Tämä on minun tarinani, kuinka löysin todellisen onnen.
Olen Tanja Häyrynen, vuosimallia -86. Olen koulutukseltani maa- ja porotalousagrologi. Perheeseeni kuuluu minun lisäkseni tyttäreni Sonja -05 sekä poikani Aadam -12 ja Eeben -15. Kuulun Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkkoon eli olen mormoni. Liityin kirkkoon eli menin kasteelle 20.9.2008.
Olen aikaisemmin ollut evankelisluterilaisen kirkon jäsen. Kävin rippikoulun, normaalisti joulukirkossa ja joitain satunnaisia muita käyntejä kirkossa. En kuitenkaan oikein nauttinut siellä käymisestä, koska se tuntui joka kerta aika puuduttavalta. Pyhäkoulua kävin oman kylän kappelilla, ja siellä nautin olostani. Yläasteella uskonto aineena oli erittäin kiinnostava ja ainut 10 minkä todistukseeni sain. Uskonto on aina ollut asia, joka on kiinnostanut, mutta en löytänyt siitä punaista lankaa nuoruudessani. Ystäväpiirini ja erilaiset mielenkiinnon kohteet veivät mukanaan vahvemmin, ja uskonto jäi taka-alalle.
Muutin pois kotoa Luusuasta omille Rovaniemelle 15-vuotiaana opiskelemaan. Sain esikoiseni 18 -vuotiaana ja samalla synnytyksen jälkeisen masennuksen. Alussa en edes ymmärtänyt, että olin masentunut. Erosimme esikoisen isän kanssa Sonjan ollessa puolivuotias. Masennus vahvistui vahvistumistaan ajan kuluessa. Useampaan otteeseen kävin läpi todella itsetuhoisia aikoja ja ajattelin, että elämäni ei voi ikinä helpottua. Opiskelu, ystävät ja rutiinit olivat ainoat, jotka pitivät minut kiinni tässä maailmassa.
Sonjan ollessa vauva tutustuin suljetussa äiti-vauvaryhmässä Marjaanaan, jolla oli samanikäinen esikoinen. Jossain vaiheessa aloimme viettää enemmän aikaa yhdessä. Keskustelumme uskosta lähti siitä, kun hän yhtenä päivänä puistosta kävellessämme kysyi, olenko lukenut Raamattua viime aikoina. Menin ihan hämilleni ja sanoin että ”En kyllä kauheasti ole lukenut, et varmaan pitäisi lukea…”
Seuraavalla kerralla tavatessamme kysyin, oliko Marjaana lukenut raamattua viime aikoina. Siitä lähtivät meidän keskustelumme uskoon liittyvistä asioista. Olimme tunteneet jo melkein kaksi vuotta ennen tätä keskustelua. Pitkän ajan jälkeen Marjaana kysyi, haluaisimmeko tulla käymään heidän kanssaan kirkossa sunnuntaina. Se on muistini mukaan ensimmäinen kerta, jolloin kuulin hänen kuuluvan Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkkoon. Mietin monenlaisia asioita pohtiessani, mennäkö käymään kirkossa vai ei. Varmasti monet muut ovat miettineet samoja asioita, kuten sitä, miten ihmiset siellä pukeutuvat, mitä siellä tehdään ja pääseekö sieltä karkuun, jos koko touhu tuntuu ihan hullulta. Ainut syy, minkä takia päätin lähteä käymään kirkossa, oli se, millainen ihminen Marjaana oli. Hän oli todella ystävällinen, lempeä, vilpitön, auttavainen ja hänestä loisti jotain mitä en osannut selittää – vaikka hänellä itselläänkin oli omia haasteita elämässään.
Ensimmäisestä käynnistä kirkossa minulle jäi mieleen ihmisten ystävällisyys, vilpittömyys, rakkaus toinen toisiaan kohtaan, kaunis musiikki ja tosi lämmin henki. Muistan selvästi myös edessämme istuneen äidin, isän ja kolmen lapsen muodostaman perheen sekä sen, kuinka rakastavasti perheen isä piti toisessa kainalossaan vaimoaan ja toisessa yhtä lapsista. Mietin silloin, voiko niin rakastavia perheitä oikeasti olla olemassa, ja voivatko perheet todella käydä yhdessä kirkossa!
Monet tulivat juttelemaan meille ja kyselivät, että ”Tulettehan uudestaan?” Siitä lähtien kävimme säännöllisen epäsäännöllisesti Marjaanan perheen kanssa kirkossa. Joskus menin yksin villin biletysyön jälkeen kirkkoon. Marjaana näki minusta kaikki mahdolliset puolet, mutta hän ei ikinä sanonut mitään pahaa mistään eikä sanonut, että näin ei tulisi tehdä. Masennus oli kaikista voimakkaimmillaan tuohon aikaan, kun kävin kirkossa. Jokaisella kerralla tunsin erilaista rauhaa ja lämpöä ja se sai minut palaamaan uudestaan ja uudestaan. Opin monia asioita kirkossa käydessäni ja kysellessä asioista Marjaanalta, mutta kokonaiskuvaa kirkosta en osannut muodostaa.
Keväällä 2008 Marjaana kysyi, haluaisinko lähetyssaarnaajien opettavan minulle siitä, mitä kirkko on kokonaisuudessaan. Minä halusin, mutta meillä täällä Rovaniemellä ei ollut siihen aikaan lainkaan lähetyssaarnaajia. Minua opettivat lopulta lähetyssaarnaajat, jotka kävivät luonani mahdollisuuksiensa mukaan Kemistä käsin. Välillä kului pitkiä aikoja, ettei opetuksia ollut, mutta aina kun niitä oli, Marjaana oli kanssani. Se oli aikaa, joka oikeasti sai silmäni avautumaan enemmän kuin koskaan aikaisemmin.
Sain veljiltä (lähetyssaarnaajia kutsun miespuolisia veljiksi ja naispuolisia sisariksi) alussa Mormonin kirjan eli toisen todistuksen Jeesuksesta Kristuksesta. He pyysivät minua lukemaan ja rukoilemaan itse Taivaalliselta Isältä, ovatko heidän opettamansa ja minun itseni Mormonin kirjasta lukemani asiat totta.
Kesällä veljet antoivat minulle toisenlaisen haasteen – kastehaasteen. He sanoivat rukoilleensa ja saaneensa vahvistuksen siitä, olisin valmis menemään kasteelle 20.9.2008. Olin siinä vaiheessa ihan shokissa. En ollut osannut ajatella, että minusta oikeasti tulisi kirkon jäsen, vaikka mielenkiinnolla olinkin tutkinut asioita heidän kanssaan ja keskustellut myös Marjaanan kanssa monista asioista.
Lupasin rukoilla asiasta. Olin jo uskaltautunut kertaalleen rukoilemaan Mormonin kirjan totuudesta, että onko se oikeasti totta, ja se tuntui silloin tosi voimakkaalta ja hyvältä. Mormonin kirja tuntui avautuvan paljon paremmin joka kerta, kun sitä luki. Monesti oli sellainen olo, että ”Niin näinhän ne asiat oikeasti ovat!” Sanotaan, että Mormonin kirja kirja on meille tämän päivän ihmisille ja tätä päivää varten, eikä niitä varten, jotka ovat eläneet sen kirjoittamisen aikaan. Minulle opetettiin, että soveltamalla kirjan opetuksia omaan elämääni, saisin vastaukset kaikkiin kysymyksiin, joita minulla olisi. Niin minulle tapahtuikin useamman kerran veljien opetusten aikana ja kotona opiskellessani yksin.
Muistan selkeästi illan, joka muutti kaiken. Olimme Marjaanan luona yötä ja juttelimme yömyöhään. Marjaana nukahti ennen minua ja pyörittelin asioita mielessäni. Mietin mitä teen – kasteelle vai ei? Totta vai ei? Mietin, että minun täytyy tietää, mitä sanon veljille seuraavan kerran tavatessamme. Onko tämä se oikea tie kulkea vai ei? Mieleeni tuli opetus, jonka veljet olivat opettaneet.
3 Katso, minä tahtoisin kehottaa teitä näitä asioita lukiessanne — jos on Jumalan viisauden mukaista, että saatte ne lukea — muistamaan, kuinka armollinen Herra on ollut ihmislapsille Aadamin luomisesta aina siihen aikaan asti, kun te saatte nämä asiat, ja pohdiskelemaan sitä sydämessänne.
4 Ja kun te nämä saatte, minä tahtoisin kehottaa teitä kysymään Jumalalta, iankaikkiselta Isältä, Kristuksen nimessä, eivätkö nämä asiat ole totta; ja jos te kysytte vilpittömin sydämin, vakain aikein, Kristukseen uskoen, hän ilmoittaa niistä teille totuuden Pyhän Hengen voimalla.
5 Ja Pyhän Hengen voimalla te voitte tietää totuuden kaikesta.
Menin polvilleni sängylle ja aloin rukoilla. Vuodatin kaiken mitä mielessäni oli Taivaalliselle Isälle. Myönsin pelkääväni sitä, mitä minun pitäisi tehdä, jos tämä olisi oikea tie. Samalla olin ensimmäistä kertaa valmis tietämään, oliko tämä kirkko totta ja pitääkö minun mennä kasteelle. Olin valmis myös siihen, että jos kirkko on totta, tekisin mitä tahansa Taivaan Isä ikinä pyytää minua tekemään.
Kun sain kaiken vuodatettua sydämeltäni, muistan tunteneeni kaiken ikään kuin kaiken pysähtyvän. Kaikki hiljeni. Tuntui kuin joku olisi vetänyt minut lämpimän viltin sisään ja halannut todella tiukasti ja rakastavasti. Kuulin selkeästi mielessä sanat ”Tanja, sinä tiedät jo. Tiedät mitä sinun täytyy tehdä.” Lämmin tunne valtasi minut kokonaan päästä varpaisiin saakka. Täydellinen rakkaus ja rauha.
Rukouksen jälkeen säikähdin aikalailla ja mietin, että ”Mitä ihmettä tämä nyt oli? Ehkä vain kuvittelin kaiken.” Sain kuitenkin unen päästä kiinni ja nukuttua hyvin, mutta aamulla herätessäni edellisen illan tapahtumat tuntuivat jälleen kuin kuvitelmalta. Päätin joka tapauksessa kokeilla uudestaan. Laitoin kädet ristiin ja sanoin, että ”Hienoa ja kiitos, jos eilen tarkoitit, että olen oikealla tiellä ja olen nyt menossa kasteelle. Voisitko silti auttaa minua vielä varmistamaan, että vastasit minulle enkä vain kuvitellut?” Samalla hetkellä aikaisemmin kokemani rauhan, lämmön ja rakkauden tunne tuli takaisin.
Olin niin häkeltynyt, onnellinen ja ihmeissäni, mutta en kertonut kokemuksestani mitään ennen kuin seuraavalla opetuksella. Sen aluksi veljet kysyivät, olinko rukoillut ja mitä olin saanut vastaukseksi. Kun ilmoitin heille, että olin valmis menemään kasteelle, he eivät olleet uskoa korviaan.
Siitä se tie (suo) sitten lähti käyntiin. Meillä kirkossa ei käytetä riippuvuutta aiheuttavia aineita, joista muun muassa alkoholin ja tupakan kanssa minun täytyi ponnistella, jotta pystyin jättämään ne pois elämästäni. Päätin, että jos kerta Taivaan Isä voi antaa vastauksia, niin Hän varmasti auttaa minua pääsemään heikkouksistani.
Tykkäsin käydä yökerhoissa tanssimassa ja päätinkin aika heti käydä kokeilemassa, miltä selvin päin tanssiminen tuntuisi. Se oli ihan paras ilta ikinä! Tanssin sydämeni kyllyydestä eikä alkoholittomuudestani tullut mitään ongelmia. Tupakanpolton lopettaminen oli haastavampaa, koska ehdin polttaa 10 vuotta. Olin kyllä yrittänyt lopettaa monta kertaa, mutta aina tapa tuli takaisin. Päätin, että ei se auta kuin laittaa kättä ristiin ja sitä saikin rukoilla urakalla. Joka rukouksessani kiitin avusta ja pyysin lisää voimaa. Ennen kastepäivää aloin huomata, kuinka minun ei enää tarvinnut pyytää voimia kovin tarmokkaasti, vaan polttamatta oleminen tuntui koko ajan helpommalta.
Monia haasteita tuli ennen kastepäivää. Esimerkiksi kaikki ystäväni ja sukulaiseni eivät ottaneet uutista mitenkään riemusta hurraten. Se oli ymmärrettävää, sillä monesti uusi ja tuntematon pelottaa – samoin kuin itsellä alkuun, kun ei vain tiennyt mistä on kyse.
Kastepäivä oli ihan uskomaton. Kastettaessa tuntui, kuin koko elämä olisi vilahtanut silmissä. Marjaana puhui kastetilaisuudessani, ja hänen puheensa aikana ymmärsin, miten hän oli nähnyt muutoksen minussa. Ymmärsin myös, kuinka Taivaallinen Isäni näki minut. En ollut itse edes ajatellut sitä, kuinka paljon olin kirkkoa tutkiessani vierähtäneen vuoden aikana muuttunut.
Kuukausi kasteeni jälkeen kävin lääkärissä. Lääkäri suositteli jättämään oireiden perusteella masennukseen määrätyt lääkkeet, joita olin ehtinyt syödä alle puoli vuotta. Kaikki oireet masennuksesta katosivat. Ymmärsin, mitä todella on olla onnellinen.
Kaikki on mahdollista. Tiedän kokemuksestani, että meillä todella on Taivaallinen Isä, joka rakastaa meistä ihan jokaista. Tiedän, että vanhin veljemme Jeesus Kristus on tehnyt meidän puolestamme suurimman työn, mitä voimme ikinä uskoa, ja tämän vuoksi me kaikki voimme palata taivaalliseen kotiimme takaisin. Tiedän, että tämä elämä on vain pieni hetki meidän iankaikkisesta elämästä, mutta sitäkin tärkeämpi matka, jona voimme todella omaa vapaata tahtoa käyttämällä valita sen, minkälaisiksi ihmisiksi me kehitymme, ja mitä valitsemme täällä tehdä. Tiedän, että me kaikki olemme toinen toisillemme sisaria ja veljiä, ja kaikelle todella on tarkoituksensa. Me olemme täällä tukemassa toinen toisiamme eikä missään nimessä ketään tuomitsemassa.
Minun lähelläni ihmiset ovat aina saaneet olla sitä mitä ovat ja saavat olla sitä jatkossakin. Aina, jos on jotain kysyttävää, olen valmis vastaamaan ja kertomaan lisää. Haasteet eivät ole loppuneet kasteelle menemisen jälkeen, mutta tapa, jolla olen ne vastaanottanut, on totaalisesti muuttunut. Jokainen kokemus, mitä tässä elämässä olen jo saanut, ovat kasvattaneet minusta sen, mitä olen nyt.
Artikkelin on kirjoittanut Tanja Häyrynen.
