Viime kuukausina kirkko on julkaissut lausuntoja kolmesta julkista huolenaihetta aiheuttavasta asiasta. Ensimmäinen koski syyrialaisia pakolaisia, toinen samaa sukupuolta olevien avioliittoja, joihin liittyy kirkon jäseniä, ja kolmas osittain tai kokonaan kirkon jäsenistä koostuvan aseistetun miliisin tekemä liittovaltion rakennuksen valtaaminen Oregonissa.

Jokaisessa tapauksessa kirkon lausunnot olivat yksiselitteisiä. Ja jokaisessa tapauksessa joitakin kirkon jäseniä kalvoi se, mitä kirkon johtajilla oli sanottavana. Olen käyttänyt aikaa (enemmän kuin tilanne olisi ansainnut) kirkon jäseninä esiintyvien henkilöiden kommenttien lukemiseen internetissä kaikista näistä kolmesta lausunnosta (yksi kirje, yksi muutos kirkon käsikirjassa ja yksi lehdistötiedote) ja olen yllättynyt ”Joo, mutta” -opetuslapseuden tasosta, jota nuo vastaukset kuvastavat.

 

Kirkon kanta

Kirkko sanoo, että meidän tulisi rakastaa ja tukea pakolaisia. ”Joo, mutta mielestäni kaikki muslimit ovat terroristeja, enkä voi sietää tätä Amerikkaan tunkeutumista. Kirkon johtajat ovat lapsellisia.”

Kirkko vahvistaa, että samaa sukupuolta olevien henkilöiden avioliitot eivät ole kirkon opin mukaisia ja antoi ohjeet sellaisessa kodissa asuvia lapsia varten. ”Joo, mutta mielestäni kirkko on ajastaan jäljessä tässä asiassa. Mielestäni ihmisillä on oikeus mennä naimisiin kenen kanssa tahtovat. Kirkon johtajat ovat homofobisia. Ja mielestäni sovitus ei toimi tällä tavalla.”

Kirkko yksiselitteisesti totesi, että liittovaltion rakennuksen aseellinen valtaaminen on vastoin ilmoitettuja pyhiä kirjoituksia, eikä kirkon opetusten mukaista. ”Joo, mutta minun ei tarvitse tukea kuin perustuslaillisia hallituksia, eikä liittovaltio mielestäni noudata omia lakejaan. Sitä paitsi, liittovaltio oli häijy kirkkoa kohtaan 1800-luvulla, joten heidän pitäisi kannattaa sitä, mitä nämä isänmaanystävät tekevät. Kirkon johtajat eivät ymmärrä omia pyhiä kirjoituksiaan.”

 

”Joo, mutta” -opetuslapseuden vaarat

”Joo, mutta” -opetuslapseudessa ei ole mitään uutta. Kaikki meistä sortuvat siihen tavalla tai toisella. ”Joo, minun pitäisi rakastaa lähimmäistäni, mutta tuo tyyppi on ääliö!” ”Joo, minun pitäisi maksaa kymmenykseni, mutta olen auki.” ”Joo, minun ei pitäisi pettää vaimoani, mutta tämä on vain pornografiaa.”

Tai, kuten oma heikkouteni: ”Joo, minun pitäisi mennä ylipappien kokoukseen, mutta nuo kokoukset ammentavat sieluni tyhjiin kuin ankeuttajan suudelma.”

Se, että kaikki tekevät sitä, ei kuitenkaan tee siitä hyväksyttävää, ja ”Joo, mutta” -opetuslapseus on erityisen vaarallinen opillisen harhautumisen muoto. Se johtaa niiden ydinosatekijöiden vastustamiseen, jotka tekevät meistä myöhempien aikojen pyhiä.

Ensinnäkin, se osoittaa vääristyneen näkemyksen suhteestamme Jumalaan. Pelastussuunnitelma on taivaallisen Isämme suunnitelma, jonka kautta meillä on paras (ja ainoa) mahdollisuus tulla Hänen kaltaisekseen. Isämme on asettanut kuolevaisen elämän säännöt, mutta ylimielisyytemme ja ylpeytemme pönkittävät omakuvaamme siihen pisteeseen, että uskomme tietävämme paremmin.

Olemme viisaampia, nykyaikaisempia, edistyksellisempiä, ymmärtäväisempiä, parempia ”missä tahansa” kuin taivaallinen Isä, ja siksi vaadimme, että Hänen pitää sopeutua meidän odotuksiimme. Se on sama kuin jos Kristus tulisi huoneeseen ja me vaatisimme saada nähdä Hänen ajokorttinsa. Mutta edistymisemme tässä elämässä arvioidaan sen mukaan, miten me seuraamme polkua, jonka Isä on meille asettanut, ei sen mukaan, miten raivaamme uusia reittejä, jotka perustuvat rajoittuneeseen maisemakuvaamme.

Toiseksi, se on vastoin sitä, mitä opetamme pappeuden valtuudesta ja oman huoneenhallituksemme alueella toimimisesta. Liian monet hyvää tarkoittavat kirkon jäsenet uskovat, että he ovat saaneet asiaankuuluvampaa ilmoitusta joistakin aiheista kuin vakiintunut pappeuden johtajisto. He turvautuvat ylikäytettyihin oletuksiin (mitä jos profeetta väittäisi saaneensa ilmoituksen, että sinun pitäisi hypätä alas jyrkänteeltä/tappaa naapurisi/mennä naimisiin apinan kanssa?) ja päättelevät, että meidän ei pidä ainoastaan tavoitella henkilökohtaista vahvistusta siihen, mitä pappeusjohtajat sanovat meille, vaan jos emme saa vahvistusta, meidän täytyy saada johtajamme vakuuttuneiksi virheistään.

Kirkon johtajat ovat liian vanhoja, liian valkoisia, liian vanhanaikaisia, liian kaljuja ja liian miespuolisia tietääkseen todella mistä puhuvat. Minä taas olen koulutettu, valveutunut ja hyvännäköinen. Siksi minä tiedän, mitä pitää tehdä. Se ei ole sen ”viisauden ja järjestyksen” mukaista, miten taivaallinen Isä on perustanut kirkkonsa. Vaikka kysymme kysymyksiä, jopa vaikeita kysymyksiä, mikä on täysin hyväksyttävää, omien vastauksiemme tyrkyttäminen kirkkoa varten ei ole.

 

”Joo, mutta. Minä” -opetuslapseus

Eräs mielenkiintoinen asia ”Joo, mutta” -opetuslapseudessa on se, että sen uskonkappaleiden ilmaisuja seuraa aina sana ”minä”. Siitä tulee: ”Joo, mutta. Minä” – opetuslapseutta. Ajattelen toisin. En ole samaa mieltä. Minulla on ollut asiaankuuluvampia kokemuksia. Ymmärrän pyhiä kirjoituksia paremmin. Se on yksiselitteinen ylpeytemme julistus, jossa asetamme omat näkemyksemme, ajatuksemme ja mielipiteemme Herran sanaa korkeammalle tasolle. Se on julistus, jonka olemme kirjoittaneet, ja jonka mukaan aiomme seurata omia parempia onnen suunnitelmiamme ja odotamme pääsevämme samaan (tai parempaan) lopputulokseen kuin pääsisimme seuraamalla kaikkitietävän ja rakastavan taivaallisen Isän suunnitelmaa.

Kukaan kuolevainen ei ole koskaan ollut vaikeamman taivaallisen tehtävän edessä kuin Kristus Getsemanen puutarhassa. Jos koskaan olisi ollut paras hetki ”Joo, mutta” -opetuslapseudelle, se olisi ollut silloin. ”Joo, mutta täytyy olla joku toinen tapa!” Sen sijaan Vapahtaja näytti täydellisen esimerkin siitä, miten ottaa vastaan vaikeat tehtävät: ”Isä, jos sinä tahdot, niin ota pois minulta tämä malja; älköön kuitenkaan tapahtuko minun tahtoni, vaan sinun.” Jopa Suuri MINÄ OLEN alisti tahtonsa Isän alaisuuteen. Jos Kristus ei halunnut muuttaa Jumalan käskyjä, meidän pitäisi vielä enemmän epäröidä tehdä niin.

 

Artikkelin on kirjoittanut Rob Ghlo ja se on alun perin julkaistu mormonhub.com -sivustolla. Artikkelin on suomentanut Krista Kora.