Mormonin kirja alkaa kertomuksella perheestä, joka sai käskyn jättää kotinsa ja lähteä erämaahan. Perheeseen kuuluvat isä Lehi, äiti Saria sekä neljä poikaa: Laman, Lemuel, Sam ja Nefi.
Nefi on Mormonin kirjassa tunnettu rohkeudestaan ja Jumalan käskyjen pitämisestä.
“Ja tapahtui, että minä, Nefi, sanoin isälleni: Minä menen ja teen sen, mitä Herra on käskenyt, sillä minä tiedän, ettei Herra anna ihmislapsille mitään käskyjä valmistamatta heille mahdollisuutta toteuttaa sitä, mitä hän käskee heidän tehdä.” (1. Nefi 3:7)
Hänen isoveljensä Laman ja Lemuel tunnetaan vähemmän kuuliaisina poikina, jotka valittivat.
“Ja nyt, tämän hän puhui Lamanin ja Lemuelin uppiniskaisuuden tähden, sillä katso, he nurisivat monissa asioissa isäänsä vastaan.” (1. Nefi 2:11)
Laman ja Lemuel tekivät oikeita asioita – väärällä asenteella
Laman ja Lemuel tekivät paljon oikeita asioita. He lähtivät perheensä mukaan erämaahan. Laman suoritti tehtävänsä mennä Labanin luokse ja hakea pronssilevyihin kirjoitetut aikakirjat.
“Laman meni Labanin taloon, ja hän puhui hänen kanssaan hänen istuessaan talossansa. Ja hän pyysi Labanilta aikakirjoja, jotka oli kaiverrettu pronssilevyihin, jotka sisälsivät isäni sukuluettelon.” (1. Nefi 3:11-12)
Miksi Laman ja Lemuel eivät sitten olleet yhtä siunattuja ja menestyviä kuin Nefi? Syynä oli heidän asenteensa. He nurisivat ja valittivat jatkuvasti.
Kun he olivat erämaassa, he valittivat. He kaipasivat kotinsa mukavuuksia ja taakse jääneitä rikkauksia. He eivät uskoneet, että Herra oli todella johdattanut heidät erämaahan.
Pronssilevyjä haettaessa Laman ja Lemuel lähtivät matkaan vasta, kun nuorempi veli oli ainoana osoittanut halukkuutensa. Hakumatkalla he näkivät jopa enkelin, mutta eivät siltikään pystyneet luottamaan siihen, että Herra järjestäisi heille keinon saada levyt.
Lamanilla ja Lemuelilla oli todella huono asenne erityisesti isäänsä Lehiä ja veljeänsä Nefiä kohtaan. He eivät luottaneet heihin tai kunnioittaneet sitä ilmoitusta, jota he olivat saaneet Jumalalta. He kiusasivat heitä ja pilkkasivat heidän uskoaan.
Millainen asenne minulla on?
Lamanin ja Lemuelin tarina saa minut pohtimaan omaa asennettani. Kuinka iloisesti suoritan Herralta saamani tehtävät? Pidänkö käskyt ja käynkö kirkossa vain siksi, että on pakko? Valitanko jatkuvasti, kuinka kurjaa kirkossa palveleminen on?
Millainen asenne minulla on perheenjäseniä ja seurakuntalaisia kohtaan? Etsinkö jatkuvasti heistä vikoja vai arvostanko niitä hyviä asioita, joita he saavat aikaiseksi?
Meidän on helppo tuomita Laman ja Lemuel, kun luemme Mormonin kirjaa, mutta olemmeko yhtään sen korkeammalla tasolla?
Kun maksamme kymmenykset, teemmekö sen iloiten vai kyseenalaistammeko, miten kymmenysvarojamme käytetään? Valitammeko siitä, että kirkon kokousaikatauluja on muutettu, kun emme ehdikään kotiin katsomaan urheilukisoja ajoissa?
Kun seurakuntamme nuoret haluavat osallistua kirkon tapahtumiin tai lähteä palvelemaan, valitammeko kuinka joudumme käyttämään vapaa-aikaamme heidän kuskaamiseen tai valvojina toimimseen?
Kun kirkon johtajat käskevät meitä osallistumaan temppeliin, asetammeko sen todella etusijalle vai ajattelemmeko kaikkia niitä muita kiireitä, joita meillä on elämässämme?
Oikea asenne auttaa meitä löytämään iloa
Oikeiden asioiden tekeminen ei auta meitä, ellemme tee niitä oikealla asenteella. Kirkossa käyminen, pyhien kirjoitusten tutkiminen ja palveleminen eivät hyödytä meitä, jos teemme niitä verenmaku suussa. Meidän täytyy elää evankeliumin mukaan iloiten.
Nefi on meille esimerkkinä hyvästä asenteesta. Herra huomasi sen, ja oli Hänen kanssaan. Kun Nefin piti hakea levyt Labanilta, hän tiesi tarkalleen mitä hänen tuli tehdä ja sanoa. Kun hän pyysi, hän sai nähdä näyn elämän puusta kuten hänen isänsäkin näki. Nefi onnistui myös laivan rakennuksessa ilman kokemusta, sillä hän teki sen iloiten ja Herraan luottaen.
Samoin me voimme huomata, kuinka paljon kymmenysten maksaminen siunaa elämäämme, kun teemme sen oikealla asenteella ja rakkaudella. Saamme kirkossa käymisestä paljon enemmän irti, kun emme mieti niitä väliin jääneitä urheilukisoja.
Kun lähdemme rohkeasti palvelemaan kirkon tehtävissä ja uskallamme mennä oman mukavuusalueen ulkopuolelle, koemme iloa. Tai kun noudatamme kirkon johtajien käskyä käydä esimerkiksi temppelissä, saamme uskomattomia hengellisiä kokemuksia, jotka olisivat muuten jääneet välistä.
Koskaan ei ole liian myöhäistä korjata omaa asennetta. Voimme päättää lopettaa valittamisen ja omaksua positiivisemman asenteen. Voimme olla kuten Nefi, ja sanoa: “Minä menen ja sen teen!”
