Raskautuminen tuli minulle shokkina. Olimme puhuneet puolisoni kanssa lapsista ja päättäneet, että toivotamme perheenlisäyksen tervetulleeksi sitten, kun se on tullakseen. Positiivisen raskaustestin tekeminen vain kuukausi tämän päätöksen jälkeen oli kuitenkin pienoinen järkytys minulle, sillä olin tuudittautunut ajatukseen siitä, että tulisimme varmaankin yrittämään lasta jonkin aikaa.
Olen haaveillut äitiydestä niin kauan kuin muistan. Haaveissani rakastin raskausaikaa ja kasvavaa mahaa. Ajattelin tuntevani rakkautta vauvaani kohtaan heti raskaudesta kuultuani. Kuvittelin valmistautuvani vauvan tuloon innolla ja odottavani täynnä kaipuuta tapaavani hänet. Ajattelin jättäväni työt ja opiskelut mielelläni taka-alalle, sillä eihän mikään voisi olla minulle oman vauvan tapaamista ja hoivaamista tärkeämpää.
Positiivinen raskaustesti muutti ajatukseni
Seistessäni vessassa positiivinen raskaustesti kädessäni nuo kaikki haaveet tuntuivat kasautuvan päälleni. Yhtäkkiä raskaus ja ajatus vauvasta ei tuntunutkaan ihanalta. Tuo pieni viiva tikussa konkretisoi kaiken sen, miten elämäni tulisi muuttumaan.
Alkuraskaus oli minulle täysin erilainen kokemus kuin mitä olin ajatellut sen olevan. Olin valmistautunut siihen, että raskaus voisi olla fyysisesti rankka kokemus pahoinvointeineen, kasvavine mahoineen ja kipuineen, mutta en ollut lainkaan varautunut sen tuomaan henkiseen lastiin. Ensimmäisen raskauskolmanneksen ajan en oikein osannut ajatella muuta kuin sitä, kuinka pian menettäisin elämäni kokonaan. Pelkäsin, etten tuntisi itseäni enää omaksi itsekseni muuttuvassa kehossani. Eniten pelkäsin kuitenkin sitä vastuuta, joka lapsen saamiseen väistämättä liittyy.
Pian huomasin kamppailevani lukuisten negatiivisten ajatusten kanssa. Sen päälle nousi syyllisyys siitä, etten osannut keskittyä rakastamaan kasvavaa vauvaani ja nauttimaan raskaudesta. Minusta tuntui, että tuo mahassani kasvava pieni alien (se ei tuntunut vauvalta) tulisi tuhoamaan elämäni. Miten voisin ikinä oppia rakastamaan sitä? Mitä jos en tuntisi mitään nähdessäni vauvan ensimmäisen kerran?
Tunsin paljon riittämättömyyttä. Tunsin syyllisyyttä siitä, että vauvan sijaan keskityinkin itsekkäästi vain muuttuvaan kehooni.
Pelot ja yksinäisyyden tunne saivat minusta yliotteen
Raskauden ensimmäinen puolisko taisi olla hämmentävää aikaa myös puolisolleni. Hän joutui – ja joutuu edelleen – säännöllisesti kuuntelemaan paniikkia ja itkua yrittäessäni kertoa hänelle, etten pysty tähän. Onnekseni hän on ollut äärettömän kärsivällinen kanssani. Vaikka hän ei pystykään samaistumaan sisälläni tsunamin lailla kuohuvaan tunnemyrskyyn, hän on aina vierelläni ja kuuntelee ja lohduttaa minua.
Yllätyksenä minulle tuli myös raskauden myötä saapunut kaikuva yksinäisyyden tunne. Yhtäkkiä elämäntilanteeni oli täysin erilainen kuin ystävieni ja läheisteni elämä. En osannut enää samaistua heidän kokemuksiinsa, eivätkä he juurikaan ymmärtäneet, mitä minä olin käymässä läpi. Saatoin toisinaan jopa loukkaantua siitä, että koin heidän sivuuttavan tunteeni. Tietenkään he eivät vain osanneet reagoida kokemuksiini, sillä elämäntilanteemme eivät olleet enää samat. Pian minusta tuntui siltä, etten voinut puhua enää kenenkään kanssa.
Joinakin päivinä ajattelin, että olisi parempi, jos vauvaa ei olisi olemassa. Tahdoin vanhan elämäni takaisin. Ja sitten putosin syyllisyyden kierteeseen. Eihän näin saisi ajatella omasta vauvasta! Lopulta ajattelin, että olisi parempi, jos minua ei olisi olemassa.
En osaa kokonaan kuvailla sitä toivottomuutta, jonka pelkoni, syyllisyydentuntoni ja itselleni asettamani paineet loivat. Mutta vaikka hetken aikaa tuntui tavattoman synkältä, onnekseni pääsin kiipeämään tuosta pelon ja masennuksen syvästä kuilusta ylös.
Siihen tarvittiin monen henkilön apua, joista tärkeimmät ovat puolisoni, terapeuttini ja Vapahtajani.
Kristus auttoi minua hyväksymään elämäntilanteeni
Iso askel raskauden hyväksymiseen oli, kun ymmärsin, että Vapahtaja tietää pelkoni.
Itse asiassa Hän ei vain tiedä pelkojani. Hän on kokenut ne kanssani. Ja kaikista peloistani huolimatta minua on siunattu raskaudella. Sen oivaltaminen auttoi minua tietyllä tapaa hyväksymään raskauden ja sen, että on okei kokea tunnemyrskyjä. Se ei estä minua tulemasta äidiksi. Eikä se automaattisesti tee minusta huonoa äitiä.
Sain myös vahvan hengellisen tunteen siitä, että tämän raskauden oli tarkoitus tapahtua täsmälleen tällä hetkellä. Nykyajan urakeskeisessä yhteiskunnassa pelkäsin, että minut tultaisiin näkemään ”vain kotiäitinä”. (Vaikka se onkin kerta kaikkiaan hölmö ajatus! Monet naiset, joita arvostan eniten, ovat valinneet kotiäitiyden ennen uraa. Eikä lasten saaminen tarkoita sitä, ettei nainen voisi myös olla kouluttautunut ja edetä urallaan.) Saamani hengellinen kokemus kuitenkin karkotti tuon pelon. Ymmärsin, että raskautuminen ja lapsen saaminen nuorena kuuluvat minun matkaani. Oivalsin, että teen elämälläni juuri sitä mitä minun pitääkin tehdä.
Koen todella tämän raskauden olleen minulle hengellinen matka. Olen oppinut luottamaan Jeesukseen Kristukseen tavalla, jota en aikaisemmin osannut. Uskon, että minun on ollut välttämätöntä kulkea tämä matka oppiakseni tarvittavat henkiset selviytymistaidot äitiyttä varten.
Tulevaisuus on täynnä toivoa – ja muitakin tunteita, ja se on okei
Vaikka koen välillä edelleenkin epävarmuutta, niin nykyään odotan pian edessä olevaa synnytystä ja vauvani tapaamista lämpimin tuntein. Jännitän edelleen sitä, minkälaisen siteen tulen muodostamaan vauvani kanssa. Enää en kuitenkaan pelkää sitä, etten osaisi rakastaa häntä.
Olen varma siitä, että kamppailen näiden tunteiden kanssa vielä tulevaisuudessa. Olen kuitenkin iloinen siitä, että olen päässyt jo näin pitkälle. Jos siellä ruudun toisella puolella on joku, joka ponnistelee samojen asioiden kanssa: olen varma, että sinusta tulee paras mahdollinen äiti juuri sinun lapsellesi. Minä luotan sinuun, ja niin luottaa Taivaallinen Isäkin, joka on siunannut sinua tuolla pienellä ihmeellä. ❤️
Artikkelin on kirjoittanut Nella Ihalmo
