5 asiaa vanhempien muistettavaksi, kun lapsi ei valitsekaan kirkkoa

Vaimoni Shauna jutteli ystävänsä kanssa eräänä aamuna ja keskustelu kääntyi lapsiin. Nainen puhui melko epäystävällisesti eräästä tuntemastaan perheestä ja perheen tyttöjen ongelmista. ”Millaiset vanhemmat antavat lastensa tehdä sellaista?”, nainen kysyi hyvin kärkevästi. Vaimoni sanoi arasti, että meidän ei oikeastaan pitäisi arvostella heitä. Nainen vastasi: ”Tarkoitan, että minun lapseni eivät koskaan tekisi tuollaisia asioita.” Shauna vastasi: ”Toivon, että olet oikeassa. Mutta en sanoisi sinuna noin. Lapset voivat muuttua hetkessä.”

On niin helppoa tehdä ennenaikaisia (ja usein virheellisiä) johtopäätöksiä, kun emme tiedä tosiasioita, eikä meillä ei ole aavistustakaan sitä, mitä toisten ihmisten sieluissa liikkuu. On epätodennäköistä, että mormonivanhemmat, jotka hyppyyttävät pienokaisiaan sylissään, lukevat pyhiä kirjoituksia heidän kanssaan, polvistuvat rukoukseen heidän kanssaan ja yrittävät uutterasti juurruttaa evankeliumin periaatteet heihin, koskaan odottavat sitä, että heidän lapsistaan tulisi välinpitämättömiä tai vihamielisiä pyhiä tai iankaikkisia asioita kohtaan. Mutta aina asiat eivät mene niin kuin suunnittelemme.

Toistemme taakkojen kantaminen

Meidän täytyy oppia riemuitsemaan niiden äitien ja isien kanssa, joiden lapset kunnostautuvat ja joiden läheisistä tulee mallikansalaisia. Meidän täytyy oppia tuntemaan syvää kiitollisuutta niistä nuorista, jotka eivät ole omiamme, mutta joiden elämät siunaavat heidän vanhempiaan ja isovanhempiaan. Toisaalta meidän täytyy osana kristillistä liittoamme, olla ”halukkaita kantamaan toistemme kuormia, jotta ne voisivat olla keveitä; niin, ja olla halukkaita suremaan surevien kanssa, niin, ja lohduttamaan niitä, jotka ovat lohdutuksen tarpeessa” (Moosia 18:8-9)

On riipaisevaa menettää rakas henkilö kuolemalle. On ehkä jopa vielä riipaisevampaa menettää rakas henkilö maailman vaikutuksille, katsoa avuttomana sivusta, kun henkilö, jonka puolesta olemme rukoilleet ja toivoneet, päättää olla kuulematta ohjeita ja vaeltaa pois pimeyden sumuihin.

Tuntuu niin luontevalta ilmaantua ystävän ovelle, jonka lapsi on menehtynyt, ja surra heidän kanssaan heidän menetystään. Tuntuu niin paljon vaikeammalta toimia samalla tavalla, kun ystävämme lapsi on jäänyt epäaktiiviseksi, alkanut käyttää huumeita tai käyttäytynyt siveettömästi. Emme koskaan arvostelisi vanhempaa, jonka pieni tyttövauva sairastui leukemiaan ja kuoli, mutta meitä houkuttaa syyttää vanhempaa, jonka poika tai tytär rikkoo lakia ja näyttää kuolleen hengellisesti.

On syntiä rakkautta kohtaan ja rikos inhimillistä soveliaisuutta kohtaan sivuuttaa, vähätellä tai puhua epäystävällisesti – tuomita – niitä, joiden lapset kulkevat harhaan. Uskon, että Jumala pitää meitä tilivelvollisina, jos teemme niin. Mormon varoitti: ”Ja nyt, varokaa, … ettette katso sellaisen, mikä on pahaa, olevan Jumalasta tai sellaisen, mikä on hyvää ja Jumalasta, olevan Perkeleestä” (Moroni 7:14). Alma neuvoi samoin: ” Sen tähden, … katso että olet armollinen veljillesi; menettele oikeudenmukaisesti, tuomitse vanhurskaasti ja tee alati hyvää, ja jos sinä kaiken tämän teet, silloin saat palkkasi; niin, armo palautetaan sinulle takaisin, oikeudenmukaisuus palautetaan sinulle takaisin, vanhurskas tuomio palautetaan sinulle takaisin, ja sinut palkitaan jälleen hyvällä” (Al. 41:14-15). Emme ehkä voi tehdä paljoa; emme todennäköisesti voi kääntää lähimmäisemme lapsen päätä itse. Mutta voimme välittää. Voimme tuntea tuskaa veljiemme ja sisartemme kanssa. Ja voimme rukoilla heidän puolestaan. Se on alku. Tarttuvat latteudet ja kliseet tuovat harvoin lohtua, mutta vilpittömät rakkauden osoitukset ja välittäminen helpottavat usein murheellisten sydänten taakkoja.

Tilaa anteeksiannolle

Me voimme olla kristittyjä, nöyrän nasaretilaisen seuraajia, joka söi ja joi syntisten kanssa. Me voimme tavoittaa ihmiset, toivottaa heidät tervetulleiksi ja auttaa heitä tuntemaan se lämpö ja turvallisuuden tunne, jota he aiemmin tunsivat. Alma nuorempi kulki pitkää kiertotietä. Mutta hän palasi ja hänet toivotettiin tervetulleeksi. Korianton jätti suoran ja kapean tien hetkeksi, mutta hän palasi. Hän teki vilpittömän parannuksen ja hänen annettiin jatkaa palvelutyötään. Hän teki siitä lähtien uskollisesti työtä kirkossa (ks. Al. 49:29-30; 63:10). Me voimme olla anteeksiantavia ja antaa ihmisille mahdollisuuden muuttua. Jos Jukka eksyy polulta muutamaksi vuodeksi, eikä ole kelvollinen palvelemaan lähetystyössä, mutta palaa lopulta polulle, voimme riemuita hänen paluutaan. Jumala voi antaa hänelle anteeksi, joten meidänkin täytyy. Jos Jenni jättää suoran ja kapean polun, menettää siveytensä, synnyttää aviottoman lapsen, mutta päättää lopulta palata kirkkoon, voimme riemuita hänen paluutaan. Jumala voi antaa hänelle anteeksi, joten meidänkin täytyy. Kun ihmiset ovat tehneet parannuksen, he haluavat epätoivoisesti jättää menneen jälkeensä; me, Kristuksen seuraajina, olemme liiton alaisia auttamaan heitä tekemään niin. Lyhyesti sanottuna, jos rakas henkilö harhautuu vähäksi aikaa, menettää joitakin upeita mahdollisuuksia ja siunauksia, voimme silti juosta heitä vastaan, vaikka he ovat vielä matkojen päässä (ks. Luuk. 15:20). Se, että heille voidaan antaa anteeksi, että he voivat vapautua synneistään, on merkki siitä, että he voivat vielä periä selestisen valtakunnan. Kristuksen nöyrät seuraajat kohtelevat heitä ja heidän vanhempiaan sen mukaisesti.

Tätä henkeä kuvaillaan eräässä Vanhin Boyd K. Packerin kertomassa tapahtumassa: ”Muutamia vuosia sitten murheellisena etuoikeutenani oli matkustaa presidentti Kimballin (silloisen kahdentoista apostolin koorumin presidentin) kanssa kaukaiseen vaarnaan etsimään seuraajaa vaarnanjohtajalle, joka oli erotettu kirkosta rikkomuksen takia. Tunsimme myötätuntoa tuota hyvää miestä kohtaan, joka oli tehnyt niin kelvottoman teon. Hänen surunsa ja tuskansa ja kärsimyksensä toi mieleeni sanonnan ‘katkeruuden sappi’.

Siitä lähtien presidentti Kimball soitteli minulle satunnaisesti: ’Oletko kuullut mitään tuosta veljestä? Mitä hänelle kuuluu? Oletko ollut yhteydessä häneen?’ Kun veli Kimballista tuli kirkon presidentti, nuo puhelut eivät lakanneet. Niitä tuli useammin.

Eräänä päivänä presidentti soitti minulle: ”Olen ajatellut tuota veljeä. Onko sinun mielestäsi liian aikaista kastaa hänet?’ (Se oli aina kysymys, ei koskaan käsky.) Kerroin tuntemuksistani ja hän sanoi: ”Miksi et tapaisi häntä, jos hän voisi tulla tänne käymään? Jos sinusta tuntuu hyvältä haastattelun jälkeen, voisimme edetä asiassa.’

Ei kauaakaan sen jälkeen, olin menossa aikaisin toimistolleni. Kun lähdin autosta, näin presidentti Kimballin olevan menossa sisälle omaansa. Hän avasi ikkunan tervehtiäkseen minua ja kerroin hänelle hyvät uutiset veljeämme koskien: ”Hänet kastettiin eilen illalla,” sanoin.

Hän pyysi minua tulemaan autoon istumaan viereensä ja kertomaan siitä kaiken. Kerroin hänelle haastattelusta ja että olin lopettanut sen kertomalla veljellemme hyvin selkeästi, että kaste ei ole merkki siitä, että hänen pappeuden siunauksensa palautettaisiin lähitulevaisuudessa. Kerroin, että sen tapahtumiseen menisi pitkän aikaa.

Presidentti Kimball taputti minua polvelle korjatakseen sanojani lempeästi ja sanoi: ”No, ehkä siinä ei mene kovin kauaa…” Pian sen jälkeen epäsäännölliset puhelinsoitot taas alkoivat.” (Let Not Your Heart Be Troubled, 118-119).

”Jumala ei suvaitse syntiä,” profeetta Joseph Smith selitti,” mutta kun ihmiset ovat tehneet syntiä, heihin on suhtauduttava anteeksiantavasti.

“Koko uskonnollinen maailma kerskailee vanhurskaudesta: se on paholaisen oppi, joka jarruttaa ihmismieltä ja estää edistymisemme täyttämällä meidät omahyväisyydellä. Mitä lähemmäksi pääsemme taivaallista Isäämme, sitä vähemmän haluamme katsoa myötätuntoisesti tuhoutuvia sieluja; meistä tuntuu, että haluamme nostaa heidät harteillemme ja heittää heidän syntinsä pois selkämme taakse” (Teachings of the Prophet Joseph Smith, 240-241). Presidentti Gordon B. Hinckley julisti: ”Koko ihmissukupolvien historian ajan kapinallisten lasten teot ovat olleet täynnä murhetta ja sydänsurua, mutta jopa vastarinnan aikoina vahvat perhesiteet ovat ulottuneet ympäröimään kapinalliset” (”What God Hath Joined Together”, yleiskonferenssi, huhtikuu 1991).

Perheen tuskan tiedostaminen

On vielä yksi osa-alue, jossa emme saa arvostella tai tuomita, ja se on sama ongelma eri näkökulmasta. Vanhemmat, joilla on harhailevia lapsia, ovat enemmän kuin innokkaita (ja kiitollisia) toivottamaan eksyneet takaisin. He saattavat olla myös vähän kärsimättömiä sisarusten kanssa, jotka eivät ole yhtä innoissaan kuin äiti ja isä. Kohdataanpa tosiasiat: lapselle, joka rehellisesti yrittää elää uskontonsa mukaisesti, on vaikeaa katsoa, kun kapinallinen poika tai tytär tuhoaa kodin, vie perheen rauhan, tekee vanhemmista hermoraunioita, saavat osakseen kaiken perheen ajan ja suurimmat osan perheen voimavaroista ja silti tuntea rakkautta, hyväksyntää ja myötätuntoa tuhlaajapoikaa tai -tytärtä kohtaan. On eri asia saarnata ja opettaa, että meidän pitää aina olla valmiita antamaan anteeksi, kuin kyetä tekemään niin. Haavojen paranemiseen menee yleensä jonkin verran aikaa ja ”uskollisten lasten” ja vanhempien täytyy sekä olla kärsivällisiä ja ymmärtäväisiä prosessin aikana.

Rakas ystäväni kertoi seuraavan kokemuksen. Aikana, jolloin hän vaimonsa kanssa kärsivät eksyneen lapsensa takia, hän rukoili jatkuvasti voimaa ja sydäntä rakastaa harhailevaa poikaansa, tuli eteen mitä hyvänsä. Se oli todella vaikeaa, koska hän halusi epätoivoisesti tästä pojasta tulevan sellaisen, kuin hän tiesi hänestä voivan tulla. Hän halusi olla rehellinen pojalleen, joten hän valmistautui ja odotti sopivaa hetkeä, kun hän tunsi ilmaisunsa olevan vilpitöntä ja aitoa. Erään kerran hän odotti poikaansa kahteen asti aamuyöllä, kunnes poika tuli kotiin. Isä sanoi: ”Tule sisään Bill. Jutellaan vähän.” Nuori mies alkoi puolustella. ”Tiedän olevani myöhässä. Sanoin tulevani aikaisemmin.” Isä keskeytti hänet. ”Ei, ei Bill. En halua puhua siitä. Halusin vain sanoa, että olen ikävöinyt sinua. Siitä on pitkä aika, kun viimeksi vietimme vähän aikaa yhdessä. Onko sinulla aikaa nyt?” Säikähtäneenä poika sanoi: “On kai.”

“Bill,” isä jatkoi, “Minun täytyy sanoa sinulle jotakin ja minulle on tärkeää kertoa, miltä minusta tuntuu. Tiedän, että tällä hetkellä olet valinnut kulkea toiseen suuntaan, kulkea eri tietä kuin muu perhe. Valehtelisin, jos sanoisin mitään muuta, kuin että minua ja äitiäsi satuttaa nähdä sinun kulkevan tuota tietä. Mutta olen tajunnut jotakin viime päivien aikana. Niin paljon kuin haluaisinkin sinun olevan aktiivinen ja mukana kirkossa – ja haluan sitä enemmän kuin mitään muuta – sen päätöksen on oltava sinun omasi. Joten haluan sinun tietävän, että vaikka jos päätät, että et koskaan halua olla tekemisissä kirkon kanssa, me silti rakastamme sinua koko sydämestämme. Olet meidän poikamme ja tulet aina olemaan. Eikä mikään tule sitä koskaan muuttamaan.”

Billiä kosketti hänen isänsä rehellisyys ja erityisesti runsas rakkauden hyöky täysin ilman sääntöjä ja ehtoja. Kyyneltensä läpi ystäväni selitti, että se oli käännekohta heidän suhteessaan.

Tieto siitä, kenen puoleen kääntyä

Perheemme tuska saattaa olla paras kohdata laajemman näkökulman, erityisesti suuren onnen suunnitelman näkökulman kautta. Hetkinä, jolloin perheasiat ovat lannistaneet minua eniten, olen keskittynyt kahteen olennaiseen asiaan.

Ensinnäkin, olen viettänyt paljon aikaa polvillani. Vetoomus Mormonin kirjassa on saanut eri merkityksen. Alma ja hänen lähetystyötoverinsa olivat järkyttyneitä soramilaisten kieroutuneisuudesta ja luopumuksesta. Ilmaistuaan Jumalalle inhonsa heidän ylpeyttään ja epäjumalanpalvontaansa kohtaan Alma rukoili: ” Oi Herra, anna minulle voimaa, jotta voin kestää heikkouteni. Sillä minä olen heikko, ja tällainen jumalattomuus tämän kansan keskuudessa tuottaa tuskaa sielulleni. Oi Herra, minun sydämeni on tavattoman murheellinen; lohduta sinä minun sieluani Kristuksessa” (Al. 31:30-31). Rukouksista tulee keino saada lohtua, voimaa jaksaa kantaa taakkojamme ja keino saada jumalallista ohjausta määrättyjen ongelmien käsittelemisessä.

Toiseksi, olen viettänyt tuntikausia temppelissä, taivaan ja maan risteyskohdassa, pyhässä paikassa, missä voin päästä Jumalan luokse. Temppelissä saamme näkökulmaa tätä aikaa ja iankaikkisuutta varten. Se toimii minulle lempeänä läpsäisynä poskelle, muistutuksena siitä, mikä on tärkeintä. Saatan mennä temppeliin tuntien, että kannan kestämätöntä taakkaa – taloudellisia huolia, huolta lapsista tai kirkon asioista. En ehkä lähde temppelistä rahaa taskuissani tai edes tietäen, miten sitä voisi hankkia enemmän (vaikka sellaistakin tapahtuu). En ehkä tiedä yhtään paremmin, miten toimia kapinallisen nuoren kanssa (vaikka joitakin vaikutelmia saattaa tulla). Enkä ehkä tiedä tarkalleen, kenet pitäisi kutsua Apuyhdistyksen johtajaksi tai partiojohtajaksi (vaikka saammekin sellaista tietoa joskus). Mutta melkein aina lähden temppelistä rakentuneena, voimaantuneena, vahvistuneena siitä, mitä pitää tehdä. Mieleni ja sydämeni on suunnattu uudelleen iankaikkisiin asioihin. Liittoihin. Toimituksiin. Perheeseen. Sinetöimisvoimaan. Vanhurskauteen. Näkökulmasta voi löytää täydellisen rauhan.

Älkää luopuko toivosta

Toivo, josta pyhissä kirjoituksissa puhutaan, ei ole vain sen haluamista, että hyviä asioita tapahtuisi. Toivo on vakiintunut tila, levon ja rauhan tila, joka auttaa meitä jatkamaan eteenpäin luottavaisina myllerryksen keskellä. Se tulee meille Pyhän Hengen, lohduttajan voimalla. Vanhin M. Russell Ballard sanoi: “Monet tuntevat itsensä avuttomiksi selviytymään siitä kaaoksesta, jonka vallassa maailma näyttää olevan. Toiset tuskastelevat perheenjäsenten vuoksi, joita viedään alavirtaan vuolaan, raivoavan heikkenevien arvojen ja huonontuvien moraalisten tasovaatimusten virtausten mukana. Erityisesti lapset kärsivät siitä, että yhteiskunta ajelehtii jatkuvasti kauemmaksi Jumalan käskyistä.

Monet ovat jopa alistuneet hyväksymään maailman pahuuden ja julmuuden pitäen sitä peruuttamattomana. He ovat luopuneet toivosta. He ovat päättäneet lakata yrittämästä tehdä maailmasta parempi paikka, jossa he ja heidän perheensä voivat elää. He ovat antautuneet epätoivolle.

Kieltämättä meillä on riittävästi syytä olla syvästi huolissamme, koska emme näe välittömiä vastauksia perheitä kohtaaviin ongelmiin, jotka näyttävät mahdottomilta ratkaista. Mutta tästä synkästä mielikuvasta huolimatta, joka lopulta tulee pahemmaksi, meidän ei koskaan tule sallia itsemme luopua toivosta! Moroni, nähtyään meidän päivämme, neuvoi: ’Sen vuoksi täytyy olla uskoa; ja jos täytyy olla uskoa, täytyy olla myös toivoa’ (Moroni 10:20)” (yleiskonferenssi, lokakuu 1992).

Perheestä kiinni pitäminen ja toivominen on sitä, että kohtaa elämän ja sen haasteet urheasti ja vakaasti, tiedostaen sen, että Jumala on taivaassa ja on tietoinen kärsimyksistämme. Jatkaaksemme eteenpäin toivon tiellä, meidän tulee elää evankeliumia parhaamme mukaan, luottaa Jeesuksen Kristuksen äärettömään voimaan ja loputtomaan armoon ja luovuttaa taakkamme Hänelle. Jeesus on Gileadin balsamia. Hän on se lievittävä salva, joka parantaa niiden haavat, joiden sydämet ovat särkyneet. Me kaikki olemme harhailleet jossain määrin, aivan kuten jotkut lapsistamme. ”Me harhailimme eksyneinä kuin lampaat, jokainen meistä kääntyi omalle tielleen” (Jes. 53:6). Mutta kiitos Jumalan, ”Hän kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme” (Jes. 53:4). Koska Hän on ottanut päällensä meidän heikkoutemme, Hän on täynnä armoa ja tietää kuinka tukea kansaansa heidän henkilökohtaisten tarpeidensa mukaisesti (ks. Al. 7:12).

Todellakin, kaikki mihin Kristus asettaa kätensä, parannetaan – oli kyse henkilöstä, perheestä tai kansakunnasta. Vapahtaja ei ehkä ota pois ongelmiamme, eikä Hän varmasti suojele meitä kaikelta tuskalta, mutta Hän antaa meille näkökulmaa ja voimaa jaksaa niiden painolastin alla. Kun alistumme iloisin mielin ja kärsivällisesti Herran tahtoon, Hän ”keven[tää] ne kuormat, jotka on pantu teidän harteillenne, niin että te ette voi edes tuntea niitä selässänne, … ja tämän minä teen, jotta te tietäisitte varmasti, että minä, Herra Jumala, muistan kansaani sen ahdingoissa” (Moosia 24:12).

Alkuperäisen artikkelin on kirjoittanut Robert L. Millet ja se on julkaistu ldsliving.com-sivustolla nimellä “5 Things for Parents to Remember When Your Child Doesn’t Choose the Church”.

Suomi ©2016 LDS Living, A Division of Deseret Book Company | English ©2016 LDS Living, A Division of Deseret Book Company