Aina tärkeintä ei ole se, mitä isämme opettavat meille; usein sillä, mitä he eivät opeta, on kaikkein eniten väliä.
Kun ajattelen isääni, mieleeni palaavat sanat, jotka Herra lausui Hyrum Smithille: ”minä, Herra, rakastan häntä hänen sydämensä vilpittömyyden vuoksi ja koska hän rakastaa sitä, mikä on oikein minun edessäni” (Oppi ja liitot 124:15)
Rakastaen sitä, mikä on oikein, isäni opetti minulle monia elämänohjeita. Mutta olen erityisen kiitollinen niistä asioista, joita hän ei koskaan opettanut minulle.

Hän ei koskaan opettanut minua kiroilemaan.

Minulla on vain vuoden vanhempi veli ja meillä oli tapana käydä kolmestaan retkeilemässä tai vaeltamassa ”ihan vain miesten kesken”, eikä isäni koskaan käyttänyt tuota aikaa kertoakseen härskejä vitsejä tai käyttääkseen karskia kieltä. Hän oli aivan yhtä kunnioittava, kun läsnä olimme vain me pojat, kuin jos paikalla olisi ollut äitimme, sisaremme tai hänen oma äitinsä. Muistan erään kerran, kun hänellä oli erityisen huono päivä; hän oli joutunut tekemään töissä pitkää päivää lauantaina, jolloin hän todennäköisesti olisi mieluummin rentoutunut. Veljeni ja minä istuimme farmariautomme takapenkillä, kun isäni peruutti katukiveykseen ja tunteiden kuumetessa päästi suustaan kirosanan. Sitten, kun oli saanut tunteensa jälleen hallintaansa, hän kääntyi meihin päin ja kasvoillaan murtunein ilme, jonka olen eläessäni nähnyt, hän pyysi meiltä anteeksi sanomaansa. 30 vuodessa tuon tapahtuman jälkeen, en ole koskaan kuullut isäni sanovan sitä uudelleen.

Hän ei koskaan opettanut minua olemana itsekäs.

Kun äitini odotti minua ja isäni oli yliopistossa, tavoitteenaan opiskella lääkäriksi, äidilläni todettiin multippeliskleroosi (MS-tauti). Hänen tilansa huononi nopeasti; hänen täytyi lopettaa työnsä ja hänellä oli vaikeuksia huolehtia isoveljestäni. Isäni, tietäen mikä hänen elämänsä tärkeysjärjestys oli, meni tapaamaan opinto-ohjaajaansa selvittääkseen, mikä olisi nopein tapa valmistua: he saivat selville, että lääketieteelliseen valmistavien opintojen sijaan hän voisikin opiskella nopeammalla aikataululla psykologian tutkinnon. Se ei veisi häntä hänen tavoitteeseensa, mutta hänellä olisi tutkinto ja hän voisi mahdollisesti saada paremman työpaikan. Hän teki sen silmänräpäyksessä. Hän luopui unelmaurastaan, sillä hän rakasti vaimoaan enemmän kuin tuota unelmaansa.

Hän ei koskaan opettanut, että on olemassa ”miesten töitä” ja ”naisten töitä”.

Isäni lähti töihin joka aamu, teki töitä koko päivän, söi itse valmistamansa lounaan, tuli kotiin väsyneenä ja sitten valmisti päivällisen perheelleen. Muistan kuinka kerran, ollessani pieni, äitini joutui menemään sairaalaan ja Apuyhdistyksen sisaret alkoivat tuoda meille aterioita. Olin hämmentynyt ja kysyin äidiltäni: ”Tarkoitatko, että he luulevat sinun kokkaavan?” Isäni pesi pyykkiä, imuroi ja auttoi meitä kotiläksyissä. Eikä hän koskaan valittanut, että sairas äitini ei ”tehnyt osaansa”.

Hän ei koskaan opettanut minua lopettamaan oppimista.

Iltaisin, kun kaikki hänen työnsä oli tehty, isäni saattoi silloin tällöin istahtaa romaanin ääreen, mutta useimmiten hän tutkaili joko atlasta tai tarkisti jotain tietokirjasta. Hän oli, ja on edelleenkin, sotahistoriaintoilija – hänen isänsä palveli jalkaväessä toisessa maailmansodassa – ja isäni luki historiikkeja, katsoi dokumentteja ja tutki asioita sekä teki muistiinpanoja. Ja kun hän ei lukenut itselleen, hän luki meille: Hobittia, Tarua Sormusten herrasta ja tarinoita Kuningas Arthurista sekä tusinoittain kaikkea muuta. Hän opetti meille, että lukeminen on siistiä, tarinat ovat jännittäviä, etkä koskaan ole liian vanha siihen hommaan.

Hän ei koskaan opettanut minua välttelemään kirkontehtäviä.

Varhaisimmista muistoistani lähtien isäni oli aina mukana kirkon toiminnassa. Hän oli seurakunnan piispakunnassa. Hän oli Nuorten Miesten johtokunnassa. Hän oli korkeaneuvoston jäsen. Hän oli piispa. Hän otti jokaisen tehtävänsä vakavasti ja laajensi sitä. Muistan kerran, kun minusta oli juuri tullut vanhin, ennen lähetystyötäni, ja menin hänen kanssaan antamaan eräälle naiselle siunauksen. Talo oli törkyinen. Sohva ei ollut ainoastaan likainen, siinä oli ötököitä. En halunnut koskea mihinkään. Mutta isäni istui reilusti alas ja teki olonsa mukavaksi, kuin hän olisi ollut kyläilemässä sukulaisen luona. Kun tuli aika antaa siunaus, myönnän epäröineeni laittaa käteni naisen pään päälle, mutta isäni kohteli häntä kuin hän kohtelisi ketä tahansa muuta. Hän antoi naiselle siunauksen. Ja hän auttoi naisen perhettä.

Isäni ei koskaan opettanut minua olemaan vähemmän kuin parhaani. Olen nyt aikuinen ja minulla on omia lapsia. Ja pyrin olemaan sellainen mies, joka rakastaa sitä, mikä on oikein, ja kuka tietää, ei ainoastaan mitä opettaa lapsilleen, vaan mitä olla opettamatta heille.

Artikkelin on kirjoittanut Robison Wells ja se on alun perin julkaistu Ensign-lehdessä (6/2019). Artikkelin on suomentanut Tanja Robinson.