Kerron teille kaksi tosikertomusta siitä, miten suuri rukouksen voima voi olla elämässä.
Ensimmäinen näistä kertomuksista on monille tuttu. Se on kertomus kirkkomme synnystä. Pelkistettynä se kuuluu näin: oli eräs Joseph Smith, jota vaivasi muuan kysymys, eikä hän itse osannut sitä ratkaista. Hän meni yksinäisyyteen kysyäkseen Herralta. Hän sai vastauksen.
Toinen kertomus on uudempi ja vähemmän tunnettu, mutta lyhennetty versio siitä on samanlainen kuin edellinenkin: olipa kerran eräs Eija, sittemmin Kinnunen, jonka mieltä vaivasi muuan kysymys, eikä hän osannut itse sitä ratkaista. Niinpä hän meni yksinäisyyteen ja rukoili. Ja sai vastauksen.
Siihen aikaan en tuntenut kertomusta Joseph Smithistä. Ongelmanikin oli toisenlainen kuin hänen. En ollut kiinnostunut tietämään, mikä maailman kirkoista oli oikea – jos mikään – mutta oman elämäni kannalta vaikeuteni oli aivan perustavaa laatua. Halusin elämäni muuttuvan hyväksi ja onnelliseksi.
Pohdin, mitä vaihtoehtoja minulla oli edessäni. Mikään niistä ei houkutellut. Päinvastoin. Vastassa tuntui olevan pelkkiä huonoja vaihtoehtoja. Kaikki ne edellyttivät kipeitä ratkaisuja, eikä myönteisestä lopputuloksesta voinut silti olla varma. En millään osannut valita. Olin neuvoton ja olin yksin.
Rukous kesämökillä
Se, mitä tuolloin tein, vaikuttaa nyt aivan yksinkertaiselta, mutta se ei ollut sitä silloin. Menin yksinäisyyteen ja rukoilin. Olin nimittäin jo aiemmin tullut siihen tulokseen, että Jumala on sittenkin olemassa, vaikkakaan en uskonut Hänen vaikuttavan missään kirkossa. Uskoin, että Hänestä on lähtöisin kaikki hyvä ja että Hän kykenee ihmeisiin. Uskoin, että Hän tuntee sekä sen hetkisen tilanteeni, että kaikki tekoni, ja myös sen, että Hänellä on enemmän viisautta kuin minulla. Tälle Jumalalle esitin asiani niin vilpittömästi, rehellisesti ja kaunistelematta kuin vain pystyin.
Muistan tuon päivän vieläkin oikein hyvin, kauniin kuulaan alkusyksyn aurinkoisen päivän, kun ilma on lämmin, mutta kaislikon suhinasta tietää, että on jo syksy. Vietin tuota päivää kesämökillä omasta toiveestani ihan yksin. Olin 22-vuotias teekkarityttö ja olin jo pitkään tiedostanut, että elämäni ei ollut sellaista kuin halusin. En ollut onnellinen ja mieleni oli rauhaton. Tuona päivänä päädyin kysymään Jumalalta, kuinka voisin saavuttaa onnen ja mielenrauhan, joka olisi pysyvää. Se ei ollut ihan tavallinen rukous, sillä rukoilin palavasti yhden kokonaisen päivän selvitellen ajatuksiani, tunteitani ja asioitani Jumalalle. Muistan hyvin selvästi, mitä minulle tapahtui rukoukseni jälkeen. Lähdin järvelle soutelemaan. Siellä soudellessani minut valtasi hyvin erikoinen, hyvä tunne. Lämmin tunne, ikään kuin hehku, joka kosketti minua ja virtasi minuun. Sanat ovat riittämättömät kuvaamaan tuota tunnetta muuten, kuin että se oli syvä rauhan ja tyyneyden tunne siitä, että minua rakastetaan ja minusta pidetään huolta. Se ei ollut peräisin minusta itsestäni, eikä se ollut tästä maailmasta. Se oli erittäin konkreettista ja sain varman tunteen siitä, että rukoukseni oli todella kuultu ja toimenpiteisiin oli ryhdytty. En kuullut ääntä, nähnyt valoa tai mitään muutakaan, mutta sain selvän neuvon, että minun pitäisi odottaa vastausta.
Erikoinen vastaus rukoukseen
Vastaus tuli samana iltana. Olimme palanneet kotiin ja oli myöhä. Lähetyssaarnaajat tulivat ovellemme. Mieheni meni avaamaan, enkä itse lainkaan kuullut tai nähnyt, keitä myöhäiset ovikellonsoittajat olivat, mutta sama hieno tunne kuin aiemmin päivällä järvellä valtasi minut jälleen. Tiesin, että vierailijat liittyivät jotenkin rukoukseeni.
Koko vierailun aikana minulle ei selvinnyt, että he olivat mormoneja – onneksi, sillä silloin olin vielä ennakkoluuloisempi kuin nykyään. Kertoessaan uskonnostaan, he tietämättään valaisivat pulmaani aivan uudesta näkökulmasta niin, että pystyin sen ratkaisemaan.
He kertoivat myös Joseph Smithistä. Oli hyvin koskettavaa kuulla kertomus hänestä juuri silloin. En todellakaan voinut epäillä tuota kertomusta miehestä, joka oli rukoillut ongelman ratkaisemiseksi ja saanut vastauksen. Aivan kuten minä.
Palaan vielä lähetyssaarnaajien ensivierailuun kodissamme. Ymmärtänette, että minulle se oli ihme. Tiesin Jumalan johdattaneen heitä. Rapussa, jossa tuolloin asuimme, oli 14 ovea ja ovikellon soiminen kuului jokaiseen asuntoon. Lähetyssaarnaajat eivät soittaneet muita ovikelloja – he tulivat suoraan meidän ovellemme. Olin tietenkin tavattoman kiinnostunut kuulemaan, oliko heillä ollut mitään erikoista kokemusta ennen meille tuloaan. En kertonut heille omasta kokemuksestani. ”Me rukoilemme aina ennen lähtöämme, että löytäisimme ne ihmiset, jotka ovat valmiita kuuntelemaan meitä”, sanoi toinen. Toinen heistä kertoi, että meille tullessaan he olivat oikeastaan menossa muualle, mutta hänen toverinsa kääntyi väärästä risteyksestä. Niin he tulivat meidän alueellemme, meidän taloomme, meille.
Jumala todella kuulee rukouksemme.
Artikkelin on kirjoittanut Eija Kinnunen. Voit lukea enemmän suomalaisten mormonien hengellisiä kokemuksia klikkaamalla tästä.