Mitä tapahtui, kun Jehovan todistaja yritti käännyttää mormonilähetyssaarnaajat?

Tämä on katkelma kirjasta “Converted” (suom. Kääntynyt). Kirjassaan Lee Nobleman kertoo yksityiskohtaisesti altistumisestaan eri uskonnoille nuoruudessaan – hän varttui episkopaalisessa kirkossa, kävi yksityistä katolista koulua ja oppi juutalaisilta sukulaisiltaan – ja myös siitä, miten hänestä tuli Jehovan todistaja. Sitten hän kertoo seuraavan kertomuksen:

Eräänä iltapäivänä kuulin koputuksen etuoveltani. Kun avasin oven, löysin kaksi Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon lähetyssaarnaajaa seisomassa kynnykselläni leveät hymyt huulillaan. Kutsuin heidät sisään, mutta en sanoisi sitä hyväntahtoiseksi tapaamiseksi. He opettivat ja minä osoitin tiukasti heidän opetuksensa vääriksi. He poistuivat, eivätkä palanneet koskaan. Näin jälkeenpäin ajatellen, kadun tapahtunutta. Mutta he olivat koputtaneet vannoutuneen Jehovan todistajan oveen. En todellakaan aikonut sivuuttaa tilaisuutta opettaa ja todistaa näille nuorille, väärää tietoa saaneille ystävilleni.

Muutamia kuukausia myöhemmin ovelleni koputettiin taas. Tällä kertaa minua tervehtivät sisarlähetyssaarnaajat, ei veljet. Kuulin, että asuin asunnossa, jossa oli nähtävästi aiemmin asunut vähemmän aktiivinen mormoniperhe ja lähetyssaarnaajat olivat etsimässä jäseniä, jotka olivat niin sanotusti ”kadonneet”. Siitä johtui nämä kaksi vierailua niin lyhyellä aikavälillä.

Aivan kuten veljet aiemmin, kutsuin sisarlähetyssaarnaajat sisälle. Luulen, että käyttäydyin vähän paremmin tällä kertaa – mutta vain juuri ja juuri. Taas kerran me keskustelimme, väittelimme, emmekä juurikaan edenneet mihinkään. He kuitenkin tulivat takaisin – ja me ystävystyimme. Ajan myötä huomasin, että olin alkanut kunnioittaa lähetyssaarnaajia ja myös mormonikirkon jäseniä. Ja vaikka heidän tietämyksensä Raamatusta oli mielestäni vajavainen, en voinut kieltää tapaamieni ihmisten hyvyyttä.

Tunnustukseksi minun täytyy myöntää, että päästin heidät kotiini – ja keskustelin kuukausien ajan heidän uskonnostaan – ei siksi, että olisin tuntenut, että minulta puuttuu jotakin, vaan oikeastaan kahdesta muusta syystä. Ensimmäiseksi, ajattelin voivani käännyttää heidät ja olin valmis ottamaan haasteen vastaan. (Selvästikin he ajattelivat samoin minusta!) Toiseksi, Jehovan todistajien kirjallisuus antaa usein jäsenilleen tietoa muiden uskontojen jäsenistä, mutta mormoneista ei ollut juuri mitään kirjallisuutta. Se kolahti minuun oudosti, ja niinpä olin utelias tietämään vähän enemmän siitä, mihin mormonit uskovat.

Kun kastehaasteesta tuli fiasko

Kuulette usein lähetyssaarnaajista, jotka antavat kastehaasteen tutkijoilleen ensimmäisellä tapaamiskerralla. Lähetyssaarnaajat eivät käyttäneet tuota lähestymistapaa minun kanssani. Päinvastoin, he etenivät kanssani todella hitaasti. Siirryimme suunnitelmallisesti keskustelusta toiseen, enkä ollut samaa mieltä heidän kanssaan juuri mistään. Kuukausia sen jälkeen, kun he olivat opettaneet minua ja minä olin ollut eri mieltä, toinen sisarista kysyi minulta ”seuraisinko Jeesuksen antamaa esimerkkiä mennä kasteelle.” Purskahdin nauruun, koska kysymys oli järjetön – niin järjetön, että luulin sen olevan vitsi! Jatkoin nauramista jonkin aikaa, kunnes tajusin olevani ainoa, joka nauroi. Sisar Bonny, joka oli kysynyt kysymyksen, kyynelehti avoimesti.

Pyysin heti anteeksi ja sanoin sisarille, että vaikka kunnioitinkin heitä suuresti, keskusteltuamme kuukausien ajan olin varmempi kuin koskaan, että minä tiesin totuuden. Heidän pyrkimyksensä opettaa minua oli tehnyt minut vakuuttuneeksi siitä, että minun kirkkoni oli oikeassa, ei heidän. Lisäksi, miten voisin mennä kasteelle, jos en ollut samaa mieltä mistään asiasta! Sisar Bonny pyysi anteeksi ja juoksi WC:hen. Hänen toverinsa seurasi häntä joutuisasti, mutta pysähtyi sanoakseen minulle ensin, että olin ”ääliö”. Vaikka sisaret olivat opettaneet minulle hyvin vähän asioita, joista olin samaa mieltä, he olivat valitettavasti oikeassa – olin ääliö!

Kun tunsin Pyhän Hengen ensimmäistä kertaa

Ikuisuudelta tuntuvan ajan kuluttua nuo kaksi sisarlähetyssaarnaajaa tulivat ulos WC:stä, keräsivät tavaransa ja valmistautuivat lähtemään. Juuri ennen lähtöään Sisar Bonny kääntyi puoleeni ja lausui todistuksensa. Hänen toverinsa teki samoin. Olin aivan häkeltynyt! Olin ollut aktiivinen Jehovan todistajien uskossa noin 12 vuoden ajan, mutta voin rehellisesti sanoa, että tuo oli ensimmäinen kerta, jolloin muistan tunteneeni Pyhän HengenJehog.

Se tuli niin suurella voimalla ja varmuudella, että en voinut jättää sitä huomiotta. Olin todellakin ihmeissäni lähetyssaarnaajien todistusten voimasta ja varmuudesta. Ja vielä, miten nämä nuoret naiset voivat olla niin varmoja, kun heille oli niin vaikeaa perustella Raamatun avulla perusoppeja kirkostaan? Siinä ei ollut mielestäni mitään järkeä. Ja silti, outoa kyllä, en ollutkaan enää niin varma siitä, että minulla oli kaikki vastaukset. Puoli tuntia sitten tiesin, että minä olin oikeassa, ja he olivat täysin väärässä. Nyt seisoin 22-vuotiaiden tyttöjen edessä ja tiesin, että he tiesivät enemmän kuin minä.

Kun lopulta nöyrryin kuuntelemaan

Sisaret ottivat tavaransa ja lähtivät; ja huomasin heti tekeväni vakavaa itsetutkiskelua. Kuinka monta asiaa olin kumonnut, mutta joihin minun pitäisi palata uudelleen ja – ensimmäistä kertaa – vilpittömästi kuunnella ja pohtia? Miten monia asioita oma ylimielisyyteni oli estänyt minua kuulemasta? Kun nämä ajatukset tulvivat mieleeni, minun täytyi tunnustaa, että mormonikirkko kansainvälisenä uskontona oli innokkaasti mukana levittämässä evankeliumin totuutta kenelle tahansa, joka halusi kuunnella. (Jehovan todistajana sillä oli suuri merkitys minulle – ja se oli jotakin sellaista, mitä oletin vain Jehovan todistajien suurimmaksi osaksi tekevän.)

Ymmärsin yhtäkkiä, että mormonien sanoma oli yhtenäinen ja selkeä – jotakin, mitä useimmat kristilliset kirkot eivät voi väittää tarjoavansa. Ja mikä tärkeintä, ihmiset sopivat yhteen sanomansa kanssa. He olivat malliesimerkkejä siitä, millaisia Kristus kuvaili uskollisten seuraajiensa olevan. Silloin tiesin, että minun piti saada tietää enemmän. Ymmärsin, että minun piti olla hiljaa ja kuunnella; minun piti oikeasti yrittää ymmärtää mitä he opettivat sen sijaan, että yrittäisin kumota jokaisen pienen asian, josta he kertoivat. Soitin Sisarille ja kutsuin heidät takaisin kysyen, voisimmeko aloittaa alusta. Ja me aloitimme.

Me aloitimme ihan alusta. He opettivat minulle samat asiat kuin aiemminkin, mutta tällä kertaa minä kuuntelin — en vain korvillani, vaan myös sydämelläni. Kuukausia kului ja lopulta liityin Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkkoon. Minun täytyy myöntää, että en halunnut tehdä sitä. Luulen, että itsepäinen osa minusta ei vieläkään halunnut myöntää, että olin niin monien vuosien ajan uskonut johonkin, mikä ei ollut totta – ja olin opettanut tuota virheellistä käsitystä evankeliumista monille muille ihmisille. Joten tein paljon työtä nöyrtyäkseni riittävästi, jotta haluaisin mennä kasteelle, mutta tein sen lopulta, koska halusin totella Isääni.

Luopuminen paljosta evankeliumin takia

Totta puhuakseni, itsepäisyyden lisäksi toinen asia, joka teki kääntymykseni vaikeaksi, oli pelko siitä, että joutuisin jättämään kaikki ystäväni; kaikki ihmiset ja asiat, jotka minulla oli ollut niin kauan, ja jotka olivat antaneet elämälleni tarkoituksen ja suunnan. Sen ymmärtäminen, että olin ollut väärässä uskomusteni suhteen, oli kuin matto olisi vedetty jalkojeni alta, eikä se vaatinut vain opillisten uskomusteni muuttamista – se vaati koko elämäni muuttamista. Menettäisin paljon omaksuessani sen, mitä olin saanut. Pelkästään todistuksen saaminen oli uuvuttava prosessi, mutta tämä seuraava askel vaatisi paljon uskoa. Kuten odottaa saattoi, kertoessani Jehovan todistajien johtaville veljille seurakunnassani, että aion liittyä mormonikirkkoon, he ilmaisivat minun olevan luopumuksen tilassa – ja minut erotettiin. Ne, jotka olivat olleet lähimpiä ystäviäni, välttelivät minua ja minut suljettiin täysin ulkopuolelle. Se oli niin tuskallista. Laihduin paljon – luultavasti stressin takia – ja oli monin tavoin tolaltani. Mutta onneksi niiden monien minua opettaneiden lähetyssaarnaajien ja seurakuntani upeiden jäsenten avulla, kykenin kokoamaan tarpeeksi uskoa omaksuakseni sen, minkä tiesin nyt olevan totta…

Kun ajattelen elämääni ennen liittymistäni Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkkoon, tunnen paljolti samoin kuin Paavalin on täytynyt tuntea Damaskoksen tiellä – määrätietoiselta ja varmalta, kunnes hän sokeutui lähes musertavan valon seurauksena (Ap.t. 9: 3-4). Paavalille tuo valo tuli ylösnousseen Herran muodossa, mutta minulle se tuli kahden uskollisen Jumalan tyttären lausuman todistuksen kautta.

Alkuperäisen artikkelin on kirjoittanut Lee Nobleman ja se on julkaistu ldsliving.com-sivustolla nimellä ”What Happened When a Jehovah’s Witness Tried Converting LDS Missionaries”.

Suomi ©2016 LDS Living, A Division of Deseret Book Company | English ©2016 LDS Living, A Division of Deseret Book Company