Joskus 70-luvulla kotonamme kävi lähetyssaarnaajia. He pitivät meille perheillan. Äitini muistelee sitä aina kauhuissaan, mutta minuun tuo iltahetki teki päinvastaisen vaikutuksen. Halusin tietää lisää. Mutta tuohon aikaan tietoa ei ollut juuri saatavilla.
Keräsin pieniä tiedonmurusia sieltä täältä. Kävin satunnaisesti luterilaisen kirkon tilaisuuksissa, kerhoissa ja pyhäkoulussa. Se oli helppoa kun asuimme melkein kirkon ja seurakuntatalon vieressä. Mummi oli johdattanut minut pikkutyttönä uskon tielle ja halusin seurata hänen jälkiään.
Kasvoin yhtenäiskulttuurissa, missä kaikki kuuluivat samaan kirkkoon eikä muusta tiedetty. Kun muutimme Kokkolaan v. -68 sain kuulla helluntailaisista. Koulussa sain tietää että uskonto- ja kirkkokuntia on lukemattomia.
Kävin seurakunnan tilaisuuksissa ja jumalanpalveluksissa, opiskeluaikana osallistuin evankelis-luterilaisen opiskelijalähetyksen toimintaan, mm. pohjoismaisiin opiskelijakokouksiin eri maissa.
En kuitenkaan tuntenut oloani kotoisaksi. Kaipasin jotain syvällisempää, jotain mikä toisi minut lähemmäksi taivaallista isää ja Jeesusta Kristusta. Aloin miettiä vaihtoehtoja. Kävin eri kirkoissa ja tutkiskelin mikä olisi paras. Jeesuksen Kristuksen kirkon opit – se vähä mitä olin saanut selville – jotenkin kiehtoivat. Huomasin että omat ajatukseni olivat todella lähellä MAP kirkon käsityksiä. Muistan esim. pienenä ajatelleeni, että lapset tulevat taivaasta. En kuitenkaan uskaltanut mennä tuohon kirkkoon, koska äiti suhtautui asiaan todella negatiivisesti. Aina kappelin ohi kulkiessani tunsin kuitenkin selittämätöntä vetoa ja uteliaisuutta.
Sitä mukaa kun sain tietoa kirkon opeista ja laeista halusin toimia niiden mukaan. Tai huomasin toimineeni jo vuosia tietämättäni. Esim. alkoholista päätin pysyä erossa jo kansakoulussa ennen kuin olin kuullutkaan mistään päihteettömyyslaista.
Jeesus Kristus on kulkenut rinnallani jo lapsesta asti. Rukous on antanut voimaa ja itseluottamusta elämän haasteissa. Ajattelin, että Taivaan Isä hyväksyy minut sellaisena kuin olen, riippumatta siitä mihin kirkkoon satun kuulumaan. Ajattelin myös että se kaste, jonka olin lapsena saanut, olisi riittävä.
Viime vuosina aloin miettiä tosissani kirkon vaihtamista. Kysyin itsestäni, haluanko kuulua kirkkoon, joka toimii Jumalan tahtoa vastaan. Haluanko kuulua kirkkoon joka toimii ihmisten eikä Jumalan ehdoilla. Pohdin, aivan kuten profeetta Joseph Smith, mihin kirkkoon minun pitäisi liittyä. Rukoilin hengen johdatusta ja aloin perehtyä Mormonin kirjaan tarkemmin kuin koskaan aiemmin. Olin saanut kirjan lähetyssaarnaajilta jo toistakymmentä vuotta sitten, lueskellutkin vähän sieltä täältä.
Kun Taivaan Isän johdattamana ja ystäväni kutsumana lopulta uskaltauduin astumaan Kokkolan kappelin ovesta sisään, tunsin tulleeni kotiin. Ensimmäisen kerran jälkeen oikein odotin seuraavaa sunnuntaita. Aloin tutkia kirkkoa tosissani. Minulla oli tosi kiperiä kysymyksiä lähetyssaarnaajille. He joutuivat kanssani melko lujille. Ongelma oli, että ammattini vuoksi luin Mormonin kirjaa historioitsijana ja arkeologina, enkä keskittynyt hengelliseen sanomaan. Lopulta sain vahvan todistuksen Mormonin kirjasta kun luin uudelleen ajatuksen kanssa kirjan alkusanat. Siinä myönnetään inhimillisten virheiden mahdollisuus.
Kului vuosi ennen kuin sain tehtyä lopullisen päätöksen mennä kasteelle. Sisäinen taistelu itseni kanssa oli kova. Kohtalo heitteli kiviä ja esteitä tielleni minkä kerkesi. Halua oli mutta rohkeutta puuttui. Kummin velvollisuudet ja ulkomaanmatka muiden muassa estivät kasteelle menon. Vielä viimeisenä esteenä tuli flunssa, joka uhkasi jo kolmatta kertaa siirrettyä kastepäivääni. Rukoilin Taivaan Isää: tapahtukoon sinun tahtosi, ei minun. Vielä kaksi päivää ennen kastetta olin kuumeessa.
Vaellukseni tämän kirkon jäseneksi kesti yli neljäkymmentä vuotta. Aivan kuten israelilaisten vaellus erämaassa heidän paettuaan Egyptistä. Mooses sai nähdä luvatun maan kiivettyään vuorelle. Minulla on vielä matkaa jäljellä ja paljon opittavaa. Mutta olen päässyt vuorelle jolta näen määränpään. Tunnen päässeeni lähemmäksi Taivaallista Isäämme. Eikä elämäni ole juurikaan muuttunut. Minun ei ole edes tarvinnut luopua mistään, kun en ole koskaan kahviakaan juonut.
Jokaisella on oma tiensä kuljettavana, joko suora tai mutkainen, tasainen tai kuoppainen. Minun tieni ei ole ollut helppo. Tiedän kuitenkin että jonain päivänä pääsen perille Taivaan Isän luo.
Artikkelin on kirjoittanut Helena Hannila.
