”Kuolevaisuuden kamppailuissa meitä ei jätetä koskaan yksin toteuttamaan työtämme, käymään taisteluitamme tai kohtaamaan vastoinkäymisiä ja vastaamattomia kysymyksiä. Jeesus Kristus opetti vertauksen avulla, että meidän tulee rukoilla aina, koskaan lannistumatta.”
Näin alkaa sisar Carol F. McConkien, Nuorten Naisten ylimmän johtokunnan toisen neuvonantajan puhe lokakuun 2016 yleiskoferenssissa. Kuten sisar McConkie sanoo, Jeesukseen Kristukseen uskovien ja hänen puoleensa vilpittömästi kääntyvien ei tarvitse kulkea yksin. Heitä ei jätetä selviytymään omin neuvoin.
Silti, uskossaan vahvimmatkin, niin minä ainakin uskon, tarvitsevat ja kaipaavat rinnalleen toisia ihmisiä. Iankaikkisuuden näkökulmasta kaikki ihmiset ovat toistensa veljiä ja sisaria, samojen taivaalliseen vanhempien lapsia. Meidät on tarkoitettu elämään yhdessä perheinä, mutta tarvitsemme ihmisiä ympärillemme myös monissa muissa kokoonpanoissa.
Kaipuu turvaverkkoa kohtaan
Olen miettinyt viime aikoina paljon omia ihmissuhteitani. Olen juuri muuttanut uudelle paikkakunnalle, josta en tunne ketään. Samalla jätin taakseni kymmeniä vuosien varrella minulle rakkaiksi tulleita ihmisiä. Minulla on heitä ikävä, mutta ennen kaikkea minulla on ikävä tunnetta siitä, että minulla on ympärilläni niin sanottu turvaverkko. Uudella paikkakunnalla sitä ei ole, vaan kaikki on tehtävä itse, yksin, tai uskallettava pyytää apua ventovierailta.
Joukkoon kuulumisen kokemus antaa meille ihmisille itsevarmuutta. Kun tiedämme olevamme osa porukkaa, emme huolehdi jatkuvasti jokapäiväisestä pärjäämisestä, koska tiedämme, että tiukan paikan tullen apu on lähellä.
Siksi meillä kai viime kädessä on kirkkokin, eikä pelkkää uskontoa. Kuten presidentti Spencer W. Kimball on selittänyt: ”Jumala huomaa meidät, ja Hän valvoo meitä. Mutta tavallisesti Hän täyttää tarpeemme jonkun toisen henkilön välityksellä” (Kirkon presidenttien opetuksia: Spencer W. Kimball, 2006, s. 88.)
Ihmeelliset pienet eleet
Kaikkien ihmisten ei kuitenkaan tarvitse tuntea kaikkia eikä kaikkien tarvitse olla toistensa parhaita ystäviä. Tärkeintä on, että huomioimme toinen toistemme olemassaolon. Jo pieni ele voi tehdä ihmeitä.
Minä sain viime sunnuntaina todistaa monia pieniä, ihmeitä tekeviä eleitä, kun osallistui uuden kotiseurakuntani sakramenttikokoukseen. Sain todistaa esimerkiksi tilannetta, jossa vuosikymmeniä yhdessä elänyt aviopari tarttui toinen toisiaan kädestä kesken erään puheen. He vain liittävät kätensä yhteen, ei sen kummempaa, mutta samalla valtavan paljon enemmän. Tuon yksinkertaisen eleen avulla he ilmaisivat toisilleen olevansa läsnä ja toistensa rinnalla, tuli mitä tuli.
Samassa kokouksessa huomioin myös sen, millaisella katsella eräs äiti ja isä katsoivat toisiaan, kun heidän lapsensa osallistuivat sakramenttikokousohjelman toteuttamiseen. Vanhempien silmistä paistoi ylpeys, mutta myös jotain muuta, joka kuuluu vain heille kahdelle. Sen katseen myötä välittyi tunteita, joita pariskunnan kumpikaan osapuoli ei pystyisi tuntemaan yksin.
Ilahduttaminen tekee iloiseksi
Vielä kolmas esimerkki viime sunnuntailta, tällä kertaa oma kokemukseni. Päivän aikana nimittäin myös minä, vaikka sinkku olenkin, sain kokea erittäin merkityksellisiä hetkiä toisten ihmisten seurassa.
Jo heti kirkkoon saapuessani minut toivotettiin kädestä pitäen tervetulleeksi ja moni osoitti olevansa kiinnostunut kuulumisistani. Ehkä kaikkein sykähdyttävin hetki koitti kuitenkin sakramenttikokouksen jälkeen, kun rohkaisin mieleni, ja menin henkilökohtaisesti kiittämään kokouksessa kauniin yksinlaulun esittänyttä nuorta naista. Hän silmin nähden ilahtui kiitoksistani, mikä vastaavasti teki minut ikionnelliseksi.
Kuten presidentti Gordon B. Hinckely on opettanut: ”Vaeltakaa uskossa ja iloitkaa —rakkaidenne hyvyydestä ja sydämessänne olevasta todistuksesta siitä, mikä on jumalallista.” (Kirkon presidenttien opetuksia: Gordon B. Hinckley, 2016, s.74)
Artikkelin on kirjoittanut Suvi Peltola.
