Miten kaksi Raamatun tarinaa muokkasi näkemystäni pakko-oireisesta häiriöstä?

6-vuotiaana tajusin, että minua kiinnosti enemmän se, miten monta kertaa tuulilasinpyyhkijät liikkuivat edestakaisin kuin ukkosmyrsky. 7-vuotiaana uskoin, että pöpöt olivat yleisempiäa kuin ilma. 8-vuotiana minusta oli mahdotonta keskittyä mihinkään uskonnolliseen, koska laskin puheista vokaalien lukumäärän, taputin polviani yhteen kolmen sarjoissa pitääkseni loitolla vakavan sairauden tai jonkun katastrofin, jonka uskoin pyyhkäisevän perheeni pois, ja iskin silmääni (vuorotellen molemmilla silmillä) seitsemän kertaa nähdessäni mustaa väriä jossakin. Joka-aamuiset rituaalini veivät kaksi tuntia tai enemmän ja kävin usein suihkussa ainakin viisi kertaa päivässä ja pesin käsiäni vähintään 100 kertaa päivässä. Mutta vasta vuosia myöhemmin minulle diagnosoitiin pakko-oireinen häiriö.

1. Naamanin tarina: ihmeen odottaminen

Seitsemän oli lempinumeroni, joten kuuntelin kiehtoutuneena 9-vuotiaiden pyhäkoulun opettajani kertomusta eräästä Naamanista, Syyrian kuninkaan sotapäälliköstä. (2. Kun. 5) Profeetta Elisa oli lähettänyt viestinviejän kertomaan Naamanille, että hänen tulisi peseytyä Jordanissa seitsemän kertaa parantuakseen spitaalista. Seitsemän kertaa. Naureskelin mielessäni toivoen, että parantumiseen riittäisi vain seitsemän peseytymiskertaa. Miten olisi noin 100 peseytymistä seitsemän päivän ajan? Selviydyin jo melkein siitä. Mutta mikä mielenkiintoisinta, Naaman kieltäytyi peseytymästä niin kauan, kunnes hänen palvelijansa, hänen ystävänsä, vakuuttivat, että hänen tarvitsi tehdä vain tuo yksinkertainen asia. Ehkä Naaman odotti dramaattista ihmettä. Ehkä Naaman ei vielä ymmärtänyt, että tuon pienen käskyn noudattamisesta seuraisi suurempia siunauksia. Ehkä minä pystyin samastumaan häneen, koska tunsin, että toiminnoillani täytyi olla jokin muukin kuin vain numeerinen tarkoitus.

Kun olin 12-vuotias, äitini yllätti minut laittamassa tiskiainepisaraa kielelleni, koska ajattelin, että jos en juuri sillä hetkellä pessyt juuri tuota kohtaa, koko perheeni kuolisi. Tiedän, että hänen on täytynyt ajatella: ”Mitä ihmettä hän on oikein tekemässä?” Ja oudointa oli se, että minä ajattelin ihan samalla tavalla. Siihen aikaan en tiennyt, että vanhempani paastosivat, rukoilivat, kävivät temppelissä ja huusivat taivaisiin saadakseen mitä tahansa järkeä pakko-oireista häiriötä sairastavan lapsensa elämään. Hänellä oli vastaus minulle, mutta se ei ollut sellainen, jota olin odottanut. Minä itse toivoin, että olisin voinut mennä joelle peseytymään seitsemän kertaa ja parantua. Mutta se ei ollut Herran tapa.

2. Kertomus siitä, kun Kristus paransi miehen Kapernaumissa: Auttamisen ihme

Tuo vastaus alkoi dramaattisen ihmeen kertomisesta – en vain tiennyt sitä tuolloin. Kun olin 12-vuotias, vanhempani kertoivat kertomuksen, jossa halvaantunut mies laskettiin alas katon läpi Kapernaumissa. Jeesus oli opettamassa pienessä talossa, eikä tuota miestä saatu millään sisälle. Kaunis asia tässä kertomuksessa, joka yleensä sivuutetaan, on tämän miehen ystävien teko. Hän ei pystynyt liikkumaan itse, saatikka kulkea kaupungin halki tapaamaan Jeesusta. Joten hänen ystävänsä herättivät hänet, käskivät hänen laittautua valmiiksi ja kantoivat hänet tuohon taloon Kapernaumissa. Kun hänen ystävänsä huomasivat, että siellä ei ollut tarpeeksi tilaa, jotta he olisivat voineet kantaa avuttoman ystävänsä sisälle, he kiipesivät talon katolle (kantaen ystäväänsä!) ja leikkasivat reiän kattoon. Sitten he laskivat hänet alas. Jeesus paransi hänet ja käski häntä nousemaan, ottamaan vuoteensa ja kävelemään (Mark. 2:11). Kuinka mahtavia ystäviä. Mitä myötätuntoa. Mitä rakkautta. Mitä kärsivällisyyttä. Kun he kuulivat, että heidän ystävällään oli mahdollisuus elää normaalia elämää, he jättivät kaiken muun, kiipesivät talon katolle ja tekivät kattoikkunan. Muistan katsoneeni poikasena kattoikkunan läpi ensimmäisessä lapsuudenkodissani miettien, mitä vaatisi saada sellaisia ystäviä? Mistä voisi saada sellaista tukea?

Kun olin 14-vuotias, vanhempani kutsuttiin palvelemaan lähetysjohtajina Marylandissa. Noihin aikoihin kävin psykiatrin vastaanotolla, mutta se, eikä myöskään rukouksemme tuntuneet auttavan. Minulle ei ollut kattoikkunaa näkyvissä – ei sellaista, jota tarvitsin. Vain paljon päiviä pimeydessä rypemiseen. Minulla ei ollut ystäviä ja asiat menivät huonompaan suuntaan. Sain kouristuskohtauksia säännöllisesti, eivätkä lääkärit tienneet miksi. Sain lääkityksen siihen, joka oli niin vahva, että kun Vanhin Neal A. Maxwell kutsui koko perheemme toimistoonsa kutsuakseen vanhempiani palvelemaan Baltimoressa, nukuin koko kokouksen ajan. Apostolin sohvalla. Kuolaten.

Eteenpäin uskoon ja ystäviin turvaten

Kun saavuimme Baltimoreen, minut hyväksyttiin maan johtavan lastenpsykiatrin potilaaksi ja minua hoidettiin Johns Hopkinsin sairaalassa Baltimoressa kolmen vuoden ajan. Mutta lääkärini teki asian selväksi: hän sanoi, että minulla ei ollut juuri minkäänlaista mahdollisuutta normaaliin seurustelusuhteeseen, opiskeluun yliopistossa, vakituiseen työpaikkaan tai lasten saamiseen. Hän jopa suositteli, että en lähtisi lähetystyöhön. Hän sanoi, että elämäni ei koskaan olisi ”normaalia”.

Ja hän oli oikeassa. Tiedän nyt, että elämäni ei koskaan ole ”normaalia”, mutta olen löytänyt tavan elää onnellista elämää luottaen Herraan ja etsien kertomuksia pyhistä kirjoituksista, jotka ohjaavat kulkuani tänä päivänä. Menin yliopistoon ja sitten hankin tohtorintutkinnon. Minulla on mahtava työ kirjailijana ja professorina ja neljä päättäväistä lasta ja upea vaimo.

Mutta vaikka elämäni on onnellista ja luotan Jumalaan, se ei tarkoita, että haasteet mielenterveyteni kanssa olisivat loppuneet, tai että ne koskaan loppuisivat. Palvelin lähetystyössä ja palasin kotiin aikaisemmin – pakko-oireet ja masennus palasivat. Toivottomat, minua tuijottavat tummat taivaat palasivat. Pelko palasi. Mutta sain voimaa ystävyydestä. Ajattelin noita myötätuntoisia ystäviä, jotka halusivat, että heidän ystävällään on elämä, tekemässä aukkoa kattoon. Keskitin energiani uudelleen yhteyksien löytämiseen, ja Jumalan avulla löysin lopulta kumppanin, joka oli halukas nostamaan minut ylös, avaamaan taivaan ja auttamaan minua parantumaan.

Käsittelen yhä mielenterveyteeni liittyviä asioita, aivan kuten halvaantuneen miehen täytyy harjoittaa kehoaan oltuaan sairaana niin kauan. Jeesuksen parantaman sokean miehen täytyi opetella ymmärtämään mittasuhteita, syvyyttä, viivoja ja värejä. Kuvittelisin, että Naaman meni takaisin tuolle joelle ja katseli sen kiemurtelua iltapäivän valossa ajatellen olevansa onnekas, koska hänellä oli ystäviä, jotka patistivat häntä ottamaan vastaan viisaita neuvoja, ottamaan vastaan paremman elämän.

Tarinan jatko

Nyt 33 vuoden iässä, kamppailen edelleen pakko-oireisen häiriön kanssa ja olen kiitollinen niistä ihmisistä ympärilläni, jotka myötätuntoisesti ja Kristuksen kaltaisilla tavoilla jatkavat tukemistani. Viimeisin kokemus tapahtui pyhäinmiesten päivänä vuonna 2018. Vaimoni rakastaa tuota juhlapyhää ja viime vuonna hän teki paljon työtä löytääkseen meille molemmille täydelliset asut. Kun palasin kotiin töistä ja näin asun pöydällä, sain siitä heti huonon mielleyhtymän. Pakko-oireinen häiriöni pääsi vallalle. Näin numeron kolme ja ajattelin, että mikähän epäonni perhettäni kohtaa, jos puen päälleni tuon asun? Sanoin vaimolleni, että en voi pitää asua päälläni. Epäitsekkäästi hän kertoi rakastavansa minua ja että mikä tahansa asu kelpaisi. Hän laittoi heti syrjään asian, joka oli hänelle tärkeä. Se saattaa tuntua pieneltä teolta, mutta minulle se merkitsi ystävää, joka avasi minulle katon ja pyysi nauttimaan sinisestä taivaasta – että elämä on hyvää ja että asiat menisivät yhä parempaan suuntaan. Ihmiset kärsivät pakko-oireisesta häiriöstä, touretten syndroomasta, skitsofreniasta, ahdistuksesta ja monista muista mielenterveyden ongelmista päivittäin. Eikä siitä puhuta tarpeeksi. Kerron oman tarinani ja kaikki muut kirjoittamani tarinat, koska uskon, että meidän pitää puhua näistä asioista enemmän.

Siksi kirjoitin kirjan “Waiting for Fitz”. Kirjassa tuon yhteen monia henkilöhahmoja, joilla on erilaisia mielenterveyden ongelmia. Jokainen näistä henkilöistä oppii ymmärtämään, omalla tavallaan, että he ovat eläneet jonkinlaisessa pimeydessä, ja ollakseen onnellisia, he tarvitsevat ystävän ohjaamaan heidät valoon. Päähenkilö kirjassani (Addie) auttaa sieluntoveriaan (Fitz) käsittelemään menneisyyttään. Voidakseen tehdä sen, hänen täytyy auttaa Fitziä ymmärtämään, mitä hän odottaa – mikä lopulta antaa tarkoituksen hänen elämälleen. Auttaessaan Fitziä Addie oppii, että hän myös etsii ystävää, joka voi auttaa häntä löytämään elämän tarkoituksen, joka nostaa hänet katolle, tekee siihen reiän ja laskee hänet alas ymmärrykseen ja toivoon.

Jos sinusta tuntuu, että et pääse ylös etkä voi kävellä, että sinulla ei ole ystäviä, jotka ymmärtäisivät sinua tai että kukaan ei tule nostamaan sinua ylös, pyydän, hae apua. Luota Herraan. Anna Hänen opettaa sinua ystävien kautta. Anna Hänen olla ystäväsi.

 

Alkuperäinen artikkeli on julkaistu ldsliving.com-sivustolla nimellä “How 2 Bible Stories Shaped My Perspective on Mental Illness”

Suomi ©2016 LDS Living, A Division of Deseret Book Company | English ©2016 LDS Living, A Division of Deseret Book Company