Oliko lähetystyölläni mitään merkitystä?

En pysty edes laskemaan kaikkia niitä kertoja, kun olen miettinyt, oliko lähetystyöpalveluni vaivan arvoista. Ensinnäkin, koska en osaa laskea kovin pitkälle (matematiikka on viholliseni nyt ja ikuisesti) ja toiseksi, koska kyseenalaistan jatkuvasti sen, sainko aikaan minkäänlaista vaikutusta kenenkään elämässä.

On helppoa lannistua ja tuntea, että kaikki lähetystyössä kulutettu aika oli suurta tuhlausta. Olihan kaikki ihmiset, joita olin opettanut ja jotka olivat menneet kasteelle, jääneet vähemmän aktiivisiksi, vaikka yritin pysyä yhteydessä heihin ja kannustaa heitä olemaan aktiivisia evankeliumissa. Sitten, kaiken tuon lisäksi, muistelen taaksepäin ja huomaan kaikki virheet, jotka tein lähetyssaarnaajana. Olin riittämätön niin monin tavoin.

Niinpä mietin, oliko minusta mitään hyötyä? Oliko palveluksellani mitään virkaa? Sainko aikaan mitään parannusta?

En halua kerskailla – kuten sanoin, tein PALJON virheitä lähetyssaarnaajana — mutta vastaus on kyllä. Ja niin oli sinunkin kohdallasi!

Et voi tietää, millaisia siemeniä olet kylvänyt

Kun mietin, siunattiinko ketään tai muuttuiko kukaan sen seurauksena, että saarnasin tuntikausia Jumalasta ja Hänen rakkaudestaan, mieleeni muistuu eräs toinen kunnioitusta herättävä lähetyssaarnaaja: Abinadi.

Abinadi oli uskomattomin ja vannoutunein lähetyssaarnaaja ikinä. (Itse asiassa niin vannoutunut, että hän ei todennäköisesti tehnyt aamutreeniä venyttelemällä puoli tuntia sängyssä, kuten eräs tuntemani henkilö… MINÄ. Oman maineensa menettämisen uhalla hän saarnasi parannusta ihmisille, jotka eivät halunneet kuunnella. Olen varma, että hän ei pitänyt vihattuna olemisesta (vaikka hän ei luultavasti ollutkaan itkun partaalla lähes aina, kun joku huusi hänelle…MINÄ TAAS), mutta hän oli valmis kohtaamaan torjumista aina uudestaan, koska hän rakasti evankeliumia ja tunsi Vapahtajansa.

Kaikkien pyrkimystensä seurauksenakaan kukaan ei näyttänyt kääntyneen hänen sanojensa kautta. Hän teki kaiken oikein, mutta ei näyttänyt saavan aikaan mitään vaikutusta – ei kuninkaaseen, hänen pappeihinsa eikä kansaansa.

Ja lopulta hän kuoli uskonsa takia – ehkä ajatellen, että hänen työllään ei ollut mitään merkitystä.

Mutta sillä oli. Sillä oli käsittämätön merkitys sekä muinaisina aikoina että nyt. Abinadin pyrkimysten seurauksena Alma kääntyi Herraan; sitten, Alman kautta kääntyi tuhansia. Sen jälkeen Alman pojalla oli kokemus, joka muutti hänen ja Moosian poikien elämän, ja tuon kokemuksen seurauksena Moosian pojat lähtivät lähetystyöhön ja käännyttivät tuhansia, ja myös Alma käännytti monia (Pyhän Hengen kautta tietenkin.)

Mutta Abinadi ei nähnyt sitä – ei ainakaan elämänsä aikana.

Kuten Abinadi, emme ehkä koskaan todella ymmärrä tai näe ponnistelujemme vaikutuksia elämämme aikana. Vaikka emme ehkä näe kaikkien niiden ihmisten elämiä, joita olemme koskettaneet, sydämemme särkyy, kun opettamamme ihmiset jättävät kirkon tai tulevat vähemmän aktiivisiksi – mutta emme ikinä voi tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Iankaikkisen näkökulman ylläpitäminen

Otetaan esimerkiksi oma perhehistoriani: isäni koko suku on kotoisin Mississippistä, ”Raamattuvyöhyke”-osavaltiosta, jossa suurin osa ihmisistä kuuluu baptistikirkkoon. Tilanne oli vielä suuremmassa määrin tämä 50-luvun alkupuolella. Siellä perheeni löysi evankeliumin – vain tullakseen vähemmän aktiiviseksi muutamia vuosia myöhemmin.

Isäni kirjoitti minulle tämän kirjeen joulun aikaan, kun palvelin lähetystyössä, ja se vaikutti minuun suuresti. Haluan jakaa sen, koska se mielestäni kuvaa niin täydellisesti sitä, miten emme koskaan voi tietää, millainen palvelutyömme pysyvä vaikutus on:

“1950-luvun alussa Mississippi oli (ja on yhä) baptistivaltainen. Henryn ja Abigailin (nimet on muutettu) naapurit olivat kuitenkin mormoneja. He olivat hyviä ihmisiä ja erittäin hyviä naapureita. Henry ja Abigail tutustuivat jotenkin lähetyssaarnaajiin ja lopulta heille opetettiin lähetyssaarnaajakeskustelut. He olivat luultavasti yksi harvoista perheistä, jotka edes puhuivat lähetyssaarnaajille, saatikka kuuntelivat keskustelut.

Ajan myötä heidät ja heidän tyttärensä kastettiin. Muutamia vuosia myöhemmin Abigail kuoli, ja loput perheestä (jotka olivat tähän mennessä muuttaneet Chicagoon työ perässä) tuli vähemmän aktiivisia kirkossa. Isoäiti ja Jane-tätisi menivät naimisiin kirkon ulkopuolisen kanssa ja koko perhe oli melko epäaktiivinen monien vuosien ajan.

En tiedä heitä opettaneiden lähetyssaarnaajien kertomuksia, mutta ottaen huomioon ajan ja paikan, olen usein sanonut, että Smithin perhe oli ehkä ainoa – tai yksi harvoista – jotka he toivat kirkkoon.

Jos nuo lähetyssaarnaajat olisivat palanneet kymmenen vuoden kuluttua – vaikka vuonna 1962 – he olisivat saaneet selville, että Abigail oli kuollut ja muu perhe oli lakannut käymästä kirkossa monta vuotta sitten. Olen varma, että se olisi ollut heille suuri pettymys ja he olisivat saattaneet ajatella: ”No, se siitä…Oliko meistä mitään hyötyä?”

Mennäänpä vuosi tai kaksi eteenpäin vuoteen 1963-64, jolloin isoisäni oli alkanut käydä uudelleen kirkossa uskollisen kotiopettajan ponnistelujen ja rohkaisun tuloksena. Hänet kutsuttiin palvelemaan vaarnalähetyssaarnaajana ja sitten pyhäkoulun johtokunnassa. Hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1965, isoäiti ja Jane alkoivat käydä taas kirkossa. Lopulta minä kasvoin aikuiseksi ja palvelin lähetystyössä. Menin myöhemmin naimisiin ja sain viisi lasta, joista kaksi palveli lähetystyössä. Jotkut meidän opettamamme ihmiset menivät kasteelle ja ovat kertoneet evankeliumista muille.

Nuo pienet lähetyssaarnaajat (kuten isoäiti yhä kutsuu heitä) luultavasti ajattelivat, että he olivat palvelleet ja tehneet velvollisuutensa, mutta että heillä ei ollut juurikaan ollut menestystä. Jos me voisimme kuitenkin jotenkin laskea kaikki ne ihmiset, jotka ovat saaneet evankeliumin valon elämäänsä heidän palvelunsa kautta, se olisi hämmästyttävää.

. . . Se, mitä he saavuttivat, on todella ihmeellistä. Sinä ja minä olemme heille suuressa kiitollisuudenvelassa. Heidän pyrkimystensä ansiosta vuosia sitten meillä ja monilla muilla on ollut mahdollisuus seurata Vapahtajaa. Kun mietit tänä joulun aikana niitä siunauksia, joita evankeliumi on tuonut elämääsi, ja kun itse kerrot siitä muille, ajattele noita pieniä lähetyssaarnaajia ja kiitä Herraa heistä.”

Lähetystyöni muutti minua

Tuo kertomus hämmästyttää minua aina. On mahdotonta tietää, kuinka monia ihmisiä Vapahtajan valo on koskettanut meidän kauttamme!

Mutta olen myös ymmärtänyt jotakin: vaikka kukaan opettamani henkilö ei koskaan tulisi aktiiviseksi tai pysyisi aktiivisena tai mitä tahansa, asian ydin on se, että yritin – ja kuten Vanhin Jeffrey R. Holland sanoi: ”… ja evankeliumin hienous on siinä, että meitä palkitaan yrittämisestä, vaikka emme aina onnistukaan” (”Huomenna Herra tekee teidän keskellänne ihmetekoja”).

Lisäksi, vaikka lähetystyöni ei olisi muuttanutkaan ketään muuta, se muutti minua. Ehkä ei näennäisen suurilla tavoilla – olinhan sitoutunut evankeliumiin ja elin sen mukaan ennen lähetystyötäni. Mutta se lisäsi ymmärrystäni sovituksesta; se avasi sydämeni ja mieleni Jumalan voimalle sekä palautuksen ja pappeuden tärkeydelle; se syvensi rakkauttani Vapahtajaa kohtaan. Ajattelin eläneeni hyvää elämää ennen lähetystyötäni, mutta se opetti, kuinka voi elää vielä parempaa, Kristuksen kaltaista elämää – ja se on paras, elämää muuttavin ja innoittavin lahja, mitä olisin koskaan voinut pyytää.

Lähetystyö opettaa meille parannuksen todellisuutta. Se juurruttaa meihin — jos annamme – vahvemman rakkauden Vapahtajaa ja Hänen opetuksiaan kohtaan. Ehkä kaikkein tärkeintä kuitenkin on se, että lähetystyöllämme on voima muuttaa meitä – ja jos sinusta tuntuu, että oma lähetystyösi ei muuttanut sinua, anna sen muuttaa sinua nyt. Muistele kokemuksiasi. Opi tekemistäsi virheistä. Tiedä, että ei ole koskaan liian myöhäistä avata ovea Vapahtajalle ja antaa Hänen parantavan kosketuksensa vaikuttaa elämääsi. Hän voi auttaa sinua korjaamaan menneet vääryydet ja jättämään taaksesi syyllisyyden tekemistäsi virheistä.

Sinun lähetystyölläsi OLI merkitystä. Se vaikutti sinuun ja toi sinut parannuksen ääreen (joko silloin, nyt tai molempina). Vaikka et näe työsi hedelmiä juuri nyt, luota minuun – ne ovat olemassa. Jonakin päivänä huomaamme, että se, mikä näyttää nyt pieneltä ja vähäpätöiseltä puulta, onkin laaja ja kaunis puutarha.

Ja siitä kaikesta kiitos Jumalalle, joka teki ihmeitä sinun kauttasi.

 

Alkuperäisen artikkelin on kirjoittanut Amy Keim ja se on julkaistu thirdhour.org -sivustolla. Artikkelin on kääntänyt Krista Kora.