Kirkossa oleminen on välillä vaatinut minulta suuria ponnisteluja. Ensimmäinen merkittävä paniikkikohtaukseni tapahtui opiskeluaikoina kuunnellessani pyhäkoulussa oppiaihetta, ja tuota kokemusta seuranneina kuukausina koin käsittämättömän vahvaa ahdistusta sekä kirkossa että muissa sosiaalisissa tilanteissa. Vaati aikaa, terapiaa, lääkitystä ja rukouksia, jotta kirkosta tuli minulle paniikin aiheuttajan sijaan jälleen rauhan paikka. Valitettavasti tuo ahdistus palasi täydellä voimalla viime kesänä.

Mieheni ja minä olimme olleet naimisissa vain muutaman kuukauden, kun hän lähti armeijan perus- ja syventävään koulutukseen, jättäen minut yksin uuteen asuntoomme ja uuteen seurakuntaamme. Ikävöin miestäni ja olin ahdistunut yksinolosta, joten tiesin toisista seurakunnan jäsenistä voiman saamisen ja kirkossa käymisen olevan sitäkin tärkeämpiä minulle – vaikka se tuntui sitäkin vaikeammalta.

Kun kerroin ihmisille, että kirkossa käyminen on minulle vaikeaa, monet antoivat minulle käytännön neuvoja, kuten: ”pyydä tehtävää! Istu jonkun uuden vieressä! Osallistu seurakunnan toimintoihin!” Nämä ovat suurenmoisia ja avuliaita vinkkejä, mutta ahdistukseni ja masennukseni vuoksi, nuo keskustelut saivat minut usein tuntemaan itseni entistä häkeltyneemmäksi. Tiettyihin toimiin keskittymisen sijaan eniten minua auttoi tiettyjen kirkkoon ja kirkossa käymiseen liittyvien ajatusmallien muuttaminen. Tässä muutamia noista ajattelutavoista, jotka auttoivat minua käymään kirkossa siitä huolimatta, että tunsin oloni epämukavaksi ja vieraaksi.

Puutarhasta saa lähteä

Hyvä ystäväni kertoi kerran, että lähetystyöhön lähteminen tuntui kuin olisi tullut heitetyksi ulos Eedenin puutarhasta. Hän kuitenkin sanoi myös, että lähetystyöstä kotiin palaaminen tuntui kuin olisi lähtenyt Eedenistä. Hän vitsaili, että elämässä taitaa mennä niin, että heti kun olet sopeutunut nykyiseen tilanteeseesi, Jumala käskee sinua lähtemään ja aloittamaan alusta.

Monille ihmisille kirkko on kuin Eedenin puutarha: viihtyisä, tuttu ja turvallinen. Toisille kirkko on haasteellinen ja epämukava, eikä se välttämättä ole huono asia. Eedenin puutarhasta lähteminen oli tuskallinen kokemus Aadamille ja Eevalle, mutta myöhemmin he iloitsivat, sillä he tiesivät, että jos he eivät olisi nauttineet hedelmää ja lähteneet puutarhasta, he eivät ”olisi koskaan tienneet hyvää eikä pahaa, eivät lunastuksensa iloa eikä iankaikkista elämää, jonka Jumala antaa kaikille kuuliaisille” (Mooses 5:11). Puutarhan viihtyisyyden ja tuttuuden taakseen jättäminen salli Aadamin ja Eevan kasvaa ja lähestyä Jumalaa ja Hänen siunauksiaan tavoilla, jotka eivät muuten olisi olleet mahdollisia.

Uskon, että kaikki meistä, jossain kohtaa, tuntee itsensä hieman epämukavaksi kirkossa. Se saattaa johtua jostain satunnaisesta loukkaavasta kommentista, erimielisyydestä kirkon johtajan kanssa tai yksinkertaisesti kiusaantuneisuuden tai ulkopuolelle jäämisen tunteesta, mikä saa meidät tuntemaan olomme vieraaksi. Valitettavasti ihmisen yleinen ensireaktio epämukavuuteen on sen välttäminen kokonaan. Kivun välttäminen ei ole luonnotonta. Ajatus kivusta ja loukkaantumisestahan estää meitä koskemasta kuumaa hellaa tai hyppäämästä korkeista paikoista. Mutta olen oppinut, että hengellisissä tapauksissa, kivun välttäminen voi tarkoittaa sitä, että me myös uhraamme meille arvokkaita asioita – kuten liittojemme uudistamisen ja pitämisen, toisten palvelemisen tai pyhillä paikoilla seisomisen – hetkellisen epämukavuudesta vapautumisen vuoksi.*

Noissa sakramenttikokouksissa istuminen, mieheni lähdettyä, tarkoitti usein istumista yksin ahdistuksen, yksinäisyyden ja jopa tuota tilannetta kohtaan tuntemani vihan tunteiden kanssa. Mutta käymällä silti kirkossa ja sallimalla itseni kokea noita tunteita, ajan kuluessa pystyin näkemään noiden vaikeiden tunteiden toiselle puolelle, mikä piti sisällään huojennusta, kun muut kääntyivät puoleeni, toivoa kuulemistani opetuksista ja rakkautta, jota tunsin Jumalan tuntevan minua kohtaan. Vaikka se olikin ajoittain epämukavaa minulle, kirkossa käyminen teki minulle mahdolliseksi kokea elämää ja kasvua tavoilla, jotka eivät olisi olleet mahdollisia, jos olisin jäänyt kotiin henkilökohtaiseen Eedenin puutarhaani.

Meidän tulee kukkia siellä mihin meidät on istutettu

Muutaman kuluneen kuukauden aikana olen haastatellut useita kirkon nuoria leskiä heidän kokemuksistaan. Lähes kaikissa haastatteluissa kuulin, että heidän oli vaikea löytää paikkansa kirkossa menetettyään puolisonsa. Olen kuullut samankaltaisia kommentteja HLBTQ-ystäviltäni, sinkkuystäviltäni, eronneilta ystäviltäni ja muilta, jotka ovat jokseenkin ainutlaatuisissa tilanteissa.

Pystyn samaistumaan monin tavoin tuohon vierauden tunteeseen. En koskaan odottanut olevani ”armeijavaimo” ja ollakseni rehellinen, olin pitkään sinnikkäästi sitä vastaan. Jopa saatuani vahvan rauhallisen vahvistuksen siitä, että armeijan mukana muuttaminen oli oikein perheellemme, kamppailin kuitenkin yksin kotona olemisen ja yksinäni kirkossa käymisen uuden todellisuuden kanssa – tietäen, että joutuisin tekemään sitä läpi elämäni mieheni komennuksen ajan.

Mutta kohdassa, 1. kirje korinttilaisille 7:24, sanotaan: ”jokainen pysyköön Jumalan edessä siinä osassa, jossa oli kutsun saadessaan.” Minulle tämä kohta on raamatullinen tapa sanoa ”kukkikaa siellä mihin teidät on istutettu”. Henkilökohtaiset matkamme vievät meidät paikkoihin, joita emme odottaneet tai halunneet, ja noina aikoina olisi helppo sanoa ”no, olen vain läpikulkumatkalla” ja sitten pyöritellä peukaloitamme odotellessamme seuraavaa paikkaa. Keskityin niin kovasti elämäni seuraavaan vaiheeseen siirtymiseen – odotin ahdistukseni loppuvan, odotin mieheni palaavan kotiin – että minulla oli vaikeuksia löytää mahdollisuuksia kasvaa ja kukoistaa siellä missä olin.

Eräällä ystävälläni ja seurakuntani jäsenellä oli erityisen hieno näkökulma tähän asiaan. 27 ikävuoteen mennessä hän oli asunut 22 seurakunnan alueella. Hänen olisi ollut helppo vain ajatella ”no, en tule olemaan tässä seurakunnassa ikuisesti, joten miksi panostaa siihen?” Sen sijaan hän on aina valinnut kukkia siellä mihin hänet on istutettu ja palvella ja osallistua seurakuntansa toimintaan huolehtimatta siitä, kuinka kauan hän siellä olisi.

Hänen esimerkkinsä ajan ja rakkauden panostamisesta seurakuntaansa muistutti minua tarinasta, jonka vanhin Stanley G. Ellis kertoi hiljattain yleiskonferenssissa:

”Palvelin 16 vuotta Houstonin pohjoisen vaarnan johtokunnassa Texasissa. Niiden vuosien aikana meidän alueellemme muutti monia. Saimme usein puheluita, joissa joku ilmoitti muuttavansa vaarnaan ja kysyi, mikä oli paras seurakunta. Vain kerran 16 vuoden aikana sain puhelun, jossa kysyttiin: ’Mikä seurakunta tarvitsee hyvän perheen? Missä voimme auttaa?’”

Kävitpä missä tahansa seurakunnassa ja olitpa missä tahansa vaiheessa elämässäsi, sinua arvostetaan ja tarvitaan. Jos tunnet itsesi hieman vieraaksi seurakunnassasi, ota se mahdollisuutena ”kukkia siellä mihin sinut on istutettu” – tarkoittipa se sinun tapauksessasi mitä tahansa.

Jumalan palvelemiseemme voi ja siihen pitäisi kuulua toisinaan muita

Eräs vaarnanjohtaja sanoi kerran, että tulemme kirkkoon istuaksemme Kristuksen jalkojen juuressa ja oppiaksemme Häneltä. Pitäen tämän mielessä, hän pyysi meitä kuvittelemaan, että Kristus oli läsnä sakramenttikokouksissamme ja pyhäkoululuokissamme. Hänen neuvonsa muistutti minua kertomuksesta siitä, kuinka Kristus ilmestyi kahdelle opetuslapselleen kuolemansa jälkeen: ”Heidän siinä puhellessaan ja pohdiskellessaan Jeesus itse liittyi heidän seuraansa ja kulki heidän kanssaan. He eivät kuitenkaan tunteneet häntä, sillä heidän silmänsä olivat kuin sokaistut.” (Luuk. 24:15-16) Nämä apostolit keskustelivat tietämättään Kristuksen kanssa. Olisivatko he toimineet toisin, jos he olisivat tienneet? Toimisinko minä toisin, jos tietäisin Kristuksen olevan läsnä sapattia viettäessäni?

Lempilaulujani, jota usein laulamme kirkossa, on ”On tielleni mies murheiden”, jossa Kristus paljastuu tuoksi murheiden sortamaksi mieheksi: ”Ja tunsin, ketä palvelin. Naulojen jäljet huomasin, Näin edessäni Kristuksen.” Löydämme Kristuksen pyhien kirjoitusten tutkimisesta, rukoilemisesta ja hiljaisesta pohdinnasta, mutta ymmärsin, että voimme löytää Kristuksen myös ympärillämme olevista ihmisistä. Pohdin pitkään miksi minun pitäisi käydä kirkossa tunteakseni yhteyden Jumalaan; ajattelin sen onnistuvan luonnossa tai kotini yksityisyydessä. Mutta oivalsin, että palvelemalla ja olemalla kanssakäymisessä kirkossa ja muissa seurakunnan toiminnoissa niiden kanssa, jotka ovat veljiäni ja sisariani Kristuksessa, palvelin ja olin kanssakäymisessä itse Kristuksen kanssa. Minun ei tarvinnut kuvitella Kristuksen olevan läsnä sapattia viettäessäni, sillä Hän oli siellä, edustettuna ja heijastuen ihmisistä ympärilläni.

Tulen kirkkoon uusimaan liittoni ja jatkaakseni evankeliumin opetuksista oppimista. Mutta tulen kirkkoon myös siksi, että olen oppinut kanssakäymisen toisten kanssa olevan pyhä ja olennainen osa jumalanpalvelustamme. Siihen on syy, ettemme nauti sakramenttia ja opi Kristuksen opetuksista ainoastaan itseksemme. Kuten vanhin D. Todd Christofferson sanoi: ” On tärkeää ymmärtää, että Jumalan perimmäinen tarkoitus on meidän edistymisemme. … Sitä ei voi täysin saavuttaa eristyksissä, joten yksi tärkeä syy siihen, että Herralla on kirkko, on luoda pyhien yhteisö, jossa tuetaan toinen toista sillä ’kaidalla ja kapealla polulla, joka johtaa iankaikkiseen elämään’”. Hieman myöhemmin hän jatkaa: ”Kirkossa me emme pelkästään opi jumalallista oppia; me myös koemme sen toteuttamisen. Kristuksen ruumiina kirkon jäsenistö palvelee toisiaan jokapäiväisen elämän todellisuudessa.”

Tämän oivallus sytytti haluni jatkaa kirkossa käymistä huolimatta vaikeuksistani. Löysin Kristuksen yhteydessäni toisiin; siinä, että kokoonnun yhteen hänen liittokansansa kanssa palvelemaan Häntä. Uskon, että kirkon jumalanpalvelustapa on rakennettu muistuttamaan meitä siitä, ettei tämä ole matka, jonka kuljemme yksin – olemme tällä tiellä yhdessä. Ja Kristus kulkee kanssamme, neuvoo ja ohjaa meitä kutsuttujen palvelijoidensa kautta. Voimme löytää Kristuksen, emme ainoastaan pyhistä kirjoituksista ja hiljaisesta pohdinnasta, mutta myös rakastamalla ja kääntymällä seurakuntamme toisten jäsenten puoleen.

Mutta lähtiessäni henkilökohtaisesta Eedenin puutarhastani, kukkiessani siellä mihin minut on istutettu ja löytäessäni Kristuksen toisten palvelemisesta, tunnen silti itseni joskus hieman vieraaksi kirkossa. Luulen, että tulen aina tuntemaan itseni hieman vieraaksi ja epämukavaksi, en ainoastaan kirkossa, mutta elämässä. Tämä tunne muistuttaa minua eräästä säkeestä laulussa ”Taivaan Isä”:

”Useasti aatos kuiskaa:

’Muukalainen olet vain.’

Silloin tiedän saapuneeni

Kirkkaudesta taivahain.”

Noina aikoina, kun minulla on vaikeuksia tuntea kuuluvani, yritän muistuttaa itseäni siitä, että kirkkoon tuleminen, liittojeni uusiminen, evankeliumista oppiminen ja kanssakäyminen Jumalani ja veljieni ja siskojeni kanssa siellä, auttaa minua astumaan tielle, joka johtaa paikkaan, jonne kuulun – taivaalliseen kotiini.

 

*Perhe – Julistus maailmalle: ”Vamma, kuolema tai muut olosuhteet saattavat vaatia yksilöllisiä sovellutuksia.” Jos kirkossa käymisen vältteleminen on muutakin kuin pelkän epämukavuuden välttelemistä sinulle – jos se aiheuttaa armotonta tuskaa tai jos henkilökohtaiset olosuhteesi vaativat toisenlaista lähestymistapaa evankeliumin oppimiseen – pyydä ohjausta Herralta ja kirkon johtajilta, jotka voivat auttaa sinua henkilökohtaisissa olosuhteissasi.

 

Tämän artikkelin on alun perin kirjoittanut Jessica Grimaud ja se on julkaistu ldsliving.com-sivustolla nimellä ”3 Things to Remember When Attending Church Is Uncomfortable”.

 

Suomi ©2016 LDS Living, A Division of Deseret Book Company | English ©2016 LDS Living, A Division of Deseret Book Company