Palvelemisen käsite on monimutkainen. Jokainen, joka väittää palvelemisen olevan helppoa, yrittää myydä sinulle jotain. Palvelemisen hengessä tehdyt teot ovat harvoin ”halki, poikki ja pinoon” -tyyppiä. Ne ovat harvoin yksinkertaisia. Selitän tätä tarkemmin jäljempänä.

Tässä moniosaisessa artikkelisarjassa palvelemisesta aion selventää, miksi ajattelen, ettei palveleminen ole helppoa – miksi se on jotain, jota täytyy opiskella, opetella ja johon täytyy kasvaa. Jaan myös aiheesta kanssanne kuuden johtavan auktoriteetin kattavat lainaukset, jotka olen valinnut  sattumanvaraisesti. Se tarkoittaa, että niin hyviä kuin nämä lainaukset ovatkin, on olemassa toisia, vieläkin parempia lainauksia (joita voi löytää vaikkapa konferenssipuheista), joita en ole tällä kertaa tätä tarkoitusta varten tähän kerännyt. Kannustan teitä etsimään niitä. Lainaukset alkavat tämän artikkelisarjan toisesta osasta.

Tavoitteeni on tutkia palvelemisen luonnetta, vaatimuksia ja odotuksia. Palveleminen ei koskaan jätä meitä koskemattomiksi. Palvelemisen teko muuttaa meitä yhtä paljon kuin vihan tai rakkauden teko muuttaa ihmistä. Palveleminen edesauttaa muutosta suuresti, joten meidän tulee ymmärtää se ja käyttää sitä hyödyksemme.

Taustatarina

Kuten useimmat Jumalan lapset, en aina ole samaa mieltä asioista Hänen kanssaan. Kuvioon kuuluu, että minä paasaan jostain tai jostakusta, sillä olen varma, että tiedän tilanteen. Teen hätäisiä johtopäätöksiä ja julistan äänekkäästi – tuntien asianlaidan sataprosenttisella varmuudella – että se ja se on väärässä ja heidän täytyy muuttua tai tehdä parannusta.

Tätä seuraa ajanjakso, jona Herra valmistelee opetustuokiotaan. Kanat on istutettu orrelle ja koittaa päivä, jona Hän osoittaa minun olleen typerys ja luikin kotiin nöyränä häntä koipieni välissä.

Tällä kaavalla on aikuisikäni edennyt. Minusta elämä vaikuttaa niin yksinkertaiselta. Jokin asia on joko varmasti niin tai sitten ei. Minulla on vaikeuksia antaa tiettyjen tekijöiden vaikuttaa tilanteen lopputulemaan. Se tekee elämästä yhtä sekamelskaa.

Viimeisin nöyryyden herättelyhetkeni tapahtui nykyisessä tehtävässäni. Oli eräs pyhäkouluopettaja, joka oli kuin muuttolintu – hän asui puolet vuodesta kaupungissa ja toisen puolen (talvipuolen) etelässä. Vaimoni olisi halunnut elää samalla tavalla, mutta ei, minä olin liian uppiniskainen. Joku, joka ei ole paikalla täyttämässä tehtäväänsä vuoden joka ainoana sunnuntaina, on epäluotettava ja todistettavasti suhtautuu jollakin tavoin kevytmielisesti elämään ja sitoumukseensa Kristuksen evankeliumiin.

Sitten…

Joten ostimme asunnon ja asetuimme taloksi. Molemmat kutsuttiin tehtäviimme ja saimme tietää, että tällä alueella oli tapana kutsua kaksi tai kolmekin ihmistä samaan tehtävään. En ollut koskaan nähnyt tällaista aiemmin ja olin kovin tyrmistynyt tästä.

Minulla on aina ollut neljästä kahdeksaan tehtävää kerrallaan. Näin on ollut koko aikuisikäni. Tehtävät tulevat sykleissä. Kun palan loppuun kahdeksan tehtäväni kanssa, menen puhumaan piispalle. Hän vapauttaa minut lähes kaikista tehtävistäni. Istun kokouksissa viikko viikon jälkeen, lopulta tuntematta itseäni tarpeelliseksi, mutta vähitellen minut kutsutaan uuteen tehtävään, sitten toiseen ja vielä kolmanteen, kunnes minulla on jälleen kahdeksan tehtävää ja suuntaan tapaamaan piispaa. Tämä on ollut kokemukseni kirkossa.

Joten nähdessäni ihmisiä, jotka opettavat luokassaan joka toinen tai kolmas viikko tai peräti joka toinen kuukausi, ajattelin sen olevan voimavarojen tuhlausta. Menin tapaamaan piispaa keskustellakseni tavasta, jolla luokkia seurakunnassamme opetettiin, ja minua odottikin oppitunti.

Puhuessani tästä muuttolinnusta piispa kuunteli kärsivällisesti purevia kommenttejani siitä, kuinka tarvitsin ihmisiä, jotka ovat sitoutuneita olemaan paikalla joka sunnuntai enkä ihmisiä, jotka kuvittelivat pelleilyn olevan tärkeämpää kuin heidän tehtävänsä kirkossa. Piispan vastaus oli lempeä, mutta terävä.

Hän kertoi tämän kyseisen parin olevan hyvin huolissaan terveytensä ylläpitämisestä. Heidän täytyi pysyä aktiivisena, etteivät he menettäisi sitä notkeutta ja ketteryyttä, joka heillä vielä oli. Lisäksi, aktiivisena pysyminen toi iloa heidän elämäänsä. Kyse ei ollut siitä, että he olivat laiskureita seurakunnassa. He olivat palvelleet pari kertaa lähetystyössä, he olivat suorittaneet lukemattomia palvelutekoja seurakunnan jäsenille sekä olivat uskollisesti täyttäneet monenlaisia tehtäviä seurakunnassa ja vaarnassa monien vuosien ajan. Mutta juuri nyt, tässä nykyisessä elämäntilanteessaan, heidän täytyi pysyä aktiivisina heidän itsensä vuoksi.

Muistin, että juuri tämä pari oli tullut luoksemme, kun olimme vasta muuttaneet, ja he auttoivat meitä projektissa, joka oli paljon omia kykyjäni vaativampi. He olivat tehneet sen ilman minkäänlaista korvausta tai oletusta korvauksesta, vain saadakseen iloa jonkun toisen palvelemisesta tavalla, jolla he pystyivät palvelemaan.

Yhtäkkiä häpesin omaa kapeakatseisuuttani. En ollut koskaan ajatellutkaan kyseistä tilannetta. Minä vain oletin, että muuttolinnun elämäntapa tarkoitti, etteivät he ottaneet evankeliumia ja sitoumuksiaan vakavasti ja koska he eivät olleet paikalla ympäri vuoden, ei heistä ollut hyötyä seurakunnalle. Se teki heistä, oletusarvoisesti, itsekkäitä ihmisiä. Olin väärässä. Luikin kotiin nöyränä häntä koipieni välissä.

Vielä yksi oppitunti

Mutta oppituntini palvelemisesta ei ollut vielä ohi. Valitin vaimolleni – kyllä, hän on erittäin kärsivällinen kanssani – opettajasta, joka ilmeisesti ajatteli, että opettaminen useammin kuin kerran tai kahdesti kuukaudessa oli liian suuri vaiva. Minulla oli tapana opettaa peräkkäiset oppiaiheet kahdesti kuukaudessa ja se tapahtui kaikkien muiden kirkon tehtävieni ja vastuideni lisäksi. Oli varsin yleistä opettaa luokkaa hetken varoitusajalla ja minusta usein tuntuikin, että vedän yhden miehen show’ta.

Vasta käytyäni pitkän keskustelun vaimoni kanssa turhautuneisuudestani palvelemiseen ja ilmeisen korkeista odotuksista muita kohtaan aloin ymmärtää, että joillekin ihmisille, olivatpa he vanhoja tai nuoria, opettaminen ei ollut helppoa. Joillekin ihmisille opettaminen aiheutti suurta stressiä ja painetta. He panostavat niin paljon aikaa ja voimavaroja valmistautumiseen, että tuon tarvitun valmistautumisajan ryövääminen heiltä saisi heidät tuntemaan itsensä valmistautumattomiksi. Se voi puolestaan aiheuttaa paniikkia ja Hengen kaikkoamisen. Se olisi sama kuin, jos kutsuisimme jonkun, joka ei omasta mielestään osaa laulaa, laulamaan soolon täysin valmistautumatta. Se kylvää  sekasortoa niin mieleen kuin sieluunkin.

Ja niin sai veli Merrill jälleen kerran luikkia häntä koipien välissä kotiin. Ei ensimmäistä eikä taatusti viimeistä kertaa.

Lopuksi

Tämän vuoksi väitän, ettei palveleminen ole helppoa. Palvelemisen teot eivät ole yksinkertaisia. Niitä on usein vaikea hyväksyä, joskus meidät pakotetaan ottamaan ne vastaan, joskus meitä painostetaan palvelemaan tai joskus jopa inhoamme suorittaa tuota palvelutekoa.

Joskus palvelemamme ihmiset todella tarvitsevat apua, he haluavat apua, mutta heidän tilanteensa, persoonallisuutensa tai mikä tahansa muu syy ei salli heidän olla ystävällisiä ottaessaan apua vastaan. Tiedän ihmisiä, jotka ovat tulleet ulos ja huutaneet ja julkeasti syytelleet auttamaan tulleita ihmisiä. He silti suorittivat palvelutyön ja lopulta tuo henkikö oli kiitollinen, mutta koskaan ei lausuttu yhtään kaunista sanaa tuosta suoritetusta palvelusta.

Kyllä, palveleminen on olennaista Herran valtakunnassa. Se muuttaa elämämme ja luo ihmisistä, jotka liikkuvat, toimivat ja ajattelevat, enemmän Kristuksen ja taivaallisen Isän kaltaisia. Mutta se ei tarkoita, että se on yksinkertaista toteuttaa. Seuraavassa artikkelissani perehdyn palvelemisen taustalla vaikuttaviin periaatteisiin ja siihen, miksi se on niin kovin tärkeää.

 

Artikkelin on kirjoittanut Kelly P. Merrill ja se on alun perin julkaistu LDS Blogs -sivustolla. Artikkelin on suomentanut Tanja Robinson.