuraamaan käskyjä, hän ilmaisi huolensa äskettäisestä huonosta valinnasta, jonka oli tehnyt. Todellisuudessa hänen virheensä oli pieni, eikä sillä ollut juurikaan seurauksia. Silti hän huolehti siitä, että Vapahtaja oli hyvin pettynyt hänen valintansa takia. Tuo huoli voimisti hänen ahdistustaan. Kun hän ilmaisi pelkonsa, ajattelin, kuinka merkittävä henkilö Kristus onkaan. Mietin Hänen rakastavaa, armollista, pitkämielistä, anteeksiantavaa ja myötätuntoista luonnettaan. Todistin asiakkaalleni Vapahtajan rakkaudesta häntä kohtaan ja siitä, että en uskonut Hänen olevan pettynyt hänen käytökseensä. Päinvastoin tunsin, että Hän oli hyvin mielistynyt häneen ja oli pitkämielinen hänen heikkouksiensa suhteen. Sitten ymmärsin, että osa asiakkaani ongelmaa oli se, että hän ei tiennyt tai todella ymmärtänyt, kuka Vapahtaja on.

Ensimmäinen kutsu pyhien kirjoitusten kohdassa on: ”Ota vastaan oppia minulta”. Meillä on tällä hetkellä mahtava mahdollisuus Tule ja seuraa minua –oppimateriaalin kanssa opiskella säännöllisesti ja ohjatusti Uutta testamenttia, joka opettaa Vapahtajasta. Kun otamme oppia Häneltä, alamme ymmärtää Hänen luonnettaan. Herran ominaisuuksien ymmärtäminen auttaa meitä olemaan kiitollisia Hänen ystävällisyydestään ja anteeksiantavaisuudestaan. Vapahtajan rakkauden ymmärtäminen ja tunteminen on rauhoittava ja virkistävä kokemus, joka on hyvin erilaista kuin ahdistuksen kalvavat riuhtaisut.

Kuuntele Henkeä

Minulla oli äskettäin mahdollisuus pitää takkavalkeailta vaarnamme nuorille naisille tyttöjen leirillä. Puhuin mm. siitä, että meillä on velvollisuus valita, seuraammeko Pyhän Hengen kehotuksia. Puheeni jälkeen, eräs nuori nainen lähestyi minua kysymyksellä. Hän kysyi, kuinka hän voisi välttää ahdistuksen ja vihan voimakkaat tunteet, erityisesti kun hänestä tuntui, että oli täydellisen emotionaalisen romahduksen partaalla. Kerroin hänelle, että valitettavasti, kun olemme äärimmäisten tunteiden viemänä, emme voi tehdä paljoakaan estääksemme putoamistamme kuoppaan. Äärirajoilla ollessamme ei tarvita paljoa, että putoamme reunan yli. Keskustelimme kuitenkin siitä, mitä hän voisi tehdä, jotta ei joutuisi äärirajoille. Yksi keino on kehittää ymmärrys siitä, millaiset tilanteet ja päätökset edeltävät hänen ahdistustaan ja vihan tunteitaan. Toinen keino oli, että hän täyttäisi elämänsä Pyhällä Hengellä.

Toinen kutsu pyhien kirjoitusten kohdassa on: ”Kuuntele minun sanojani”. Uskon sen tarkoittavan Hengen kuuntelemista. Emme voi kuulla Pyhää Henkeä, ellemme ole hengellisesti vireessä. Kun olemme hengellisesti vireessä, ahdistus vähenee. Tiedän, että ihmiset sanovat: ”Veli Morgan, et voi vain rukoilla päästäksesi eroon ahdistuksesta.” Jos olet yksi noista ihmisistä, uskon sinua. Mutta en usko, että voit täysin hallita ahdistusta kehittämättä vakaata suhdetta Vapahtajaan ja Hänen Henkeensä, mihin sisältyy säännöllinen rukoileminen, pyhien kirjoitusten tutkiminen, sakramentin nauttiminen viikoittain ja kelvollisena ja mikäli mahdollista, säännöllinen temppelissä käyminen. Nämä teot lisäävät Pyhää Henkeä elämässämme. Tunnemme voimakkaammin ”Hengen hedelmät”, joihin kuuluu ilo, rauha ja usko (ks. Gal. 5:22). Nuo tunteet pakostakin vähentävät ahdistusta.

Toimi uskossa

Kolmas kutsu pyhien kirjoitusten kohdassa on: ”Vaella minun Henkeni sävyisyydessä.” Kun olemme oppineet Vapahtajasta ja hänen luonteestaan ja sitten valmistaneet itseämme ymmärtämään ja kuulemaan Hänen sanansa, meitä kutsutaan ”vaeltamaan”. Vaeltaminen on toimintaa. Se tarkoittaa, että tekee jotain. Emme voi taistella ahdistusta vastaan sohvamme nurkassa vain lukemalla kirjoja tai kuuntelemalla podcasteja. Vaikka ne voivatkin olla hyviä keinoja valmistautua, ne eivät riitä ilman lisätoimenpiteitä. Tuo toimenpide voi olla vaikka todistuksen lausuminen julkisesti, asiakkaita täynnä olevaan kauppaan meneminen tai palveluperheen luona käyminen. Kyseiset kokemukset ovat todennäköisesti hyvin epämukavia niille, jotka kokevat ahdistusta, mutta se on jutun juuri. Emme voi saavuttaa suurempaa voimaa kokematta jonkin verran epämukavuutta. Uskon, että on syy siihen, miksi tämä pyhien kirjoitusten kohta ei pyydä meitä ”istumaan” tai ”käymään pitkäksemme” tai ”ottamaan nokoset” Hänen Henkensä sävyisyydessä. Kutsu on vaeltaa, mikä merkitsee sitä, että menemme jonnekin muualle, kuin missä nyt olemme.

Sen lisäksi että vaellamme, meidän tulisi tehdä se sävyisyydessä. Tämä antaa ymmärtää, että meidän tulisi olla valmiita hyväksymään vanhempien, neuvonantajien, kirkon johtajien ja Pyhän Hengen neuvoja. Ahdistus voimistuu usein hallitsemattomuuden tunteesta tai joskus epätoivoisesta halusta voida hallita kaikkea. Sävyisyys on sen vastakohta. Se etsii oikeaa suuntaa. Se antaa toisten vaikuttaa. Se ymmärtää, että vaikka teemme parhaamme, olemme silti heikkoja ja tarvitsemme sekä kuolevaista että jumalallista apua. Kun pyrimme nöyrästi ottamaan käyttöön keinoja, jotka auttavat meitä kohtaamaan ja vähentämään ahdistusta, huomaamme menestyksen olevan verrannollinen ylläpitämiemme pyrkimysten kanssa.

Koe Herran rauhaa

Kun olemme uskollisesti soveltaneet oppimisen, kuuntelemisen ja toimimisen yhdistelmää elämässämme, olemme oikeutettuja luvattuun siunaukseen: ”Sinulla on rauha minussa” (OL 19:23). Muistako Vapahtajan sanat viimeisellä aterialla: ”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon” (Joh. 14:27). Vapahtajan rauha toisenlaista kuin maailman rauha. Maailman rauhassa kaiken pitää olla tyyntä. Siihen tarvitaan tasapainoiset budjetit ja tyynet meret. Siihen tarvitaan vakituinen työpaikka ja tottelevaiset lapset. Mutta Vapahtajan rauha on erikoista. Se voi nukkua myrskyn aikana. Se voi seistä rauhallisena kuolemaan tuomittaessa. Se voi lohduttaa keskellä henkilökohtaista tuskaa sanoen: ”Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa” (Luuk. 23:43). Vapahtajan rauhan siunaus on se, että se voi kestää henkilökohtaisista koettelemuksistamme ja kärsimyksistämme huolimatta. Saatamme edelleen kokea vastakohtaisuutta ja samalla kokea rauhaa siitä, että kaikki järjestyy ja on meidän hyväksemme. Jos kamppailet ahdistuksen kanssa, kutsun sinua soveltamaan tätä pyhien kirjoitusten reseptiä elämääsi. Todistan, että Herra täyttää lupauksensa, kun teet oman osasi. Jumala siunaa sinua niin, että löydät rauhan, jonka Vapahtaja voi antaa.

Alkuperäinen artikkeli on julkaistu ldsliving.com-sivustolla nimellä ”Latter-day Saint Psychologist: 4 Ways to Reduce Anxiety, According to the Scriptures”.
Suomi ©2016 LDS Living, A Division of Deseret Book Company | English ©2016 LDS Living, A Division of Deseret Book Company

The post 4 keinoa pyhistä kirjoituksista, jotka voivat vähentää ahdistusta appeared first on SeuraaKristusta.fi.

Muistatko Taru sormusten herrasta –trilogian lopussa kohdan, jossa Frodo ja Sam, hikisinä ja likaisina, kiipeävät tulivuoren huipulle Mordorissa? Sam kysyy Frodolta: ”Muistatko miltä mansikat maistuvat?” Frodo vastaa: ”En muista Sam. En muista, miltä ruoka maistuu.”

Minusta tuntui kolme vuotta sitten samalta kuin Frodosta, paitsi että en muistanut, miltä onnellisuus maistui, ja vuori, jolle kiipesin, oli kuvaannollinen – jyrkkä rinne, joka muodostui kehonkuvaan ja ruokaan liittyvistä ajatuksista. Olin syömishäiriön pimeimmissä syvyyksissä.

Se alkoi lähetystyöni aikana. Kaikki sanoivat minulle, että lihoisin sen aikana, ja myrkyllinen dieettikulttuurimme johti minut uskomaan, että arvoni oli yhteydessä vaa’an lukemaan. Joten söin niin vähän kuin mahdollista lähetystyöni aikana. Jokaisesta ateriasta tuli hiljainen kilpailu siitä, kuka pystyi syömään vähiten: toverini vai minä. Voitin aina (luultavasti siksi, että toverini eivät tienneet kilpailusta), ja lopulta oli laihtunut epäterveellisen paljon.

Kotiin palattuani suurin pelkoni oli se, että saisin kaikki kilot takaisin, vaikka lihominen ei aina olekaan ”huono” asia (se voi olla luonnollista ja normaalia johtuen kypsymisestä, ympäristön muutoksista, stressistä, jne.). Mutta dieettikulttuuri ja omat kieroutuneet ajatukseni vakuuttivat minut uskomaan, että laihuus ratkaisisi kaikki ongelmani – se oli avain onneen. Tämä asian ja joidenkin muiden ahdistavien elämän haasteiden myötä aloin sairaalloisesti laskea kaloreita ja harrastamaan liikuntaa. Lopulta kehoni vastasi samalla mitalla ja aloin saada voimakkaita mielihaluja ahmia ruokaa. Aloin ahmimaan, mikä kauhistutti minua, joten aloin rajoittaa syömistäni ja jätin aterioita väliin, jotta en saisi lisää painoa.

Siitä tuli sietämätön kierre: rajoita, ahmi, oksenna.

Toista.

Lopulta tunsin olevani helvetin syvimmässä loukossa. Mietin kerran, voisinko koskaan rehellisesti sanoa, että minulla oli hyvä päivä. Ajatuksissani pyöri jatkuvasti kaksi asiaa: ruoka ja kehoni. Ruoka. Keho. Ruoka. Keho. Mielessäni ei ollut tilaa millekään muulle. Olin oman mieleni loukussa, täysin turtana, vain näiden hitaiden, sielua imevien ajatusten kanssa. Jokainen ruoanmurunen oli muistutus epäonnistumisestani hallita itseäni ja elämääni. Joka päivä menin kouluun ja töihin, mutta en oikeastaan ollut siellä henkisesti. Ruoka. Keho. Minusta tuli vetäytyvä ja epäsosiaalinen, ja menetin suurimmaksi osaksi hyväntuulisen ja hulluttelevan osan luonteestani – olin haamu. Anoin apua Jumalalta, eikä mitään tapahtunut. Siihen aikaan oli varma, että Hän oli hylännyt minut.

Vasta kun lähdin uuvuttavalle, neljän tunnin vaellukselle ja tunsin syyllisyyttä myslipatukan syömisestä, tajusin, että minulla oli vakava ongelma.

Vastauksia rukouksiin

Eräänä päivänä keräsin rohkeutta kertoakseni parhaalle ystävälleni, Hayleylle (nimi muutettu), mitä oli meneillään. Yllätyksekseni hän kertoi minulle, että hän oli myös kamppaillut syömishäiriön kanssa ja suositteli terapeuttia, joka oli auttanut häntä. Lopulta aloin toipua käytyäni monta kertaa tuon terapeutin luona ja keskusteltuani usein Hayleyn kanssa.

Ymmärsin myös, että Jumala oli auttanut minua monin pienin tavoin kaiken aikaa – en vain ollut huomannut sitä. Hayley ja minä olimme olleet vain tuttavia lukiossa. Kun tulin takaisin lähetystyöstäni, satuimme törmäämään toisiimme pienen yliopistoni kirjastossa ja olemme olleet hyviä ystäviä siitä lähtien. Se ei todellakaan ollut sattumaa. Tarvitsimme toisiamme ja Jumala tuuppasi meitä olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan, jotta voisimme tavata uudelleen. Ja hän ohjasi minut oikeiden terapeuttien ja hoitojen ulottuville.

Ja mikä tärkeintä, Hän antoi minulle toivoa ja jatkuvaa halua taistella. Tuo toivo tulee yleensä Vapahtajan valtuuttamien ihmisten muodossa. Olin usein ilkeä, tyhjä ja varautunut, mutta ihmiset eivät koskaan luovuttaneet suhteeni – vaikka kuinka työnsin heitä pois. En tiedä, miten täysin ilmaista kiitollisuuteni heille ja Kristukselle; minulla on luettelo päiväkirjassani kaikista niistä ihmisistä, jotka ovat auttaneet minua, jotta en koskaan unohtaisi heitä.

Olen täynnä kiitollisuutta voidessani sanoa, että vuosien äärimmäisen kovan työn jälkeen, neljän terapeutin, lukemattomien kyyneleiden ja monien ystävien avustuksella, olen päässyt vuoren huipulle ja heittänyt sormuksen tuleen. Olen yhä haltioissani siitä, että pääsin tähän pisteeseen. En koskaan uskonut voivani sanoa tätä, mutta rakastan itseäni ja kehoani. Todella.

En halua tämän kuulostavan siltä, että joku taikajuoma sai minut parantumaan. Toipuminen on vienyt pitkään ja se on ollut vaikeaa. Minun täytyi taistella joka hetki. Itseni vapauttaminen pakkomielteisistä, heikentävistä ajatuksistani ruoan ja kehoni suhteen oli kamalaa – ne olivat osa identiteettiäni ja syy siihen, että oli selviytynyt niin pitkään. Syömishäiriöt ovat mielen sairauksia ja niihin sisältyy ennemminkin jonkinlainen elämän hallinta, ei niinkään täydellisen vartalon saaminen. Yhteiskunnan kauneusihanteiden tavoittelu oli minun tapani loistaa jossakin asiassa ja löytää voimia lähetystyön aikaisessa ja sen jälkeisessä epävakaassa ympäristössä. Suuri osa toipumistani on ollut piilevän ahdistuksen ja täydellisyyden tavoittelun käsitteleminen. Ne tekivät minusta alttiin syömishäiriölle alun alkaen.

Mielenterveyden kohentaminen

Kiitän nyt Jumalaa siitä, mistä protestoin Hänelle aikaisemmin – siitä, että minun täytyi voittaa syömishäiriöni, on tullut tärkeä perusta elämälleni. En ole pelkästään empaattisempi ja sinnikkäämpi, vaan olen myös oppinut, että emotionaalinen hyvinvointi on niin tärkeää, että sen saavuttamiseksi kannattaa uhrata aikaa, vaivaa ja voimavaroja. Vaikka uskot voivasi nyt hyvin, on aina hyvä oppia hyviä tapoja ja käytäntöjä mielenterveyden ylläpitämiseksi ja kohentamiseksi. Tässä on kolme asiaa, jotka olen oppinut, ja joita sinä voit kokeilla nyt:

1. Sanan ”vielä” voima

Katso näitä lauseita, joissa on yksi pieni sana: ”Minulle ei ole työpaikkaa…vielä.” ”En pidä vartalostani, enkä kunnioita sitä kohtelemalla sitä hyvin … vielä.” ”En pysty käsittelemään riippuvuuttani/masennustani/ahdistustani … vielä.” ”En tiedä, mihin uskon … vielä.” Tämä ajattelutapa auttaa sinua keskittymään tulevaisuuteen ja henkilökohtaiseen kasvuun. Sana ”vielä” on tietoinen tunnustus siitä, että nykyinen tilanne ei ole lopullinen ja se voi muuttua. Se on jumalallisten mahdollisuuksiesi tunnistamista: ”Kestän kaiken hänen avullaan, joka antaa minulle voimaa” (Php 4:13).

2. Kärsivällisyyden ja myötätunnon voima – itseäsi kohtaan

Tärkeä osa edistymistä on oppia rakastamaan itseään. Psykologi Carl R. Rogers sanoi kerran: ”Erikoista on se, että kun hyväksyn itseni sellaisena kuin olen, silloin muutun.” Kun mietin kärsivällisyyttä ja myötätuntoa, ajattelen sitä yleensä siltä kannalta, miten kohtelen lähimmäisiäni. Mutta pitäisikö meidän kohdella myös itseämme kärsivällisesti ja myötätuntoisesti? Elämän matka on hyvin pitkä, jos kohtelet huonosti sitä henkilöä, jonka kanssa takuuvarmasti matkustat. Ajattele tätä: miten Jumala näkee sinut? Kohteletko itseäsi yhtä lempeästi, kuin kohtelisit lasta? Puhuisitko muille samalla tavalla kuin puhut itsellesi?

3. Tietoisen läsnäolon voima

Meillä on jatkuvasti virikkeitä ympärillämme, kuten musiikki, TV, sosiaalinen media – luettelo jatkuu loputtomiin. Presidentti Thomas S. Monson (1927-2018) kysyi kerran tämän kysymyksen: ”Pysähdymmekö tämän kiihkeätahtisen elämän keskellä koskaan hetkeksikään mietiskelemään – pohtimaan ajattomia totuuksia? (”Elämän kilpajuoksu”, huhtikuu 2012). Pyri irrottamaan itsesi teknologiasta tai mistä tahansa muista asioista, jotka kiinnittävät huomiosi ja elä hetkessä. Pyhissä kirjoituksissa sanotaan: ”Olkaa levollisia ja tietäkää, että minä olen Jumala” (OL 101:16). Ota siis hetki aikaa joka päivä pysähtyäksesi, hengittääksesi ja käyttääksesi kaikkia viittä aistiasi. Etsi pieniä, taianomaisia hetkiä, joita tapahtuu joka päivä. Ala harrastaa jotain, joka saa sinut tuntemaan, että olet läsnä ja elossa; minun juttuni on patikointi.

Aina on toivoa ja apua

Jos sinulla on syömishäiriö, lue tämä huolellisesti: tunnelin päässä on valoa – lupaan sen. Toivon, että tarinani sytyttää sinussa edes pienen toivon kipinän. Hae apua, mutta tiedosta se, että syömishäiriöön ei ole olemassa yksinkertaista tai nopeaa ratkaisua. Toipuminen on vaikeaa ja tuskallista, mutta se on sen arvoista.

Voit tuntea olevasi taas elossa. Voit tuntea taas onnea. Voit tuntea olosi hyväksi omassa nahassasi. Tiedän, että tämä on viimeinen asia, jonka haluat tehdä, mutta tukeudu terveisiin, häiriöttömiin ja dieetittömiin ystäviin ja perheen jäseniin; älä työnnä heitä pois tai eristä itseäsi heistä. Tiedä, että et ole rikkinäinen – syömishäiriöt voivat johtua monista asioista ja olosuhteista. Tiedä, että Vapahtaja on todella tukenasi. Toivon, että jonakin päivänä voit katsoa taaksepäin ja nähdä, miten Hän on kiivennyt kanssasi koko matkan ajan.

Lopuksi, ota varteen Samin sanat Frodolle: ” Loppujen lopuksi, se on vain ohi menevä asia, tämä varjo. Jopa pimeyden täytyy väistyä. Uusi päivä koittaa. Ja kun aurinko paistaa, se paistaa kirkkaasti. … Tässä maailmassa on jotakin hyvää … ja se on taistelemisen arvoista.”

Jos sinulla on mielenterveydellisiä haasteita, muista, että ne ovat vain ohi meneviä varjoja ja aurinko paistaa taas. Älä anna periksi. Onnesi, henkinen ja fyysinen terveytesi ja mikä tärkeintä, sinä, olette taistelun arvoisia.

Alkuperäisen artikkelin on kirjoittanut Ciara Hulet ja se on julkaistu churchofjesuschrist.org –sivustolla. Artikkelin on kääntänyt Krista Kora.

The post Olen taistelun arvoinen: Kuinka selvisin syömishäiriöstäni? appeared first on SeuraaKristusta.fi.

Mieheni ja minä olimme olleet naimisissa vain muutaman kuukauden, kun hän lähti armeijan perus- ja syventävään koulutukseen, jättäen minut yksin uuteen asuntoomme ja uuteen seurakuntaamme. Ikävöin miestäni ja olin ahdistunut yksinolosta, joten tiesin toisista seurakunnan jäsenistä voiman saamisen ja kirkossa käymisen olevan sitäkin tärkeämpiä minulle – vaikka se tuntui sitäkin vaikeammalta.

Kun kerroin ihmisille, että kirkossa käyminen on minulle vaikeaa, monet antoivat minulle käytännön neuvoja, kuten: ”pyydä tehtävää! Istu jonkun uuden vieressä! Osallistu seurakunnan toimintoihin!” Nämä ovat suurenmoisia ja avuliaita vinkkejä, mutta ahdistukseni ja masennukseni vuoksi, nuo keskustelut saivat minut usein tuntemaan itseni entistä häkeltyneemmäksi. Tiettyihin toimiin keskittymisen sijaan eniten minua auttoi tiettyjen kirkkoon ja kirkossa käymiseen liittyvien ajatusmallien muuttaminen. Tässä muutamia noista ajattelutavoista, jotka auttoivat minua käymään kirkossa siitä huolimatta, että tunsin oloni epämukavaksi ja vieraaksi.

Puutarhasta saa lähteä

Hyvä ystäväni kertoi kerran, että lähetystyöhön lähteminen tuntui kuin olisi tullut heitetyksi ulos Eedenin puutarhasta. Hän kuitenkin sanoi myös, että lähetystyöstä kotiin palaaminen tuntui kuin olisi lähtenyt Eedenistä. Hän vitsaili, että elämässä taitaa mennä niin, että heti kun olet sopeutunut nykyiseen tilanteeseesi, Jumala käskee sinua lähtemään ja aloittamaan alusta.

Monille ihmisille kirkko on kuin Eedenin puutarha: viihtyisä, tuttu ja turvallinen. Toisille kirkko on haasteellinen ja epämukava, eikä se välttämättä ole huono asia. Eedenin puutarhasta lähteminen oli tuskallinen kokemus Aadamille ja Eevalle, mutta myöhemmin he iloitsivat, sillä he tiesivät, että jos he eivät olisi nauttineet hedelmää ja lähteneet puutarhasta, he eivät ”olisi koskaan tienneet hyvää eikä pahaa, eivät lunastuksensa iloa eikä iankaikkista elämää, jonka Jumala antaa kaikille kuuliaisille” (Mooses 5:11). Puutarhan viihtyisyyden ja tuttuuden taakseen jättäminen salli Aadamin ja Eevan kasvaa ja lähestyä Jumalaa ja Hänen siunauksiaan tavoilla, jotka eivät muuten olisi olleet mahdollisia.

Uskon, että kaikki meistä, jossain kohtaa, tuntee itsensä hieman epämukavaksi kirkossa. Se saattaa johtua jostain satunnaisesta loukkaavasta kommentista, erimielisyydestä kirkon johtajan kanssa tai yksinkertaisesti kiusaantuneisuuden tai ulkopuolelle jäämisen tunteesta, mikä saa meidät tuntemaan olomme vieraaksi. Valitettavasti ihmisen yleinen ensireaktio epämukavuuteen on sen välttäminen kokonaan. Kivun välttäminen ei ole luonnotonta. Ajatus kivusta ja loukkaantumisestahan estää meitä koskemasta kuumaa hellaa tai hyppäämästä korkeista paikoista. Mutta olen oppinut, että hengellisissä tapauksissa, kivun välttäminen voi tarkoittaa sitä, että me myös uhraamme meille arvokkaita asioita – kuten liittojemme uudistamisen ja pitämisen, toisten palvelemisen tai pyhillä paikoilla seisomisen – hetkellisen epämukavuudesta vapautumisen vuoksi.*

Noissa sakramenttikokouksissa istuminen, mieheni lähdettyä, tarkoitti usein istumista yksin ahdistuksen, yksinäisyyden ja jopa tuota tilannetta kohtaan tuntemani vihan tunteiden kanssa. Mutta käymällä silti kirkossa ja sallimalla itseni kokea noita tunteita, ajan kuluessa pystyin näkemään noiden vaikeiden tunteiden toiselle puolelle, mikä piti sisällään huojennusta, kun muut kääntyivät puoleeni, toivoa kuulemistani opetuksista ja rakkautta, jota tunsin Jumalan tuntevan minua kohtaan. Vaikka se olikin ajoittain epämukavaa minulle, kirkossa käyminen teki minulle mahdolliseksi kokea elämää ja kasvua tavoilla, jotka eivät olisi olleet mahdollisia, jos olisin jäänyt kotiin henkilökohtaiseen Eedenin puutarhaani.

Meidän tulee kukkia siellä mihin meidät on istutettu

Muutaman kuluneen kuukauden aikana olen haastatellut useita kirkon nuoria leskiä heidän kokemuksistaan. Lähes kaikissa haastatteluissa kuulin, että heidän oli vaikea löytää paikkansa kirkossa menetettyään puolisonsa. Olen kuullut samankaltaisia kommentteja HLBTQ-ystäviltäni, sinkkuystäviltäni, eronneilta ystäviltäni ja muilta, jotka ovat jokseenkin ainutlaatuisissa tilanteissa.

Pystyn samaistumaan monin tavoin tuohon vierauden tunteeseen. En koskaan odottanut olevani ”armeijavaimo” ja ollakseni rehellinen, olin pitkään sinnikkäästi sitä vastaan. Jopa saatuani vahvan rauhallisen vahvistuksen siitä, että armeijan mukana muuttaminen oli oikein perheellemme, kamppailin kuitenkin yksin kotona olemisen ja yksinäni kirkossa käymisen uuden todellisuuden kanssa – tietäen, että joutuisin tekemään sitä läpi elämäni mieheni komennuksen ajan.

Mutta kohdassa, 1. kirje korinttilaisille 7:24, sanotaan: ”jokainen pysyköön Jumalan edessä siinä osassa, jossa oli kutsun saadessaan.” Minulle tämä kohta on raamatullinen tapa sanoa ”kukkikaa siellä mihin teidät on istutettu”. Henkilökohtaiset matkamme vievät meidät paikkoihin, joita emme odottaneet tai halunneet, ja noina aikoina olisi helppo sanoa ”no, olen vain läpikulkumatkalla” ja sitten pyöritellä peukaloitamme odotellessamme seuraavaa paikkaa. Keskityin niin kovasti elämäni seuraavaan vaiheeseen siirtymiseen – odotin ahdistukseni loppuvan, odotin mieheni palaavan kotiin – että minulla oli vaikeuksia löytää mahdollisuuksia kasvaa ja kukoistaa siellä missä olin.

Eräällä ystävälläni ja seurakuntani jäsenellä oli erityisen hieno näkökulma tähän asiaan. 27 ikävuoteen mennessä hän oli asunut 22 seurakunnan alueella. Hänen olisi ollut helppo vain ajatella ”no, en tule olemaan tässä seurakunnassa ikuisesti, joten miksi panostaa siihen?” Sen sijaan hän on aina valinnut kukkia siellä mihin hänet on istutettu ja palvella ja osallistua seurakuntansa toimintaan huolehtimatta siitä, kuinka kauan hän siellä olisi.

Hänen esimerkkinsä ajan ja rakkauden panostamisesta seurakuntaansa muistutti minua tarinasta, jonka vanhin Stanley G. Ellis kertoi hiljattain yleiskonferenssissa:

”Palvelin 16 vuotta Houstonin pohjoisen vaarnan johtokunnassa Texasissa. Niiden vuosien aikana meidän alueellemme muutti monia. Saimme usein puheluita, joissa joku ilmoitti muuttavansa vaarnaan ja kysyi, mikä oli paras seurakunta. Vain kerran 16 vuoden aikana sain puhelun, jossa kysyttiin: ’Mikä seurakunta tarvitsee hyvän perheen? Missä voimme auttaa?’”

Kävitpä missä tahansa seurakunnassa ja olitpa missä tahansa vaiheessa elämässäsi, sinua arvostetaan ja tarvitaan. Jos tunnet itsesi hieman vieraaksi seurakunnassasi, ota se mahdollisuutena ”kukkia siellä mihin sinut on istutettu” – tarkoittipa se sinun tapauksessasi mitä tahansa.

Jumalan palvelemiseemme voi ja siihen pitäisi kuulua toisinaan muita

Eräs vaarnanjohtaja sanoi kerran, että tulemme kirkkoon istuaksemme Kristuksen jalkojen juuressa ja oppiaksemme Häneltä. Pitäen tämän mielessä, hän pyysi meitä kuvittelemaan, että Kristus oli läsnä sakramenttikokouksissamme ja pyhäkoululuokissamme. Hänen neuvonsa muistutti minua kertomuksesta siitä, kuinka Kristus ilmestyi kahdelle opetuslapselleen kuolemansa jälkeen: ”Heidän siinä puhellessaan ja pohdiskellessaan Jeesus itse liittyi heidän seuraansa ja kulki heidän kanssaan. He eivät kuitenkaan tunteneet häntä, sillä heidän silmänsä olivat kuin sokaistut.” (Luuk. 24:15-16) Nämä apostolit keskustelivat tietämättään Kristuksen kanssa. Olisivatko he toimineet toisin, jos he olisivat tienneet? Toimisinko minä toisin, jos tietäisin Kristuksen olevan läsnä sapattia viettäessäni?

Lempilaulujani, jota usein laulamme kirkossa, on ”On tielleni mies murheiden”, jossa Kristus paljastuu tuoksi murheiden sortamaksi mieheksi: ”Ja tunsin, ketä palvelin. Naulojen jäljet huomasin, Näin edessäni Kristuksen.” Löydämme Kristuksen pyhien kirjoitusten tutkimisesta, rukoilemisesta ja hiljaisesta pohdinnasta, mutta ymmärsin, että voimme löytää Kristuksen myös ympärillämme olevista ihmisistä. Pohdin pitkään miksi minun pitäisi käydä kirkossa tunteakseni yhteyden Jumalaan; ajattelin sen onnistuvan luonnossa tai kotini yksityisyydessä. Mutta oivalsin, että palvelemalla ja olemalla kanssakäymisessä kirkossa ja muissa seurakunnan toiminnoissa niiden kanssa, jotka ovat veljiäni ja sisariani Kristuksessa, palvelin ja olin kanssakäymisessä itse Kristuksen kanssa. Minun ei tarvinnut kuvitella Kristuksen olevan läsnä sapattia viettäessäni, sillä Hän oli siellä, edustettuna ja heijastuen ihmisistä ympärilläni.

Tulen kirkkoon uusimaan liittoni ja jatkaakseni evankeliumin opetuksista oppimista. Mutta tulen kirkkoon myös siksi, että olen oppinut kanssakäymisen toisten kanssa olevan pyhä ja olennainen osa jumalanpalvelustamme. Siihen on syy, ettemme nauti sakramenttia ja opi Kristuksen opetuksista ainoastaan itseksemme. Kuten vanhin D. Todd Christofferson sanoi: ” On tärkeää ymmärtää, että Jumalan perimmäinen tarkoitus on meidän edistymisemme. … Sitä ei voi täysin saavuttaa eristyksissä, joten yksi tärkeä syy siihen, että Herralla on kirkko, on luoda pyhien yhteisö, jossa tuetaan toinen toista sillä ’kaidalla ja kapealla polulla, joka johtaa iankaikkiseen elämään’”. Hieman myöhemmin hän jatkaa: ”Kirkossa me emme pelkästään opi jumalallista oppia; me myös koemme sen toteuttamisen. Kristuksen ruumiina kirkon jäsenistö palvelee toisiaan jokapäiväisen elämän todellisuudessa.”

Tämän oivallus sytytti haluni jatkaa kirkossa käymistä huolimatta vaikeuksistani. Löysin Kristuksen yhteydessäni toisiin; siinä, että kokoonnun yhteen hänen liittokansansa kanssa palvelemaan Häntä. Uskon, että kirkon jumalanpalvelustapa on rakennettu muistuttamaan meitä siitä, ettei tämä ole matka, jonka kuljemme yksin – olemme tällä tiellä yhdessä. Ja Kristus kulkee kanssamme, neuvoo ja ohjaa meitä kutsuttujen palvelijoidensa kautta. Voimme löytää Kristuksen, emme ainoastaan pyhistä kirjoituksista ja hiljaisesta pohdinnasta, mutta myös rakastamalla ja kääntymällä seurakuntamme toisten jäsenten puoleen.

Mutta lähtiessäni henkilökohtaisesta Eedenin puutarhastani, kukkiessani siellä mihin minut on istutettu ja löytäessäni Kristuksen toisten palvelemisesta, tunnen silti itseni joskus hieman vieraaksi kirkossa. Luulen, että tulen aina tuntemaan itseni hieman vieraaksi ja epämukavaksi, en ainoastaan kirkossa, mutta elämässä. Tämä tunne muistuttaa minua eräästä säkeestä laulussa ”Taivaan Isä”:

”Useasti aatos kuiskaa:

’Muukalainen olet vain.’

Silloin tiedän saapuneeni

Kirkkaudesta taivahain.”

Noina aikoina, kun minulla on vaikeuksia tuntea kuuluvani, yritän muistuttaa itseäni siitä, että kirkkoon tuleminen, liittojeni uusiminen, evankeliumista oppiminen ja kanssakäyminen Jumalani ja veljieni ja siskojeni kanssa siellä, auttaa minua astumaan tielle, joka johtaa paikkaan, jonne kuulun – taivaalliseen kotiini.

*Perhe – Julistus maailmalle: ”Vamma, kuolema tai muut olosuhteet saattavat vaatia yksilöllisiä sovellutuksia.” Jos kirkossa käymisen vältteleminen on muutakin kuin pelkän epämukavuuden välttelemistä sinulle – jos se aiheuttaa armotonta tuskaa tai jos henkilökohtaiset olosuhteesi vaativat toisenlaista lähestymistapaa evankeliumin oppimiseen – pyydä ohjausta Herralta ja kirkon johtajilta, jotka voivat auttaa sinua henkilökohtaisissa olosuhteissasi.

Tämän artikkelin on alun perin kirjoittanut Jessica Grimaud ja se on julkaistu ldsliving.com-sivustolla nimellä ”3 Things to Remember When Attending Church Is Uncomfortable”.

Suomi ©2016 LDS Living, A Division of Deseret Book Company | English ©2016 LDS Living, A Division of Deseret Book Company

The post 3 muistamisen arvoista asiaa, kun kirkossa käyminen on epämukavaa appeared first on SeuraaKristusta.fi.