Tämän tekstin lukijat pääsevät nyt kärpäsiksi kattoon todistamaan kahta elävän elämän tilannetta. Kohta kertomani tilanteet ovat sattuneet minulle ja vieläpä aivan lähiaikoina, noin viimeksi kuluneen kuukauden sisällä. Niissä ei satu mitään erityistä – ja sitten tavallaan kuitenkin sattuu. Päättäkää itse.
Ensimmäinen tapauksista sijoittuu helsinkiläiseen tyylikkääseen Ekberin kahvilaan. Istuin siellä juttelemassa kahden pitkäaikaisen ystäväni kanssa. Lienee syytä mainita, että kumpikaan ystävistäni ei ole Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäsen.
Kuten kai aika usein kaltaistemme kolmekymppisten naisten tavatessa tapahtuu, puheemme kääntyi jossain vaiheessa lapsiin – tarkemmin sanottuna lapsihaaveisiin, koska ketään meistä kolmesta ei vielä tähän päivään mennessä ole siunattu jälkikasvulla. Keskustelun lomassa kävi selväksi, että erityisesti yksi meistä, joukkomme ainoa naimisissa oleva nainen, haluaisi kokea äitiyden. Toinen ystävistäni, minun laillani sinkku hänkin, taas oli selkeästi harkitsevammin miettien liikenteessä. Jossain vaiheessa, kun jutusteluamme oli jatkunut jonkin aikaa, hän lausui ääneen seuraavan kysymyksen, suunnaten sen naimisissa olevalle ystävälleni: “Miksi sinä oikeastaan haluat lapsia?”
Naimisissa oleva ystäväni vastaus oli mielestäni hieno. Hän ryhtyi kertomaan omia ajatuksiaan siitä, miten hän on aina arvostanut suuresti sukuaan ja kuinka tärkeä asia perhe hänen mielestään on. Hän puhui myös sukupolvien ketjusta ja kertoi kokevansa halua olla mukana jatkamassa tuota ketjua oman sukunsa edustajana. Tällaisia hän puhui ja minä istuin hiljaa ja kuuntelin. Ja istuin. Ja kuuntelin. Ja istuin. Ja jossain vaiheessa havahduin siihen, että juttelimmekin jo jostakin aivan muusta, olisiko ollut kahvilassa myytävien kuppikakkujen makuvalikoimasta tai jostain vastaavasta yhtä merkityksellisestä.
Vielä toinen kohtaus elämästäni. Tälläkin kertaa olin liikkeellä ystävän kanssa, nyt ajamassa autolla, kun satuimme ohittamaan erään kirkkokunnan kirkkorakennuksen. Ilmeisesti tuon rakennuksen innoittamana ystäväni, joka ei kuulu Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkkoon, ryhtyi pohtimaan ääneen yhteisen ystävämme elämäntilannetta. Autossa kanssani istuneen ystäväni mukaan yhteinen ystävämme oli vastikään eronnut omasta kirkostaan ja kuulemma nimenomaan siksi, ettei ystävä sulata kyseisen kirkon sallivaa suhtautumista samaa sukupuolta olevien avioliittoa kohtaan. Siis yhteinen ystävämme ei sulata. Sen sijaan minun vieressäni istuneen ystäväni henkilökohtainen kanta asiaan vaikutti olevan vasta muodostumisvaiheessa. Vaikka hän ei sanonut mitään ääneen, saatoin silti lähes kuulla hänen kysyvän: “Mitä mieltä sinä Suvi olet? Keskusteltaisiinko siitä, miten avioliitosta opetetaan sinun kirkossasi?”
Niin, minä siis melkein kuulin tuon kysymyksen. Ja melkein vastasinkin siihen. Mutta siis vain melkein. Käytännössä päästin tilanteen käsistäni ja annoin puheenaiheen vaihtua, tälle kertaa muistaakseni siihen, millaisia tietöitä lähiseudulla on tämän kesän aikana tehty.
Siinä ne, kaksi lyhyttä tarinaa. Miltä nyt vaikuttaa, olivatko ne vain aivan tavallisia hetkiä tavallisesta elämästä vai sattuiko niissä sittenkin jotain erityistä? Itse sanoisin, että ainakin niissä olisi voinut sattua, siis erityistä. Minä olisin voinut tarttua tilaisuuksiin ja jakaa avoimesti ajatuksiani siitä, mikä minusta on oikein ja mihin ajatukseni oikeasta ja väärästä perustuvat, toisin sanoen olisin voinut puhua evankeliumista. Olisin ja olisin, vaan en puhunut…
Mattimeikläisiltä toisille mattimeikäläisille
Viime aikoina olen miettinyt paljon lähetystyön tekemistä. Liittyessäni kirkkoon olin jo 23-vuotias ja varma siitä, että menisin naimisiin vuoden, korkeintaan parin sisällä. Sen vuoksi en ole oikeastaan koskaan vakavasti harkinnut kokoaikaiseen lähetystyöhön lähtemistä. No, vasemmasta nimettömästäni ei vieläkään löydy sormusta, joten periaatteessa olisin hyvinkin voinut käydä lähetystyössä. Toisaalta minulla on koko ajan ollut vahva ja saamieni pappeuden siunausten myötä aina vain vahvistunut tunne siitä, että minun osaltani lähetystyön tekeminen tapahtuu siviilissä ammattini kautta sekä lähipiirissäni. Itse asiassa minusta tuntuu – ja sanon tämän yhtään vähättelemättä kokoaikaisten lähetyssaarnaajien mahtavaa panosta, löysinhän itsekin kirkon piiriin heidän ansiostaan – että juuri tätä kautta, siis esimerkin voimalla suoraan Matti- ja Maijameikäläisiltä toisille Matti- ja Maijameikäläisille, on se tapa, jolla lähetystyö menee tehokkaimmin eteenpäin näin 2010-luvulla.
Tämän ajan ihmiset, myös me kirkon jäsenet, olemme siinä määrin valveutuneita kansalaisia, että mitkään ylhäältä alaspäin tuputetut elämäntapaohjeet tai ajatusmallit saavat meissä vain harvoin vastakaikua. Päinvastoin, sellaiset aiheuttavat kuulijoissa usein lähinnä vain sen kaltaisia ajatuksia kuin “mitä tuokin tuossa minulle mitään tulee neuvomaan, kyllä minä ihan itse osaan ottaa selvää asioista!”
Minä ainakin olen juuri tuollainen. En yhtään tykkää siitä, jos arvostelukykyäni epäillään tai minua muuten ylenkatsotaan. Jos jossain, niin sellaisessa hengessä lähetystyötä siis tuskin kannattaa tehdä. Sitä paitsi: Emmekö osoita vääränlaista ylpeyttä uskostamme, jos suhtaudumme evankeliumiin kuin jonakin yksin meidän kirkon jäsenten käytössä olevana supertehokkaana ryppyvoiteena? Sellaisena,
jonka luulemme tekevän meistä käyttäjistään merkittävästi siloposkisempia kuin muista. Tämän kaltaisesta lähtökohdasta käsin tehtynä lähetystyö uhkaa muuttua marketin kosmetiikkaosaston tuote-esittelyksi, jossa me kirkon jäsenet olemme kuin ihmevoidetta kauppaavat myyjät, jotka näkevät kanssaihmisensä itseään paljon ryppyisempinä potentiaalisia asiakkaina.
Miten lähetystyötä sitten pitäisi tähän maailmanaikaan tehdä? Niin, no, ehkä lähetystyön sijaan tai rinnalla voisi olla hyvä puhua lähetysolemisesta. Tuolla sanalla viittaan esimerkillä vaikuttamiseen ja ihan vain Kristuksen seuraajana elämiseen. Siihen kannustavia puheenvuoroja on kuultu viime aikoina myös johtavilta auktoriteeteilta. Minähän siis heittelen ajatuksiani täysin mututuntumalla, mutta kun johtavat auktoriteetit lausuvat jotain koko kirkkoa koskevaa, voimme olla varmoja, että asia on tärkeä ja siihen on saatu innoitusta. Aivan tuoreimman tähän aihepiiriin liittyvän lausunnon on antanut presidentti Dieter F. Uchtdorf, jonka noin kuukausi sitten julkaisemassaan Facebook-postauksessa sanoi seuraavaa (minun kankeasti suomentamana): “Meidän ei tarvitse nostaa itseämme jalustalle ja katsoa alaspäin muiden uskontojen edustajia, eikä meidän toisaalta pidä piilotella ja ujostellen estää toisia näkemästä, keitä me olemme ja mihin me uskomme. Meidän pitäisi olla itsevarmoja ja tuoda esille itsemme, kasvotusten kaikkien niiden parissa, joiden kanssa olemme tekemisissä päivittäin. Ystävällisyytemme kanssaihmisiämme kohtaan ja omistautumisemme evankeliumin periaatteiden mukaan elämiselle ovat paras työkalumme lähetystyössä, usein jopa parempi kuin puhutut sanat.”
13. uskonkappaleessa sanotaan seuraavaa: “Me uskomme, että tulee olla vilpitön, uskollinen, siveellinen, hyväntahtoinen ja hyveellinen ja että tulee tehdä hyvää kaikille ihmisille.” Mainittuihin ominaisuuksiin liittyen Sisar Mary M. Cook, entinen ensimmäinen neuvonantaja Nuorten Naisten ylimmässä johtokunnassa on todennut: “Tämä kolmannentoista uskonkappaleen ihana luettelo Kristuksen kaltaisista ominaisuuksista valmistaa meitä temppelisiunauksia ja iankaikkista elämää varten.” Samassa, huhtikuussa 2011 pitämässään puheessa hän nostaa esille erityisesti yhden Kristuksen kaltaisen, 13. uskonkappaleessa mainitun ominaisuuden, hyväntahtoisuuden, ja muistuttaa sen tarkoittavan sitä, että “otatte mukaan niitä, jotka ovat ehkä erilaisia; että olette ystävällisiä ikätovereillenne, vanhoille ihmisille, perheellenne ja pienille lapsille; että olette lähimmäisiä niille, jotka ovat yksinäisiä, ja niille, joilla on haasteita ja syvää murhetta. Hyväntahtoisuutenne avulla te ”johdatte toisia (Vapahtajan) valoon”.
“Valo palaa sisimmässämme”
Aloitin kertomalla esimerkkejä elävästä elämästä ja sellaiseen myös lopetan. Tämä olkoon muistutuksena ja kannustuksena sekä minulle että teille kaikille siitä, että kun emme pidä lamppuamme vakan alla vaan annamme evankeliumin valon loistaa itsestämme, se kyllä huomataan. Sitä eivät huomaa kaikki, mutta aivan varmasti he, jotka ovat siihen valmiita. Kuten presidentti Thomas S. Monson sanoi vuoden 2015 lokakuun yleiskonkerenssissa: “Jokaiselle meistä, jotka olemme tulleet maan päälle, on annettu Kristuksen valo. Kun noudatamme Vapahtajan esimerkkiä ja elämme, kuten Hän eli ja kuten Hän opetti, tuo valo palaa sisimmässämme ja valaisee tietä muille.” Samaa toteaa Jeesus vuorisaarnassaan: “Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa.”
Niin, vielä se yksi tosi sattumus. Se tapahtui kolmisen viikkoa sitten. Olin aivan ymmälläni, kun minulle lähes tuntematon ihminen ryhtyi ääneen hämmästelemään sitä, kuinka hänen mielestään ulkoinen olemukseni heijasti sisältäni kumpuavaa valoisuutta. Tilanne oli kummallinen monestakin syystä, eikä vähiten siksi, että tuo minulle vieras ihminen, joka ei siis kuulu kirkkoon, käytti puhuessaan monia sellaisia ilmaisuja, jotka osuivat lähes yksi yhteen erään yleiskonferenssipuheen kanssa. Kun tilanne kyseinen ihmisen kanssa oli ohi, minun oli pakko etsiä kyseinen puhe käsiini. Ja arvatkaa mitä? Olin muistanut oikein!
Ihminen, joka tietää tuskin mitään evankeliumista oli juuri sanonut jotakin hyvin samankaltaista kuin apostoli James E. Faust hänen vuoden 2005 lokakuun yleiskonferenssipuheessaan. En valitettavasti löytänyt mistään puheen suomenkielistä versiota, joten laadin itse täysin epävirallisen käännöksen. Puheessaan lokakuussa 2005 presidentti Faust antoi suunnilleen seuraavan esimerkin – jossa siis on paljon samaa kuin minun valoisuuttani kummastelleen tuntemattoman sanoissa.
Presidentti Faustin esimerkki kuuluu näin: “Paul Harvey, kuuluisa uutisankkuri, vieraili eräällä Kirkon ylläpitämän koulun kampuksella joitain vuosia sitten. Vierailun jälkeen hän kertoi havaintonsa: ‘Jokainen nuori kasvo heijasti hämmästyttävää varmuutta. Nykyään monen nuoren silmät näyttävät ennenaikaisesti vanhentuneelta niiden lukemattomien kompromissien takia, joita he omantuntonsa kanssa tekevät. Mutta nämä (Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen) kirkon nuoret saavat kadehdittavan etulyöntiaseman johtuen heidän itsekuristaan, omistautumisestaan ja väkevyydestään.’” Samassa puheessa apostoli Faust toteaa lisäksi, että: “Hengellinen valo tulee silmiimme ja kasvonpiirteisiimme, kun meillä on henkilökohtainen side rakastavaan Taivaalliseen Isäämme ja hänen Poikaansa, Pelastajaamme ja Vapahtajaamme. Tuon siteen ansiosta kasvomme peilaavat hämmästyttävää varmuutta siitä, että Hän elää.”
Minä en todellakaan ole erityistapaus – en hyvässä enkä pahassa. Meille kaikille tulee eteen tilanteita, joissa jätämme joko tahtomattamme tai tahallamme väliin mahdollisuuden jakaa ajatuksia tai näyttää käytännön toiminnan avulla, mihin ja miten uskomme. Toisaalta meillä kaikilla on mahdollisuus olla se tyyppi, josta heijastuva valo huomataan. Todistan siitä, että kun muistamme kenen henkityttäriä ja -poikia olemme ja kun tuo tieto heijastuu sanoistamme ja teoistamme, ihan arkipäivän elämässä, meidän on mahdollista olla presidentti Gordon B. Hinckleyn sanoin “mekkiviirinä ja valona kansakunnille”. Sitä varten meidän täytyy vain – ja lainaan jälleen presidentti Hinckleyn sanoja vuoden 2003 maaliskuun Liahonasta – “omaksua enemmän Kristuksen elämän hohtoa.”
Artikkelin on kirjoittanut Suvi Peltola.
