Mustaihoiset mormonit ja pappeus

Kesäkuusta 1978 lähtien mormonikirkossa oli mahdollista asettaa pappeuteen kaikki kelvolliset miesjäsenet, kun sitä ei aikaisemmin ollut sallittu mustaihoisille afrikkalaista alkuperää oleville. Päätös tästä tehtiin paljon Herralta anomisen jälkeen. Monien rukousten ja paastojen seurauksena profeetta sai perustavaa laatua olevan ilmoituksen, että nyt on sen aika.

Ilmoitus pappeudesta

David B. Haight kertoi: ”Olin temppelissä, kun presidentti Spencer W. Kimball sai pappeutta koskevan ilmoituksen. Olin kahdentoista koorumin nuorin jäsen. Olin paikalla. Olin siellä, ja Henki vuodatettiin tuohon huoneeseen niin voimakkaasti, ettei kukaan meistä kyennyt puhumaan sen jälkeen. Me vain palasimme hiljaa toimistoon. Kukaan ei kyennyt sanomaan mitään taivaallisen, hengellisen kokemuksen voimakkuuden vuoksi.” (Virallinen julistus 2, s. 266).

Silloinen apostoli, Gordon B. Hinckley, kertoi:

”Olin läsnä ja osallistuin ja olin todistajana sille, mitä tuona torstai-päivänä 1. kesäkuuta vuonna 1978 tapahtui. Muistikuvani on kirkas tuon päivän tapahtumista. Koska muistelemme tuota kymmenen vuotta sitten tapahtunutta historiallista tapahtumaa, haluan kertoa siitä oman todistukseni. Joka kuukauden ensimmäisenä torstaina kirkon ylimmät johtajat paastoavat ja pitävät todistuskokouksen. Monet Veljistä eivät pysty osallistumaan todistuskokoukseen kotiseurakunnassaan kuukauden ensimmäisenä sunnuntaina vaarnakonferensseihin osallistumisen takia, joten pidämme kuukausittaisen todistuskokouksen Salt Lake Cityn temppelin ylähuoneessa joka kuukauden ensimmäisenä torstaina. Se torstai, josta nyt puhun, oli kesäkuun 1. vuonna 1978. Kuulimme joidenkin veljien todistuksia ja nautimme Herran aterian sakramentin.

Se oli ihmeellisen hengellinen kokous, kuten kaikki sellaiset kokoukset noissa pyhissä tiloissa ja niissä olosuhteissa. Sitten seitsenkymmeniä ja johtavaa piispakuntaa pyydettiin poistumaan, ja jäljellä olivat kirkon presidentti, hänen kaksi neuvonantajaansa ja kymmenen 12 koorumin jäsentä – kaksi heistä oli poissa, toinen Etelä-Amerikassa ja toinen sairaalassa. Kysymys pappeuden siunausten antamisesta myös mustaihoisille oli ollut monien johtavien veljien mielessä vuosikausia. Kirkon presidentit olivat toistuvasti ottaneet sen esille. Siitä oli tullut erityinen huolen aihe presidentti Spencer W. Kimballille. Hän oli rukoillut tämän vakavan ja vaikean kysymyksen takia huomattavan pitkän aikaa. Hän oli viettänyt monta tuntia itsekseen rukoillen ja mietiskellen tuossa temppelin ylähuoneessa.

Tällä kertaa hän nosti kysymyksen veljiensä – neuvonantajiensa ja apostolien – eteen. Tämän keskustelun jälkeen yhdyimme rukoukseen mitä pyhimmissä olosuhteissa. Presidentti Kimball lausui itse tuon rukouksen. En muista tarkasti, mitä hän sanoi. Mutta muistan omat tunteeni ja johtavien veljieni ilmeet. Huoneessa oli pyhä tunnelma. Minusta tuntui kuin kanava olisi auennut taivaan valtaistuimen ja polvistuneen, anovan Jumalan profeetan, joka rukoili veljiensä kanssa, välillä. Jumalan Henki oli siellä. Ja Pyhän Hengen voimasta tuolle profeetalle tuli varmuus siitä, että se asia, josta hän rukoili, oli oikein, että aika oli koittanut ja että nyt pappeuden ihmeelliset siunaukset tulisi antaa kelvollisille miehille kaikkialla syntyperästä riippumatta. Jokainen mies tuossa piirissä tiesi saman asian Pyhän Hengen voimasta. Se oli hiljainen ja ylevä tilaisuus. – –Ei kukaan meistä tuossa tilaisuudessa läsnä olleista ollut enää koskaan aivan entisensä sen jälkeen. Eikä kirkkokaan ole ollut aivan entisensä.” (Kirkon presidenttien opetuksia, Spencer W. Kimball, s. 34).

Profeetta Spencer W. Kimball antoi tuon julistuksen. Se otettiin vastaan innokkaasti ja juhlien kirkon jäsenten keskuudessa.

Ei rotuerottelulle

Vielä vuonna 1978, vuosikymmen sen jälkeen kun kansalaisoikeusliike muutti Amerikan kasvot, monissa kirkoissa kautta maan kävijät pysyttelivät itse asiassa erillään. Useimmat mustat kävivät jumalanpalveluksissa mustien kanssa ja useimmat valkoiset valkoisten kanssa. Harvat virkaan vihityt mustat papit saarnasivat valkoisten seurakunnille, ja vuosia myöhemmin rotuerottelu muissa muodoissaan oli yhä voimassa.

Itse asiassa mitään sellaista ei ole ollut Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkossa. Kirkossa ei ole koskaan ollut mitään syrjimiseen perustuvaa seurakuntiin jaottelua. Siellä missä eri etniseen taustaan kuuluvat mormonit ovat asuneet naapureina, he ovat aina koko kirkon historian ajan palvelleet Jumalaa yhdessä. Mustia oli kastettu jäseniksi paljon ennen vuotta 1978, he olivat saarnanneet ja pitäneet rukouksia suurelta osin valkoisista koostuvan seurakunnan edessä, sillä nämä tehtävät eivät edellyttäneet, että jäsenellä on pappeus.

Ilmoitettuaan muutoksesta kesäkuussa 1978 kirkko alkoi heti asettaa aktiivisia mustia miehiä pappeuteen kaikkialla kautta maailman, missä he kävivät kirkossa. Ensimmäinen temppeli Afrikkaan rakennettiin Etelä-Afrikkaan vuonna 1981, ja kaksi muuta – Ghanassa ja Nigeriassa – on vihitty käyttöön jokin aika sitten. Vuonna 2014 Afrikassa oli yli 420 000 mormonikirkon jäsentä, monet heistä mustaihoisia.

New York Times -lehden eräässä vuoden 2005 artikkelissa sanottiin, että kaupunkiin rakennetussa uudessa kirkkorakennuksessa toimii ”yksi etnisesti parhaiten integroituneista seurakunnista Harlemissa, ja jumalanpalveluksissa käy yhtä paljon valkoisia ja mustia”.

Tony Parker, eräs toinen afroamerikkalainen vaarnanjohtaja, valvoo yhdeksää seurakuntaa Atlantan alueella Georgian osavaltiossa, ja niistä yhtä johtaa musta piispa. Parker on ollut mormonikirkon jäsen 25 vuotta. ”Olen parempi ihminen nyt kuin olin silloin aiemmin”, Parker sanoo. ”Olen tyytyväisempi itseeni. Nämä ovat olleet henkilökohtaisen kasvun ja kehittymisen vuosia.” Parker sanoo, että hänellä on yksinkertainen vastaus kirkon ulkopuolelta tulevaan arvosteluun. ”Jokaisen, joka uskoo, että kirkko on rasistinen, tarvitsee vain tulla katsomaan. He voivat istua kirkossamme ja seurata tapahtumia sivusta tai puhua jäsenillemme.”(Mormonien uutishuone)

Kahden kirkkoon liittyneen mustaihoisen mormonin kertomukset

Nigerialainen Anthony Obinna on ensimmäisiä käännynnäisiä ja pioneereja Afrikassa. Hän kertoi seuraavan tarinan, joka tapahtui 1960-luvun loppupuolella: ”Eräänä yönä, kun olin nukkumassa, pitkä mies ilmestyi minulle [unessa], vei minut erääseen mitä kauneimpaan rakennukseen ja näytti minulle kaikki huoneet.” Vuonna 1970 hän luki artikkelin vanhasta vuoden 1958 Valitut palat -lehdestä, jonka otsikko oli ”Mormonien marssi,” ja jossa oli kuva Salt Lake Cityn temppelistä. ”Se oli juuri se sama rakennus, jonka olin nähnyt unessani”, hän sanoi. Veli Obinna kirjoitti kirkolle saadakseen kirkon kirjallisuutta.

Vuonna 1978, kun Obinnan perhe kuuli pappeutta käsittelevästä ilmoituksesta, he kirjoittivat ensimmäiselle presidenttikunnalle: ”Olemme onnellisia niistä monista temppelin ylähuoneessa viettämistänne tunneista, jolloin anoitte Herralta, että voisitte tuoda meidät laumaan. Kiitämme taivaallista Isää siitä, että hän kuuli rukouksenne ja meidän rukouksemme. …Kiitämme pappeuden antamisesta, … jotta voimme valmistautua ottamaan vastaan kaikki evankeliumin siunaukset.” Kun lähetyssaarnaajat tulivat Nigeriaan, he löysivät monia ihmisiä, jotka olivat valmiita ottamaan evankeliumin vastaan veli Obinnan opettamisen ja johtajuuden tuloksena. Ensimmäinen kirkon kappeli, joka rakennettiin Nigeriaan, on lähellä Obinnan kotia Aboh Mbaisessa (Church History, ”You have come at last”).

Adjei Kwamea valmistettiin myös ottamaan evankeliumi vastaan ja hänet johdatettiin kirkkoon. Hän otti vastaan opettajan paikan Gwerussa Zimbabwessa, missä ollessaan hän alkoi tuntea hengellistä kaipuuta. ”Olin etsinyt tosi kirkkoa,” hän sanoi. ”Näin unia kirkon rakennuksesta. Kun matkustin Kwe Kwen läpi Zimbabwessa, näin sen ja halusin ottaa selvää siitä, mikä tuli uniini jatkuvasti.” Kun hän meni kirkon rakennukseen eräänä sunnuntaina, hän sai tunteen, että se oli tosi kirkko ja että hänen pitäisi liittyä siihen. ”Tunsin, että olin joidenkin sellaisten ihmisten kanssa, jotka olin tuntenut kauan ja jotka olivat hyviä ystäviä.”

Kun hän tuli kirkkoon ensimmäisen kerran, Kwe Kwen seurakunnan jäsenet lausuivat todistuksiaan. Veli Kwame meni korokkeelle. Hän kertoi seurakunnalle, että Hän uskoi Jumalaan ja halusi liittyä kirkkoon. Hän tapasi myöhemmin sisar Hamsteadin, lähetysjohtajan vaimon. ”Jotakin sellaista laskeutui päällemme, jota en osaa selittää. Huomasin itkeväni. En osaa selittää sitä tunnetta. Vapauduin kaikista taakoistani. Tunsin, että olin mennyt paikkaan, jossa kävin usein, mutta joka oli nyt kotini.”

Artikkeli on alun perin julkaistu mormonbeliefs.org -sivustolla. Artikkelin on suomentanut Krista Kora.