Minä olen ammatiltani toimittaja. Teen töitä pienehkössä paikallislehdessä, joka ilmestyy joka arkipäivä eli viisi kertaa viikossa. Koska lehden ilmestymistahti on tiivis, me toimittajat emme voi jäädä kiinni yhteenkään uutiseen. Kun jokin asia on kerrottu, pitää heti ottaa haltuun toinen, jalostaa se uutisen muotoon, julkaista ihmisten luettavaksi ja rynnistää seuraavan aiheen kimppuun. Ei yksinkertaisesti ehdi, pysty eikä kykene syventymään juuri mihinkään.
Älkää käsittäkö väärin, en minä työtäni hutiloiden tee. Otan taustoista selvää sen, minkä kussakin tapauksessa ehdin, ja pyrin aina saamaan haastateltavakseni parhaat asiantuntijat. Fakta on joka tapauksessa se, että minun työssäni ei käytännössä koskaan pääse sukeltamaan oikein syvälle johonkin yhteen tiettyyn aiheeseen.
Liekö työminälläni tähän jotain vaikutusta, mene ja tiedä, mutta aivan näihin päiviin asti minulla on ollut tapana suhtautua kirkkoon liittyviin aineistoihin paljolti samalla tavalla kuin työssä käsittelemiini taustamateriaaleihin. Minä otan kyllä asioita haltuun, mutta teen sen suhteellisen nopeasti – ja voisipa joku sanoa jopa sanoa, että pintapuolisesti. Esimerkiksi Pyhiä kirjoituksia lukiessani en jää junnaamaan ja jauhamaan kohtia, jotka eivät heti aukea minulle. Sen sijaan jatkan reippaasti eteenpäin. Samoin toimin vaikkapa sunnuntaisin pyhäkoulussa, jos opettajan ja muiden luokkaan osallistuvien keskustelut jostakin yksittäisestä opinkohdosta tuntuvat niin sanotusti menevän yli hilseen.
Niin, olen tosiaan onnistunut säilyttämään uskoni kaikista minua ympäröivistä uskoon ja uskontoon skeptisesti suhtautuvista puheenvuoroista huolimatta. Uskoni on säilynyt, vaikka rationaalinen mieleni ei olekaan aina kyennyt ottamaan vastaan kaikkea minulle annettua oppia. Minua lieneekin siunattu uskon lahjalla, sillä en osaa edes kaivata korkealentoisempien oppien äärelle. Lasten tavoin minullekin riittää pelkkä perusasioiden hallitsemisen kautta syntyvä varmuus, toisin sanoen usko, kyseisten asioiden todenperäisyydestä.
Erikseen mainituksi ansaitsee tulla se tosiseikka, että en ole koskaan kokenut tarvetta perehtyä juurta jaksaen edes sellaisiin kirkon oppeihin, jotka herättävät ihmetystä kirkon ulkopuolella. Olen toki tietoinen, että internetissä olisi tarjolla sivukaupalla kriittistä materiaalia esimerkiksi profeetta Joseph Smithistä, mutta tunnen niitä kohtaan lähinnä vastenmielisyyttä pikemminkin kuin mielenkiintoa. Siitä hetkestä, kun sain todistuksen tämän kirkon todenperäisyydestä, olen voinut rauhallisin mielin todeta saman, jonka Nefi toteaa kohdassa 2. Nefi 11:17: “Minä tiedän, että hän rakastaa lapsiaan, mutta en tiedä kaiken tarkoitusta.”
Vähä vähältä enemmän ymmärrystä
Haluan ajatella, että jos pidän itseni kelvollisena, uskon lahja siunaa elämääni myös jatkossa. Se on ihana ajatus, mutta ei tarkoita, etteikö minun tarvitsisi tehdä mitään hankkiakseni tietoa. Kohdassa OL 131:6 Joseph Smith julistaa: ”Ihmisen on mahdotonta pelastua tietämättömyydessä.” Samaa asiaa painotetaan myös esimerkiksi kohdassa Joh. 17:3: ”Ja ikuinen elämä on sitä, että he tuntevat sinut, ainoan todellisen Jumalan, ja hänet, jonka olet lähettänyt, Jeesuksen Kristuksen.”
Tässä kohtaa on kuitenkin syytä olla tarkkana. Tiedon hankkiminen ja ihmisjärkeen luottaminen ovat nimittäin kaksi eri asiaa. Kuten silloinen seitsenkymmen Gérald Caussé sanoi hänen vuoden 2008 syksyn yleiskonferenssissa pitämässään puheessa: “Meidän tietomme Jumalasta ei riipu hankkimamme tiedon määrästä. Loppujen lopuksi kaikki se tieto evankeliumista, millä on merkitystä meidän pelastuksellemme, voidaan tiivistää muutamaan opinkohtaan, periaatteeseen ja olennaiseen käskyyn, jotka ovat jo niissä lähetystyökeskusteluissa, jotka saamme ennen kastetta. Jumalan tunteminen edellyttää sydämemme avaamista saadaksemme hengellisen ymmärryksen ja palavan todistuksen näiden muutamien perustavanlaatuisten opinkohtien totuudesta. Jumalan tunteminen tarkoittaa, että ihmisellä on todistus Hänen olemassaolostaan ja että hän tuntee sydämessään Hänen rakastavan meitä. Se tarkoittaa sitä, että hyväksyy Jeesuksen Kristuksen Vapahtajaksemme ja että haluaa hartaasti seurata Hänen esimerkkiään.”
Mitä tulee tapaan, jolla tietoa meille annetaan, käännyn jälleen Pyhien kirjoitusten puoleen. Kuten kohdassa 2. Nefi 28:30-31 sanotaan: “Sillä katso, näin sanoo Herra Jumala: Minä annan ihmislapsille rivin rivin päälle, opetuksen opetuksen päälle, vähän täällä ja vähän tuolla; ja siunattuja ovat ne, jotka kuulevat minun opetuksiani ja kallistavat korvansa minun neuvoilleni, sillä he oppivat viisautta; sillä sille, joka ottaa vastaan, minä annan enemmän.”
Minä olen elävä esimerkki noissa jakeissa opetettavasta periaatteesta. Minullekin on pikku hiljaa annettu enemmän ja enemmän. Itse asiassa, varsinkin aivan viime aikoina minun on alkanut ensi kertaa tehdä mieli ottaa tarkemmin selvää muutamasta sellaisesta kirkkoon liittyvästä opista, joiden käsitteleminen on tähän asti tuntunut hieman liian ristiriitaiselta ja hankalalta minun ymmärrykselleni. Niitä ovat muun muassa kirkon suhtautuminen homoseksuaaleihin sekä naisten rooli pappeudessa, joita molempia olen käsitellyt myös tässä blogissa. Mainittuihin aiheesiin syventyminen on ollut mainio kokemus, jonka kautta olen voinut vahvistaa omaa identiteettiäni myöhempien aikojen pyhänä. Todistukseni on entistä vahvempi, koska ymmärrän entistä enemmän.
Ai niin. Haluan vielä tuoda esille, että pystyn kyllä edelleen nimeämään useampiakin opinkohtia, joita noudatan yhä pitkälle pelkän uskon turvin. Luotan kuitenkin siihen, että jossain vaiheessa olen valmis syventymään myös niihin, ja sitä kautta ottamaan jälleen uuden askeleen kohti tavoitettani olla aidosti itsevarma, viisas ja uskollinen kirkon nainen. Tiedän sen olevan mahdollista, jos vain uskon löytäväni vastauksia, etsin niitä oikeista lähteistä ja olen valmis hyväksymään löytämäni vastaukset. Kuten kohdassa OL 88:118 sanotaan: “Etsikää uutterasti ja opettakaa toisillenne viisauden sanoja; niin, etsikää parhaista kirjoista viisauden sanoja; etsikää oppia vieläpä tutkimalla sekä uskon kautta.”
Artikkelin on kirjoittanut Suvi Peltola.
