Mormonipioneerien vaellus on yksi suurimmista yksittäisistä muuttoliikkeistä Amerikan historiassa. Ne, jotka selvisivät matkasta – alkaen marraskuussa 1847 saapuneista komppanioista, jotka pääsivät perille puoliksi jäätyneinä ja täysin uupuneina, aina niihin, jotka jättivät perheensä ja ylittivät valtameriä – antoivat kaikkensa, joskus jopa elämänsä, seuratakseen Herran käskyä ja kokoontuakseen Siioniin.
Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäsenet, joita usein myös ”mormoneiksi” kutsutaan, kohtasivat vainoa ja vaikeuksia läpi 1830- ja 1840-lukujen. Enimmäkseen molemminpuolisista väärinymmärryksistä johtuen ja koska paikallinen yhteisö tunsi olonsa uhatuksi tämän uuden uskonnon jäsenien virratessa kaupunkiin valtaisana väentungoksena, mormonit lopulta pakotettiin lähtemään Nauvoosta, Illinois’ta ja suuntaamaan kulkunsa länteen, kohti tuntematonta.
Muutaman seuraavan vuoden aikana 70 000 myöhempien aikojen pyhää vaelsi yli 2 000 kilometriä yli asuttamattomien tasankojen, vuorien ja aavikon Suolajärven laaksoon. He matkasivat joko umpinaisilla maatalousvankkureilla tai juuri ja juuri kottikärryjä suuremmilla käsikärryillä, jotka oli täytetty ruoalla, maataloustarvikkeilla, ruoanlaittovälineillä ja vaatteilla, jättäen hyvin vähän tilaa henkilökohtaisille tavaroille. He matkasivat alttiina luonnonvoimille, hyvin todennäköisesti kohdaten nälkiintymistä, äärimmäisiä lämpötiloja, sairauksia ja kuolemaa. Ja monien täytyi jättää taakseen merkitsemättömiä hautoja, joissa makasi heidän puolisoitaan, vanhempiaan tai lapsiaan.
Ensimmäiset matkat länteen vaativat 17 kuukautta vaellusta, vaikeuksia ja kärsimystä. Satojen kilometrien erämaavaelluksen jälkeen kamppailu ei ollut kuitenkaan vielä ohi. Heitä ei odottanut karski ja kukoistava kullankaivuualue tai vehreä uusi maa, jonka perässä useimmat pioneerit länteen matkasivat, vaan vuorien ympäröimä erämaa, jonka suurin käytettävissä oleva vesilähde oli turmeltunut suolalla ja täysin juomakelvoton. Se oli puskien täyttämä ja auringon kovettama tasanko, jota ei oltu koskaan ennen viljelty. Tämän lisäksi heillä oli ainoastaan muutama viljelyyn sopiva kuukausi aikaa kasvattaa ruokaa tuhansille jatkuvana virtana saapuville varattomille pyhille. Kaikista kohtaamistaan koettelemuksista huolimatta he pitivät kiinni uskostaan ja perustivat aavikolla pioneeriyhteisön, joka kasvoi ja menestyi. Heidän vaivannäkönsä valoi perustuksen evankeliumin sanoman levittämiselle ympäri maailmaa.
Olipa nykypäivän mormoneilla nuo tasangot ylittäneitä esivanhempia tai olivatpa he vastikään liittyneet kirkkoon, he arvostavat näiden uskollisten pyhien uskomatonta esimerkkiä ja kunnioittavat syvästi niitä, jotka olivat halukkaita luottamaan taivaalliseen Isäänsä jopa silloin, kun luvattu lopputulos vaikutti mahdottomalta saavuttaa.
Sisar Bonnie D. Parkin, 14. Apuyhdistyksen ylijohtaja, sanoi seuraavaa pioneerien esimerkin seuraamisesta:
”Meitä kaikkia vaaditaan tekemään uskonmatkoja. Se on evankeliumin suunnitelma. Meidän polkumme ei välttämättä vie valtameren yli tai meidän ei tarvitse kävellä yksin tyhjältä rautatieasemalta. Mutta minne se viekin, se vaatii uskoa joka askeleella. Vuosien päästä lapsenlapsesi kertovat ihmetellen tarinoita valinnoistasi, jotka muuttivat elämäsi. Sinua tullaan kutsumaan heidän pioneerikseen. Oletko koskaan ajatellut, että astuessasi tuntemattomaan näytät toisille tietä?”
Mormonipioneerien matka, heidän murheensa ja heidän menestyksensä sekä heidän ylivoimainen omistautumisensa ja uskonsa muodostavat polun, jota seurata – johdattaen meitä aina vain lähemmäs Herraa omassa elämässämme.
Tämän artikkelin on suomentanut Tanja Robinson.
