Lähetystyö oli aina ollut unelmani. Olin jo lapsena ihaillut valkoisiin paitoihin pukeutuvia nuoria miehiä ja siisteihin hameisiin pukeutuvia nuoria naisia, jotka ovat tulleet Yhdysvalloista asti Suomeen tekemään lähetystyötä. Tiesin, että halusin jonain päivänä olla kuten he.
Kun olin nuori, lähetyssaarnaajien ikäraja tytöillä oli 21 vuotta. Kun olin lukion ensimmäisellä luokalla, ikärajaa laskettiin 19 vuoteen. Se vahvisti päätöstäni lähteä lähetystyöhön. Asetin itselleni tavoitteeksi lähteä heti, kun olen kirjoittanut ylioppilaaksi. Koko lukion ajan tavoitteeni palvella lähetyssaarnaajana motivoi minua vahvistumaan uskossa ja oppimaan enemmän Kristuksesta.
Itkukohtaus muutti kaiken
Pitkäaikainen unelmani toteutui vihdoin vuonna 2015. Keväällä sain kotiini kirjeen, jossa kerrottiin, että minut on kutsuttu palvelemaan Madridin lähetyskentälle Espanjaan. Olin aivan innoissani. Lähetystyökutsu oli paras asia, joka minulle oli tapahtunut.
Aloitin lähetystyöni Madridissa lähetyssaarnaajien koulutuskeskuksessa. Olin aivan innoissani kaikesta, mitä opin ja koin. Muistan päivän, jolloin silitin vaatteitani ja ajattelin, että elän unelmaani. Minulla oli hauskaa uusien ystävieni kanssa ja opin espanjan kielen nopeasti.
Eräänä päivänä lähetystyöni suunta kuitenkin muuttui. Oli sunnuntai, ja olin muiden sisarten kanssa kokouksessa. Jostain syystä tunsin itseni yksinäiseksi ja erilaiseksi. Lauloimme alkulauluksi erään englanninkielisen laulun, eikä käytettävissä ollut laulukirjoja. Kaikki muut osasivat laulun ulkoa. Minä en osannut sanoja, sillä olin ainut suomalainen amerikkalaisten joukossa.
Tuo pieneltä tuntuva asia laukaisi minussa ahdistusreaktion. Purskahdin itkuun ilman että ymmärsin tarkkaan miksi. Itkin lähes tunnin ajan.
Ajattelin, että kyseessä oli vain huono päivä, kunnes seuraavana päivänä purskahdin itkuun uudestaan. Ja sitä seuraavana päivänä uudestaan. Oikeastaan itkin joka ikinen päivä ilman sen kummempaa syytä. Ajattelin, että ehkä aikani lähetyssaarnaajien koulutuskeskuksessa ottaa vain koville, ja tilanne helpottaisi pian.
Ahdistus jatkui Teneriffalla
Kun kuuden viikon koulutus oli ohi, meidät lähetettiin työhön eri puolille Espanjaa. Minä suuntasin Teneriffan pääkaupunkiin Santa Cruziin. Lensin Madridista kolme tuntia Kanarian saarille, ja tunsin olevani paratiisissa. Olin niin innoissani, että sanoin jokaiselle vastaantulijalle: “es mi primer día en Santa Cruz”, eli kerroin tämän olevan ensimmäinen päiväni Santa Cruzissa.
Kanarian saarilla oli lämmintä ja kaunista. Kaikki tuntui uudelta ja ihmeelliseltä. Olin nyt oikeasti lähetyssaarnaaja, ja pääsin kertomaan ihmisille uskostani. Tuntui, ettei mikään voinut pysäyttää minua.
Sitten se tapahtui taas. Olin tilanteessa, jossa turhauduin itseeni, ja se laukaisi minussa ahdistusreaktion ja purskahdin itkuun. Yritin olla lannistumatta tapahtuneesta, mutta sain tällaisia kohtauksia päivittäin. Ne alkoivat pikkuhiljaa haitata normaalia elämääni lähetyssaarnaajana.
Mieleni alkoi olla entistä synkempi. Vaikka yritin parhaani mukaan etsiä apua pyhien kirjoitusten tutkimisesta ja muiden palvelemisesta, en saanut itseäni piristettyä. Minun oli vaikeampi kokea iloa kuin ennen.
Havahduin tilanteen vakavuuteen, kun minulta kysyttiin, onko minulla itsetuhoisia ajatuksia. Tajusin, että joka aamu suihkussa käymisen jälkeen vietin aikaa pienessä huoneessa yksin katsoen alas kerrostalon kuudennesta kerroksesta ja pohdin, miltä tuntuisi hypätä.
Uusi yritys Madridissa
En halunnut tuntea itseäni näin surkeaksi. Elinhän unelmaani lähetyssaarnaajana Teneriffalla. Tämän piti olla elämäni onnellisinta aikaa. Mikään kokeilemani keino, mukaan lukien ammattiauttajalle puhuminen, ei tuntunut auttavan tilanteessani.
Kun olin ollut Teneriffalla kuusi viikkoa, aloin olla epätoivoinen. Halusin kuitenkin vielä yrittää. Sain pyynnöstäni uuden alun uuden toverin kanssa uudella alueella. Minut siirrettiin palvelemaan Villalbassa, joka on pieni kylä hieman Madridista pohjoiseen.
Ensimmäiset päivät Villalbassa menivät hyvin. Rakastin uutta toveriani, joka tuntui ymmärtävän haasteellista tilannettani ja halusi auttaa minua. Teimme pieniä asioita yhdessä, jotka piristivät minua. Ne eivät kuitenkaan saanut kokemaani masennusta loppumaan, vaan kärsin edelleen pahoista oireista.
Lopulta olin siinä tilanteessa, että olin tehnyt kaiken voitavani. Olin yrittänyt tutkia pyhiä kirjoituksia. Olin yrittänyt löytää iloa palvelemisesta. Olin keskustellut asiasta useiden eri ihmisten kanssa. Olin saanut jopa pieniä henkilökohtaisia mukautuksia lähetyssaarnaajien päiväohjelmaan, jotta saisin tarpeeksi lepoa.
Kotiinpaluu oli elämäni vaikein päätös
Koska mikään ei auttanut, tein elämäni vaikeimman päätöksen. Päätin jättää lähetystyöni kesken ja palata takaisin Suomeen. Päätös oli todella vaikea, mutta halusin asettaa oman mielenterveyteni etusijalle ja käyttää aikaa parantumiseen.
Paluu Suomeen oli rankka pudotus. Oli joulukuu, ja ulkona oli kylmää ja pimeää. Oli vaikea uskoa, että 18 kuukauden sijaan olinkin ollut lähetystyössä vain neljä kuukautta. Kamppailin huonommuuden tunteiden kanssa, sillä tunsin olevani pahasti epäonnistunut.
Välillä tuntui, ettei Jumala kuullut rukouksiani. En ymmärtänyt, miksen saanut tilaisuutta palvella Jumalaa sillä tavalla kuin halusin.
Yritin päättää, jatkaisinko elämääni Suomessa vai menisinkö takaisin lähetystyöhön. Kuvittelin, että pienen kotona lepäämisen jälkeen saisin enemmän voimia ja voisin pian palata lähetystyöhön halutessani. Toipuminen ei kuitenkaan ollut niin yksinkertaista kuin kuvittelin.
Jatkoin elämääni Suomessa. Reilun puolen vuoden päästä kotiinpaluustani sain opiskelupaikan yliopistosta. Päätin ottaa opiskelupaikan vastaan ja siirtää lähetystyön menneisyyteen. Olinhan jo tehnyt parhaani ja antanut Taivaan Isälle neljä kuukautta muiden palvelemiseen Espanjassa.
Kokemus, joka opetti minulle paljon
Kokemuksesta on nyt kulunut lähes viisi vuotta. Nuo viisi vuotta ovat olleet täynnä ylä- ja alamäkiä. Masennus ja ahdistus ajoittain vaikuttavat elämääni edelleen. Olen kuitenkin löytänyt tapoja elää normaalia elämääni ja löytänyt iloa siitä.
Kokemukseni oli raskas. En toivo samanlaista kokemusta kenellekään, enkä olisi itsekään valinnut masennusta ja ahdistusta itselleni. Olen kuitenkin kiitollinen näistä koettelemuksista, sillä olen niiden kautta oppinut monia asioita.
Minusta on tullut myötätuntoisempi ja ystävällisempi ihminen. Olen alkanut pitää parempaa huolta itsestäni ja asettamaan oman hyvinvointini etusijalle. Olen oppinut pyytämään apua ongelmiini. Olen oppinut tekemään vaikeita päätöksiä. Ennen kaikkea olen tullut lähemmäs Vapahtajaani Jeesusta Kristusta ja sitä, kuinka paljon Hän kärsi meidän vuoksi.
En tiedä, miksi minun lähetystyökokemukseni oli sellainen kuin se oli. Monille lähetystyö on heidän elämänsä onnellisinta aikaa. Lähetystyössä on kyse kuitenkin siitä, että annamme itsestämme Jumalalle. Hän vuorostaan antaa meille sellaisia kokemuksia, joita me tarvitsemme. Juuri se tekee lähetystyökokemuksista kauniita ja ainutlaatuisia.
