Keskustelin taannoin isäni kanssa hänen kääntymyksestään. Isäni elämä muuttui melko dramaattisesti evankeliumin kautta. Se on paljon kerrottu tarina minun kodissani. Kaikki hänen elämänvaiheensa kietoutuvat kauniiksi todistukseksi siitä, miten sovitus tuo toivoa pimeässäkin, antaa voimaa toimia uskossa ja että Isän rakkaus ei anna periksi. En osannut valita vain yhtä lankaa tuosta kudelmasta, joten lopulta sain isältä hänen englanniksi kirjoittamansa lyhyen version. Minusta tuntui, että oli oikein kertoa se, minkä hän oli itse valinnut kertomuksensa punaiseksi langaksi. Sain isältä luvan editoiden kääntää hänen tekstinsä. Leikkasin hyvin vähän ja muuten yritin kuvitella millaisin sanankääntein hän sanoisi asiat suomeksi.

“En muista sellaista aikaa, jolloin en olisi pohtinut, mitä minulle tapahtuu, kun kuolen. Kolmen vanhana mursin molemmat sääriluuni nilkan yläpuolelta. Olin ollut melkoisen liikkuvainen, mutta tämä hidasti tahtia. Pakotettuna paikoilleen opettelin lukemaan ennen neljättä syntymäpäivääni. Yksi ensimmäisistä kirjoista, jotka poimin hyllystä, oli perheraamattu. En oikein edes tiennyt, mikä se oli, koska en ollut koskaan nähnyt kenenkään muun lukevan sitä; se saattoi olla syy uteliaisuuteeni. Kuten voi olettaa, en oikeastaan ymmärtänyt lukemaani. Myöhemmin koulussa, osana lukuohjelmaa, kävimme läpi tunnettuja Raamatun tarinoita, jotka muodostavat juutalaiskristillisen kulttuurimme ja uskontomme aatteellisen perustan. Se sysäsi minut liikkeelle uudestaan ja luin enemmän, ymmärsinkin enemmän. Yksi aihe, joka askarrutti minua yhä, oli se, mitä minulle tapahtuisi kuollessani. Mikään lukemani ei vastannut kysymykseeni, mutta ainakin sain muodostettua ymmärryksen siitä, mitä raamattu sisälsi. Kun lähestyin teini-ikää, käännyin taas Raamatun puoleen osana kristinuskon historian opiskelua (jälleen koulun oppiaine, mutta Raamattu ei ollut osa kurssin lukumateriaalia). Sain peruskäsityksen siitä, kuinka alkukirkko toimi, mikä johdatti minut opiskelemaan muitakin uskontoja. Noin kolmen vuoden sisään luin saatavilla olevan materiaalin juutalaisuudesta, islamista, buddhalaisuudesta ja näistä siirryin lopulta tutkimaan eksistentiaalifilosofiaa.

Samoihin aikoihin minulla oli ollut jonkinasteista kanssakäymistä järjestäytyneen uskonnon edustajien kanssa. Olin lievästi sanottuna pettynyt. Sittemmin olen ymmärtänyt heidän olleen motiiveissaan enimmäkseen vilpittömiä, mutta minun kiinnostukseni sammui. Jos joku toinen näki siinä jotain hyvää, niin hienoa, mutta minä en olisi enää missään tekemisissä järjestäytyneen uskonnon kanssa. Samalla asenteella kuuntelin myös muutamien tuttavieni kokemuksia mormonilähetyssaarnaajien tapaamisesta. Toiset saivat puolestani tehdä tuttavuutta uskonnon kanssa, mutta minä en halunnut siihen osaa enkä arpaa. Osa kuulemastani kuulosti varsin hyvältä, mutta niin oli kuulostanut ennenkin, ja olin joutunut pettymään. Kuuntelin väittämättä kamalasti vastaan, mutta enpä painanut mieleenikään oikein mitään.

Sitten yksi ystävistäni ilmaisi aikeensa liittyä tuohon kirkkoon. Tiesin tämän nuoren naisen perheen olevan liittymistä vastaan, joten minä asetuin puoltamaan häntä. Näin ollen osallistuin myös hänen kastetilaisuuteensa. Tiesin, ettei kukaan hänen perheestään tulisi paikalle, samoin otaksuin hänen muiden ystäviensä olevan liian ennakkoluuloisia ollakseen siellä, joten tuumin että minäpä olisin, henkisenä tukena. Minun mielestäni ystävälläni oli oikeus seurata omaatuntoaan, vaikka en itse voisikaan ymmärtää hänen valintaansa. Vaikka olin varautunut, minulla oli kummastuttavan hyvä olla seuratessani kastetilaisuutta. Kun itse kastetoimituksen aika tuli, tunsin jotain aivan uutta, sellaista minkä kuvailemiseen minun on vieläkin vaikea löytää oikeita sanoja. Kenties voisin kuvata sitä näin: Jos olisin ollut sarjakuvassa, artisti olisi piirtänyt suuren hehkulampun pääni ylle, ja se olisi syttynyt palamaan kirkkaasti sillä hetkellä. Tavalla, jota en osannut selittää itselleni, tiesin, että kaste toimitettiin ihan todellisella valtuudella.

Tämä tapahtui lauantaina. Kokemus jäi elämään mielessäni vastakkaisista toiveistani huolimatta, ja seuraavana tiistaina etsin lähetyssaarnaajat käsiini toisen tuttuni luota. Pyysin heitä kertomaan minulle kirkkonsa opetuksista, ja he kertoivat, vastaillen parhaan kykynsä mukaan lukuisiin kysymyksiini. Heitä kuunnellessa tuntui kuin pitkän poissaolon jälkeen olisin palaamassa tuttuihin kotimaisemiin; kuin olisin vihdoin oivaltanut, miten koota palapelin, jota olin koko elämäni yrittänyt ymmärtää. Aivan muutaman päivän kuluessa koin sydämen muutoksen ja vain kaksi viikkoa myöhemmin oli jo minun vuoroni mennä kasteelle.

Seuranneiden 30 vuoden aikana olen oppinut paljon suhteestani Jumalaan. Minulla on nyt kylliksi tietoa ymmärtääkseni, että olen vasta päässyt alkuun. Ymmärrän paremmin ihmisyyden heikkouksia, ja maailma näyttää aina vähenevässä määrin mustavalkoiselta. Ja nyt uskon tietäväni, mitä minulle tapahtuu, kun kuolen, eikä se pelota minua enää.”

Useimmat ulkoisesti dramaattiset yksityiskohdat puuttuvat tästä versiosta, mutta sen sijaan paljastuu se, mikä isäni sydämessä oli merkittävää tapahtumissa. Ja se, mikä tapahtuu sydämessä ja salassa, ihmisen ja hänen Luojansa välillä, on merkittävintä. Näin sydänten hiljaa kääntyessä kaiken hyvän lähteeseen muutokset perheissä, yhteisöissä ja koko ihmiskunnassa voivat tapahtua.