Kun yritämme pistää Herraa paremmaksi: kulttuuri vs. käskyt

Silloin tällöin, pyrkimyksissämme todistaa uskollisuutemme evankeliumia kohtaan, me mormonit luomme normeja, jotka vaativat meiltä enemmän kuin Herra meiltä pyytää. Joten ennen kuin käytämme liikaa energiaa yltääksemme noihin ”korkeampiin” normeihin, meidän tulisi kysyä itseltämme: ”Elämmekö elämäämme kulttuurievankeliumin vai Herran evankeliumin mukaisesti?”

Brent L. Top ja Wendy C. Top jakavat uudessa kirjassaan, Finding Inner Peace: Lessons Learned from Trying too Hard, hyvin henkilökohtaisia kokemuksia siitä, kuinka ”kulttuurievankeliumin” mukaan eläminen vaikutti Wendyyn ja heidän koko perheeseensä, kun Wendy koki hermoromahduksen ja kamppaili vakavan masennuksen kanssa. He kirjoittavat:

”Pohtiessaan syitä kipuunsa ja uupumukseensa Wendy oivalsi, että asetamme kirkossa usein itsellemme kahdenlaisia normeja – Herran normeja ja sosiaalisia normeja. Eräänä päivänä hän teki listan Herran käskyistä. Sen viereen hän sitten kirjoitti mormonikulttuurissa kehittyneet tiukemmat tulkinnat näistä käskyistä. Ehkä ne olivat syntyneet samalla tavoin kuin fariseusten ja lainoppineiden keskuudessa Mooseksen lain ympärille hyvällä tarkoituksella rakennetut ”aidat”. Välttääkseen rikkomasta mitään käskyä he säätivät liudan erinäisiä tiukempia lakeja, jotka estäisivät heitä joutumasta lähellekään Mooseksen lain rikkomista ja jotka sallivat heidän osoittaa mukamas suurempaa uskollisuutta kuin jonkin tietyn käskyn noudattaminen vaati. Innokkuudessaan he kuitenkin usein suhtautuivat näiden vähempiarvoisten käskyjen lain kirjaimeen pakkomielteisesti, ylenkatsoen ja rikkoen alkuperäisen lain henkeä vastaan. Pahinta oli se, että he asettivat tämänkaltaiset suoritukset vanhurskauden normiksi ja arvostelivat muita epävanhurskaasti. Hyvä esimerkki oli heidän rienaava yrityksensä tuomita Jeesus Kristus, koska hän paransi miehen sapattina (ks. Luuk. 6:7).”

Pienemmässä mittakaavassa monet lankeavat näiden aitojen ansaan nykypäivänäkin. Saatamme tarkoittaa hyvää yrittäessämme olla ”superuskollisia”, mutta kun näitä itsellemme keksimiämme korkeampia normeja – joita Herra ei välttämättä vaadi – käytetään itsemme tai toisten tuomitsemiseen epävanhurskaasti, tulee niistä astinkivien sijaan kompastuskiviä.

Esimerkiksi, ensimmäinen käsky Wendyn listalla oli ”lisääntykää ja täyttäkää maa”. Vaikuttaa siltä, että tämä tulkitaan yhteisössämme niin, että jokaisella parilla tulisi olla suuri perhe.  Muutama hyvää tarkoittava kirkkomme jäsen (aina ne, joita oli siunattu mahdollisuudella, terveydellä ja energialla saada ja kasvattaa useita lapsia) oli ystävällisesti huomauttanut heikkoudestamme tällä saralla. Tämä kulttuurillinen ennakko-odotus – ilmaistiinpa se hienovaraisesti tai avoimesti – oli suurilta osin riippuvainen asuinpaikastamme. Esimerkiksi asuessamme Yhdysvalloissa itärannikolla monet ihmiset – olivatpa he kirkon jäseniä tai eivät – olivat ällistyneitä, että Wendy kykeni saamaan niin paljon aikaiseksi niin monen lapsen kanssa. Kun muutimme takaisin Utahiin, aiemmin suuri perheemme olikin yhtäkkiä pieni. Tässä kulttuurillisessa ympäristössä meistä tuntui, ettemme täyttäneet odotuksia, sillä meillä oli vain neljä lasta. Wendy uskoi, että hänen todella pitäisi saada lisää lapsia yltääkseen johonkin Siionin äitien määrällisesti mitattavaan normiin, vaikka hänestä jo tuntuikin, että hän oli saavuttanut emotionaaliset rajansa. Halusimme olla uskollisia, joten olimme yrittäneet saada lasta, kun Wendy sai hermoromahduksen.

Toinen esimerkki, jonka hän listasi, oli viisauden sana. Oppi ja liitot -kirjan luvussa 89 annetaan muutamia yksinkertaisia terveyslakeja, mutta vaikuttaa siltä, että monet yrittävät lisätä aitoja niiden ympärille. Jotkut ovat yrittäneet väittää, että vaalean leivän tai valkoisen sokerin syöminen on vastoin viisauden sanaa. Toiset lisäisivät suklaan kiellettyjen listalle. Kolajuomat ovat näistä pahamaineisin ja kiistanalaisin aihe – siinä missä niiden juominen ei välttämättä ole viisasta, sitä ei ole määritelty synniksi. Mutta kuitenkin Wendy oli vuosien ajan stressannut perheenjäsenensä (ei kukaan hänen lapsistaan) taipumuksesta juoda tätä oletetusti kiellettyä juomaa. Hän jopa käytti aikaansa nalkuttaakseen tälle miehelle siitä ajatellen miehen pelastuksen olevan vaarassa ja murehtien hänen ”huonon” esimerkkinsä johtavan muita harhaan. Tämä asenne vahingoitti kodin ilmapiiriä paljon enemmän kuin kolan juominen, ja varmastikin suurempi synti oli hänen päällään.

Meitä on myös käsketty palvelemaan ja tekemään oma osamme kirkossa – pitämään kutsumuksemme kunniassa. Innokkuudessaan monet ovat tulkinneet tämän tarkoittavan sitä, ettei meidän koskaan pitäisi kieltäytyä tai pyytää vapautusta mistään tehtävästä. Tämän normin Wendy tunsi tarvitsevansa täyttää ollessaan alkeisyhdistyksen johtaja sekä väsynyt ja stressaantunut kolmen alle kolmevuotiaan lapsen äiti. Kotona asiat olivat rempallaan, mutta silti hän otti vastaan ylimääräisiä tehtäviä, sillä hän ajatteli, että hänen oli oltava uskollinen. Pahinta oli, että hän alkoi unohdella vauvamme. Hänen elämänsä oli niin kiireistä ja stressintäyteistä, että hän saattoi unohtaa vauvamme kappelille tai jonnekin muualle. Eikä siinä vielä kaikki: vauvamme näytti kuin hänet olisi juuri vapautettu keskitysleiriltä, sillä Wendyllä oli harvoin aikaa varmistaa, että vauva joi pullonsa tyhjäksi. Kun viimein avioliittomme alkoi kärsiä jatkuvasta rasituksesta, eräänä iltana Wendy rukoili, että Herra antaisi piispan tietää, että hänet pitäisi vapauttaa tehtävästään, sillä hän ei kehdannut pyytää sitä itse. Seuraavana päivänä piispa sanoi hänelle: ”Minusta on tuntunut viime aikoina, että minun pitäisi vapauttaa sinut tehtävästäsi.” Armollisesti Herra ei odottanut hänen pitävän kiinni tehtävästään kaiken muun kustannuksella; Wendy vain kuvitteli Herran odottavan sitä, sillä muut sanoivat Hänen tekevän niin.

Wendyn tehtyä listansa hän oivalsi, että hän oli langennut tähän ansaan lähes jokaisen käskyn kohdalla. Sen sijaan, että hän olisi seurannut Pyhän Hengen johdatuksen mukaista evankeliumia, hän oli seurannutkin ”yleisen tulkinnan mukaista evankeliumia”. Viime kädessä se oli hänen oma vikansa, mutta hän ymmärsi, että perinteinen mormoniyhteisö (ei kirkko itse instituutiona) oli saattanut vaikuttaa hänen hämmennykseensä. Presidentti Brigham Young nuhteli oman aikansa myöhempien aikojen pyhiä asenteesta, jolla oli taipumus aiheuttaa toisille tarpeetonta sosiaalista painetta:

”Kuinka murheellinen olenkaan tämän kansan välinpitämättömyydestä – kuinka se täyttää sydämeni murheesta nähdessäni niin monta Israelin vanhinta, jotka toivovat kaikkien yltävän heidän normeihinsa ja tulevan mitatuksi heidän mitallaan. Jokaisen miehen tulee olla juuri oikean mittainen sopiakseen heidän sänkynsä mittoihin tai heidät leikataan oikean mittaiseksi; ja jos he ovat liian lyhyitä, heitä pitää venyttää, kunnes he täyttävät vaatimukset.

Jos he näkevät veljen tai sisaren, jonka suunta ei sovi heidän käsitykseensä oikeasta, tekevän väärin, he välittömästi päättelevät, ettei tuo sisar tai veli voi olla pyhä ja vetäytyvät heidän seurastaan. He olettavat, että jos he ovat totuuden tiellä, muilla täytyy olla tarkalleen sama paino ja mitat.”

Yleisesti ottaen, myöhempien aikojen pyhät ovat kuuliaista ja vilpitöntä kansaa. Halussamme olla kuuliaisia kaikessa, olemme saattaneet kuitenkin luoda kulttuurin, joka saattaa joskus ja joissakin asioissa laittaa liikaa painoarvoa ulkoiseen yhdenmukaisuuteemme, joka puolestaan luo epärealistisia ja vääriä normeja vanhurskaudelle. Ja koska joskus meidän täytyykin mitata joitain asioita näkyvän käytöksen mukaan, saatamme nähdä tuon käytöksen lopputuloksena ja unohdamme sen todellisuudessa olevan keino lopputuloksen saavuttamiseksi – sisimpämme muokkautuminen Kristuksen kuvaksi. Saatamme asettaa toistemme harteille sosiaalista painetta, niin hienovaraisesti kuin vähemmän hienovaraisestikin, julistaa avoimesti mitattavat hyvät tekomme – mitä helpommin ne ovat mitattavissa, sen parempi.

Wendy alkoi ymmärtää esimerkiksi, että saatamme tarkoittamattamme pitää omaamme tai toisten hyvää tarkoittavaa käytöstä tavoiteltavana normina, Herran lempeiden, vakaiden ja myötätuntoisten ohjeiden ja käskyjen sijaan. Wendy kuuli (ja varmasti lausui) tällaisia hyvää tarkoittavia lausahduksia kuin ”meillä ei ole koskaan jäänyt perheilta pitämättä”, ”piispan perhe ei koskaan katso televisiota sunnuntaisin” tai ”profeetta on sanonut, että meidän pitäisi lukea pyhiä kirjoituksia vähintään puoli tuntia joka päivä”. Lista on loputon. Siinä missä tämänkaltaiset lausunnot oli tarkoitettu ylistämään uskollisia ja tuomaan heidät esille esimerkkinä, ne lannistivat niitä, jotka (kuten Wendy ja kenties monet muutkin meistä) kamppailivat tehdäkseen parhaansa, mutta eivät täyttäneet niin korkeita normeja kyseisessä asiassa. Tällaiset ihmiset saattavat sitten kokea, ettei edes heidän pyrkimyksensä ole hyväksyttäviä.

Pahinta on se – kuten Wendy huomasi – ettei tuo kyseinen tulkinta käskyjen mukaan elämisestä välttämättä ole, mitä Herra odottaa tai edes haluaa jokaiselta yksilöltä. Rakastava taivuttelu ja rohkaisu pienintäkin pyrkimystä kohtaan olisi parempi lähestymistapa toistemme motivoimiseksi: ”Yrittäkää pitää perheilta säännöllisesti ja älkää luovuttako, jos se silloin tällöin jää pitämättä.” ”Yrittäkää pitää sapatinpäivä pyhänä seuraamalla Hengen kehotuksia ja tekemällä, mikä toimii parhaiten teidän perheellenne.” ”Jos voitte, lukekaa pyhiä kirjoituksia puoli tuntia joka päivä, kuten profeetta on kehottanut, mutta jos ette voi, lukekaa kun voitte. Mikä tahansa on enemmän kuin ei yhtään!” Nämä olisivat parempia tapoja rohkaista tekoja, jotka johtavat muuttuneeseen sisimpään ja ulkoiseen olemukseen. Meidän olisi hyvä muistaa viisas sanonta, jonka mukaan tavoitteet (tai tässä tapauksessa käskyt) ovat tähtiä, jotka ohjaavat meitä eivätkä keppejä, joilla hakata itseämme.

Kirkon ohjelmatkin voivat luoda tiukkoja odotuksia, jos niitä ei johdeta rakkaudella, joustavuudella ja herkkyydellä. Innoitetut ohjelmat, joiden oli määrä johdattaa Wendy pelastukseen, olivatkin juuri niitä asioita, jotka ajoittain lannistivat, hämmensivät ja vaikuttivat tuomitsevan hänet niiden jatkuvien vaatimusten vuoksi. Hän unohti, että ihmiset ja heidän tarpeensa ovat tärkeämpiä kuin ohjelmat ja niiden vaatimukset. Kun Wendy ei yllättäen pystynytkään tekemään kaikkea, mitä häneltä kirkon apujärjestöjen toiminnoissa vaadittiin, jotkut kyseenalaistivat hänen uskollisuutensa siitäkin huolimatta, että hänen sydämensä oli aivan yhtä omistautunut kuin aina ennenkin, ellei enemmänkin. Joten hekin olivat ymmärtäneet väärin kirkon kehittävien ohjelmien koko tarkoituksen.

Viimeiseksi, saatamme tilastoihin tai muihin ulkoisiin mittareihin – joiden mukaan emme näytä täyttävän normeja – turhautuneina johtajina ja vanhempina turvautua motivoimaan syyllistämällä; kertomalla toistuvasti toisillemme, ettemme tee riittävästi. Muutkin tekijät, kuten Paholaisen hienovaraiset pyrkimykset nujertaa meidät, voivat myös luoda sosiaalista painetta mukautua ja suorittaa, jota kasaamme sekä omille että toistemme harteille. Jos emme ole jatkuvasti valppaita, saatamme tehdä tuosta paineesta suurempaa kuin vakaa ja rakastava kannustin yksinkertaisesti elää Jeesuksen Kristuksen tosievankeliumin mukaista elämää niin kuin Pyhä Henki meitä hellästi opastaa.

Vanhin Dallin H. Oaks varoitti tuosta taipumuksesta puhuessaan sukututkimustyöstä, mutta mielestämme hänen ohjeensa soveltuu yleisemmälläkin tasolla: ”Tämän kirkon jäsenillä on monia yksilöllisiä olosuhteita – ikä, terveys, koulutus, asuinpaikka, perhevelvollisuudet, taloudellinen tilanne ja monia muita. Jos rohkaisemme jäseniämme tähän työhön ottamatta näitä yksilöllisiä olosuhteita huomioon, saatamme ennemminkin syyllistää heitä kuin edistää työtä.”

Olemme yhtä mieltä presidentti Russell M. Nelsonin kanssa hänen sanoessaan: ”Sydämeni on tunnollisten pyhien kanssa, jotka vajavaisuuksiensa vuoksi antavat masennuksen tunteiden ryöstää heiltä elämän onnen. Meidän kaikkien tarvitsee muistaa: ihmiset ovat, jotta heillä olisi ilo – ei syyllisyyttä!”

 

Tämän artikkelin ovat alun perin kirjoittaneet Brent L. Top ja Wendy C. Top ja se on julkaistu ldsliving.com-sivustolla nimellä ”When We Try to One-Up the Lord’s Standards: Culture vs. Commandments”.

Suomi ©2016 LDS Living, A Division of Deseret Book Company | English ©2016 LDS Living, A Division of Deseret Book Company