Vuonna 2005 Pohjois-Irlantia ravistelivat pahimmat uskonlahkojen väliset väkivaltaisuudet vuosikymmeniin. Nämä ihmisryhmät ottivat rajusti yhteen ja poliisi ponnisteli saadakseen tilanteen hallintaansa. Armeija kutsuttiin apuun ja koska minä olin tuolloin armeijan palveluksessa, olin minäkin mukana auttamassa poliisia mellakoitsijoiden hallitsemisessa.

Kilpimuuri

Muistelin vastikään näitä tapahtumia ja huomasin opetuksen tavassa, jolla hoidimme tuon tilanteen. Pyrkiessämme hillitsemään joukkoja, muodostimme kilpimuurin – taktiikka, jota jo muinaisina aikoina käytettiin. Sen tarkoitus on muodostaa vankka seinämä vastustajaa vastaan, jolla hallitaan vastustajan liikkeitä ja rajoitetaan liikkumatilaa. Jotta kilpimuuri toimii tehokkaasti, tulee kaikkien tietää paikkansa, heillä täytyy olla tarvittava koulutus ja heidän pitää toimia yhdessä.

Tässä näin opetuksen. Ainoa tapa, jolla me kirkkona voimme kestää vastustajan hyökkäykset, on seistä yhdessä. Huolimatta mitättömistä erilaisuuksistamme meidän täytyy oppia pitämään huolta toisistamme, vahvistaa toisiamme ja tulla vahvemmaksi yhtenäiseksi Kristuksen kilpimuuriksi.

Kun kilpimuuria vastaan hyökätään, puolustajien täytyy juurruttaa jalkansa tiukasti maahan. Kun pahuus hyökkää hengellistä kilpimuuriamme vastaan, meidän täytyy juurruttaa hengelliset jalkamme. Vahva usko ja todistus Jeesuksen Kristuksen evankeliumista ovat voittamaton juuri. Evankeliumin ensimmäinen periaate on ”usko Herraan Jeesukseen Kristukseen” (4. uskonkappale). Uskoa täytyy kehittää ja sitten sitä täytyy jatkuvasti vahvistaa, muuten siitä tulee heikko, vanhentunut ja mureneva. Raamatunkohta, Room. 10:17, kertoo meille, että usko kehittyy Jumalan sanan kuulemisesta – tämä tarkoittaa Hänen pyhien kirjoitusten lukemista, Hänen kutsumiensa johtajien kuuntelemista ja oman henkilökohtaisen ilmoituksen saamista Hengen kautta.

Paavalin kilpimuuri

Kirjeessä filippiläisille (Fil. 2:1-8) sanotaan:

”Jos kerran yhteys Kristukseen rohkaisee ja hänen rakkautensa suo lohdutusta, jos Henki meitä yhdistää ja jos tunnemme hellyyttä ja myötätuntoa toisiamme kohtaan, niin tehkää minun iloni täydelliseksi ja olkaa yksimielisiä. Liittäköön teitä toisiinne rakkaus, sopu ja sama mieli. Älkää tehkö mitään itsekkyydestä tai turhamaisuudesta, vaan olkaa nöyriä ja pitäkää kukin toista parempana kuin itseänne. Älkää tavoitelko vain omaa etuanne vaan myös muiden parasta. Olkoon teilläkin sellainen mieli, joka Kristuksella Jeesuksella oli. Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti.”

Paavali antaa meille parhaimman neuvon muodostaaksemme tehokkaan kilpimuurin. Meitä kehotetaan tulemaan yhdeksi mieleksi, huolehtimaan toisistamme. Monissa maissa armeijassa tästä käytetään termiä ”esprit de corps” (taistelutahto), joka tarkoittaa yksikön sulautumista yhteen tavalla, joka tukee heidän tahtoaan ja sitoutumistaan toisiaan, yksikköään ja tehtävän onnistumista kohtaan, huolimatta taistelun tai tehtävän aiheuttamasta paineesta. Paras tapa meille saavuttaa tämä yhteenkuuluvuus on käydä kirkossa, osallistua opetusohjelmiin, tutustua paikallisiin jäseniin sunnuntaikokouksissa sekä osallistua muun muassa kastetilaisuuksiin, seurakunnan piknikeille, apujärjestöjen toimintoihin ja hoitaa kotiopetus- ja kotikäyntitehtävämme – kaikki nämä vahvistavat siteitä, nostattavat moraalia ja tekevät seurakunnasta vahvan ja halukkaan suojelemaan toisiaan. Nämä kuitenkin vaativat ponnisteluja meidän puoleltamme; on hyvin helppoa ajatella, että toisten pitäisi toimia niin, että johtajiemme pitäisi johtaa rynnäkköä näiden siteiden vahvistamiseksi, mutta kuten Paavali – ja monet muut pyhissä kirjoituksissa – on sanonut, meidän täytyy pitää huolta toisistamme, jokaisen meistä. Sanoja ”JOKAINEN” ja ”KAIKKI” käytetään syystä.

Tuleminen yhdeksi mieleksi ei tarkoita, että toimintaamme säätelee jokin parviäly. Noina aikoina, kun seisoin paikallani kilpimuurissa, sotilailla vieressäni oli kaikilla erilaiset taustat, omat ajatuksensa – toiset olivat katolilaisia, toiset protestantteja, toiset kannattivat tiettyä jalkapallojoukkuetta, toisia kiinnostivat akateemisemmat tavoitteet. Erilaisuus ja moninaisuus eivät ole heikkoutta, kuten jotkut haluavat meidän ajattelevan. Avoimien ja harkitsevien johtajien johtamana ja halukkaiden ja joustavien jäsenten hyväksymänä erilaisuus ja moninaisuus voivat olla voimavara, joka auttaa vahvistamaan paikallisia jäseniä ja maailmanlaajuisesti koko kirkkoa. Kuten vanhin John K. Carmack on sanonut: ”Maailmanlaajuisessa kirkossa tuleminen yhdeksi ei tarkoita tulemista samaksi.” Jos kieltäydymme sulautumasta yhteen, meistä tulee kilpimuurin heikko kohta ja sen lisäksi, että otamme itse riskin päätyä eristäytyneiksi muista, me myös annamme vastustajalle mahdollisuuden läpäistä kilpimuurimme ja näin vaarannamme monia ympäriltämme. Jeesus Kristus on uskomme kulmakivi – ei ihonvärimme, ei uravalintamme tai edes yksilölliset kykymme. ”Te ette siis enää ole vieraita ja muukalaisia, vaan kuulutte Jumalan perheeseen, samaan kansaan kuin pyhät.” (Ef. 2:19)

Haraldin kilpimuuri

Mutta kuten aina kun ihmiset ovat osallisena, me tarvitsemme varoituksia pysyäksemme oikealla polulla. Paavali varoittaakin meitä olemaan nöyriä ja olemaan etsimättä kunniaa. Vuonna 1066 Vilhelm Valloittaja hyökkäsi Englantiin, jossa häntä oli vastassa Harald II armeijoineen. Vilhelmin armeija oli suurempi, paremmin varusteltu ritareineen ja lisäksi he olivat myös hyvin levänneitä – Haraldin joukot olivat marssineet yli 400 kilometriä edeltävän kahden viikon aikana. Mutta kun Haraldin armeija valmistautui hyökkäykseen Hastingsin kaupungin reunalla sijaitsevalla mäellä, he muodostivat vahvan kilpimuurin, jonka läpi normannien oli vaikea päästä. Pian taistelun alettua normannit alkoivat paeta ja koska molempien joukkojen keskuudessa levisi huhu, että Vilhelm oli kaatunut, osa saksilaisista sotilaista päätti tavoitella kunniaa ja irtautui kilpimuurista jahdatakseen perääntyviä normanneja. Vilhelm oli todellisuudessa vain tippunut hevosensa selästä, ja nähdessään kilpimuurin rakoilevan johdatti hän joukkonsa uuteen hyökkäykseen. He piirittivät nuo saksilaiset, jotka olivat lähteneet kilpimuurinsa suojista. Tämä tapahtui useita kertoja, ja jokaisella kerralla lisää saksilaisia jätti taistelutoverinsa tavoitellakseen kunniaa päätyen vain verilöylyn uhreiksi.

Meidän kilpimuurimme

Meidän täytyy olla valmistautuneita vastustajamme salakavalia hyökkäyksiä vastaan. Kuinka usein tunnemme olevamme paremmassa asemassa arvostellaksemme toisia kirkon jäseniä? Kuinka usein tunnemme pystyvämme tekemään paremmin kuin tehtäviinsä kutsutut johtajamme? Kun tunnemme näin, meidän tulee muistaa, että nämä ovat juuri niitä vastustajan huhuja, kuiskauksia korvanjuuressamme, jotta hyökkäisimme taisteluun, jättäisimme muodostelmamme ja siten itsemme ja toisemme haavoittuvaisiksi.

Näemme nykypäivänä enemmän ja enemmän hyökkäyksiä. Näemme jäsenten horjuvan aktiivisuudessa kirkossa. Jumala on antanut meille hyökkäyskäskyn puolustaa tosiamme ja on varustanut meidät Hänen taisteluvarustuksellaan. Meidän vain tarvitsee käyttää oikeita taktiikoita suojellaksemme toisiamme, tullaksemme yhtenäiseksi armeijaksi Kristuksessa, huolimatta erilaisuuksistamme. Vasta kun kannamme huolta tovereistamme, kun painamme kilpemme kiinni vieressämme seisovien sotilaiden kilpiin, voimme sanoa harjoittavamme puhdasta, häpäisemätöntä uskontoa ja toimivamme kuten todellinen sotilas Kristuksen armeijassa.

 

Artikkelin on kirjoittanut Laurance Robinson ja sen on suomentanut Tanja Robinson.

(Robinsonin perheen tarinan voit lukea täältä.)