Vuoden 2016 aikana kirjoitin useita artikkeleita, jotka puolustivat palautettua evankeliumia. Ne vetivät puoleensa jokseenkin paljon huomiota sekä kirkon että entisten mormonien piirissä. Lopputulemana sain enemmän vihapostia kuin voitte kuvitellakaan, mutta myös viestejä vilpittömiltä veljiltä ja sisarilta molemmista leireistä.

Mutta mikään mitä olen aiemmin kirjoittanut ei vedä vertoja sille, mitä aion nyt kanssanne jakaa.

Tällä kertaa en aio niinkään puolustaa palautusta vaan ennemminkin pyrin paljastamaan, mitä antimormonismi todella on ja mihin se todellisuudessa pyrkii.

Joskus tarvitsemme vain aimo annoksen kovaa totuutta, jotta näemme, miksi epäilykset, jotka joskus tuntuvat valtavilta, ovat enemmänkin illuusiota kuin mitään muuta.

Tiedän, että olemme tottuneet lukemaan kepeitä ja ei-niin-vakavia artikkeleita, mutta pyydän teitä kiinnittämään turvavyönne ja lukemaan tämän artikkelin huolella. Kohdassa neljä tulee tärkeä ”ahaa”-elämys, jota ei voi kokea, jos ei ole ensin huolella lukenut kaikkea sitä edeltävää.

No niin, aloitetaanpa:

1. Palautetulle evankeliumille on vain yksi uskottava vaihtoehto

Useimmat jäsenistä eivät todennäköisesti ole koskaan miettineet, mitä he tekisivät, jos he menettäisivät todistuksensa palautuksesta. Olisivatko he silti kristittyjä? Liittyisivätkö he luterilaiseen tai ehkä katoliseen kirkkoon? Vastoin yleistä olettamusta, entiset mormonit eivät yleensä löydä uskottavaa kristillistä vaihtoehtoa Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkolle.

On erittäin vaikeaa vaihtaa palautettu evankeliumi toiseen versioon kristillisyydestä ja olla huomaamatta, että olet menettänyt niin kovin monia olennaisia osia siitä. Mitä tapahtui profeetoille, ilmoitukselle, pappeuden valtuudelle, pelastussuunnitelmalle, opille iankaikkisesta ihmisestä ja niin edelleen? Ja kuinka Raamatun Jumala voisi yllättäen päättää, että kaikkien tulisi olla vapaita tulkitsemaan kirjoituksia oman mielensä mukaan, luoden kirkkoja jokaisen mielipiteen mukaan?

Ehkäpä sitäkin tärkeämpää kuitenkin on, että pohjimmiltaan syy epäillä mormonismia on hyvä syy epäillä kristillisyyttä ylipäätään. Ei riittävästi arkeologisia todisteita Mormonin kirjan aitoudesta? Tuntuuko, että jotkin arkeologiset todisteet saattaisivat olla ristiriidassa Mormonin kirjan kanssa? Sama pätee Raamattuun.

Etkö pidä moniavioisuudesta tai siitä, että Josephin useista vaimoista kaksi oli 20 vuotta häntä nuorempia? Näet saman kaavan toistuvan entisaikojen profeettojenkin keskuudessa.

Joseph Smith rikkoo länsimaisia moraalinormeja? Ei läheskään niin paljon kuin profeetat kuten Nooa, Abraham, Mooses ja Joosua. Nopea katsahdus Vanhaan testamenttiin osoittaa, että Joseph Smith oli verrattain moitteeton (länsimaisella mittapuulla) monien häntä edeltäneiden profeettojen rinnalla.

Ja niin huomaamme, että syytökset Joseph Smithiä vastaan ovat todellisuudessa syytöksiä kaikkia profeettoja vastaan – sanansaattajia, joilta opimme Kristuksesta ja joista Kristus todisti. Tästäpä syystä jokaisesta tuntemastani ihmisestä, joka on lähtenyt kirkosta, on tullut jonkinasteinen ateisti. Ja tästä syystä entisille mormoneille tehdystä kyselystä kävi ilmi, että vain yksi kymmenestä entisestä mormonista liittyi toiseen kristilliseen kirkkoon.

Ymmärrättehän, ensin he päättävät, ettei Joseph Smith millään voinut olla Kristuksen kutsuma. Sitten he huomaavat, etteivät voi enää uskoa Kristuksen todella olevan Jumalan Poika.

Joten kirkon jäsenille (erityisesti lähetystyön käyneille ja koko ikänsä kirkossa kasvaneille) koko kristillisyys riippuu tämän kysymyksen varassa: ”Oliko Joseph Smith todella profeetta?”

Antimormonismissa ei ole kyse vain siitä, että saadaan ihmiset menettämään uskonsa kirkkoon, vaan siinä on kyse siitä, että saadaan ihmiset menettämään uskonsa Jumalaan, Kristukseen, ilmoitukseen, uskontoon. Maistettuasi makeinta ja täydellisintä kristillisyyttä, minne muuallekaan menisit lähdettyäsi? Jos todella ymmärrät palautetun evankeliumin opit, sen päättäminen, ettei mormonismi ole totta, tarkoittaa jonkin asteen ateismin hyväksymistä (pitäen sisällään agnostisismin, humanismin ja uskonnottoman spiritualismin).

Ennen kuin siirrymme kohtaan 2: Meidän on huomattavasti helpompi jakaa uskoa vahvistavaa sisältöä, jos ihmiset ”tykkäävät” Facebook-sivustamme. Jos arvostat asiallista ja innoittavaa sisältöä, tykkääthän sivustamme!

2. Uskonkriisit MAP-yhteisöissä ovat vain oireilua suuremmasta ongelmasta

(Huom. Kun viittaan ateismiin tässä artikkelissa, viittaan myös sen serkuksiin – agnostisismiin, naturalismiin, humanismiin jne.)

On monia kriitikoita, joista on ihanaa nostaa esille myöhempien aikojen pyhät, jotka valitsevat lähteä kirkosta. He sanovat meidän loppujen kieltävän tosiasiat, kuuluvan johonkin kahjoon ja petolliseen kulttiin ja pitävän päämme niin syvällä pensaassa, ettemme näe, kuinka moni vetää juurikin tuon johtopäätöksen.

He haluavat meidän katsovan ystäviämme ja perheemme jäseniä, jotka lähtevät kirkosta, ja tuntevan huolta siitä, että tässä mormonikirkossa on jotain vikana.

Mutta jos katsotaan kattavaa PEW:n Yhdysvalloissa suorittamaa tutkimusta koskien uskontoa – huomaamme, että nyt enemmän kuin koskaan aiemmin, ihmiset (erityisesti milleniaalit) hylkäävät uskonnon, jonka parissa ovat kasvaneet.

Vaikka mormoneista tulee muita kristittyjä todennäköisemmin ateisteja heidän lähtiessään lapsuuden uskostaan, uskonnosta erkaantuvien kristittyjen määrä on dramaattisesti kasvussa.

Huolestuttavin suuntaus löytyy milleniaalien keskuudesta:

Kokonaisvaltaisesti (niin MAP-kirkossa kuin muissakin kristityissä kirkoissa) arviolta yksi kolmesta milleniaalista lähtee uskosta, jossa on kasvanut ja vaihtaa sen johonkin toiseen. Mormonimilleniaaleille tuo jokin toinen on yleisimmin jonkin tyyppinen ateismi ja toisille milleniaaleille se on laajalti sekoitus ateismia ja epätunnustuksellisia uskontoja (joita voidaan kutsua myös portiksi ateismiin).

Joten, tehdäänpä selväksi, ettei kyse ole siitä, että olisimme löytäneet uutta tietoa Joseph Smithistä, joka on yllättäen muuttanut monien ihmisten mielen palautuksesta. Kritiikki, jota kuulet tänä päivänä, on samaa kritiikkiä, jota on viljelty jo yli vuosikymmenten ajan.

Ei, uskonkriisit eivät ole mormonien ongelma. Ne ovat ihmiskunnan ongelma, sivistyneisyyden ongelma. Usko itsessään heikentyy länsimaisessa yhteiskunnassa.

Ehkäpä olemme oppineet niin paljon tieteen kautta, että meistä tuntuu hassulta luottaa uskomuksiin, joita emme voi varmentaa tieteellisesti. Ehkäpä kaikkien houkutusten ympäröimänä on vain helpompi olla huolehtimatta Jumalasta, joka pitää meitä tilivelvollisina valinnoistamme. Ehkäpä on kyse jostain muusta.

Mutta ainakin tiedän sen, että ennen kuin Hän kuoli, Kristus esitti vertauksen, joka puhui Jumalaan ja ihmiseen luottamisesta. Luukas kirjoittaa, että tämän vertauskuvan tarkoitus oli muistuttaa meitä siitä, että ”aina tulee rukoilla, koskaan lannistumatta” (Luuk. 18:1). Ja kerrottuaan tuon vertauksen Kristus kysyi, kenties murhetta äänessään: ”Kun Ihmisen Poika tulee, löytääkö hän uskoa maan päältä?” (Luuk. 18:8)

Kenties alamme nähdä sen, mistä Kristus oli huolissaan esittäessään tuon kysymyksen.

Miksi siis Paholainen loisi pohjan länsimaisen yhteiskunnan syöksemiseksi ateismiin? Syy ulottuu syvemmälle kuin olisit koskaan saattanut odottaakaan.

Nyt kun ymmärrämme ateismin keskeisen roolin uskonkriiseissä, niin mormoneilla kuin muillakin kristityillä, on aika ymmärtää sen syvälliset seuraukset.

3. Postmoderni ateismi raivaa tietää uudelle ja tuhoisalle moraaliselle järjestykselle

Selvennykseksi sanottakoon, että ihmisistä, joista tulee ateisteja, ei yhtäkkiä tule moraalisia hirviöitä. Heidän moraaliset näkökantansa muuttuvat, mutta heillä on todennäköisesti enemmän yhteisiä kuin vastakkaisia moraalisia uskomuksia uskonnollisten ystäviensä kanssa.

Yksi ateismin nousun ongelmista on kuitenkin se, että sen seuraukset tulevat viiveellä. Kuten sammakko, joka ei hyppää pois liedellä olevasta kattilasta, sillä vesi lämpenee aivan hiljalleen, useimmat ateistit eivät ole tietoisia, mihin heidän uskonjärjestelmänsä yhteiskunnan johtaa.

Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että useimmat ateistit ovat saaneet uskonnollisen kasvatuksen ja ovat eläneet ympäristössä, johon kristillisyys on vahvasti vaikuttanut. On eri asia hyljätä näkyvä uskonto kuin hyljätä ajatusmallit, asenteet ja arvot, joita et ole edes huomannut imeneesi itseesi syntymästäsi lähtien. Näin ollen monet ateistit eivät huomaa, että vaikka he ovat hyljänneet Jumalan, uskonto vaikuttaa kuitenkin syvästi siihen, miten he kokonaisuudessaan näkevät maailman.

Toistaiseksi monet ateistit voivat katsoa ympärilleen ja sanoa: ”Olemme vapautuneet isiemme typeristä perinteistä” ja olla tyytyväisiä, ettei mitään suurempaa ole muuttunut matkan varrella. Mutta pitkällä tähtäimellä yhteiskunta tulee muuttumaan suuresti ateismin sitä ohjatessa.

Onneksi ateismin logiikan seuraaminen sen luonnolliseen johtopäätökseen on kaukana mahdottomasta.

150 vuoden ajan uraa uurtavat ateistiajattelijat, -filosofit ja -älyköt ovat kuvailleet moraalista järjestystä, joka luonnostaan muodostuu postmodernin ateismin seurauksena. Vaikka filosofian alle mahtuu monta koulukuntaa, ne ovat yksimielisesti lähestymässä rajaa, jossa torjutaan totuus, jota ei voida tieteellisesti varmentaa tai määrittää (jolla, kuten tulemme näkemään, on mullistavia seurauksia).

Tämän me tiedämme:

Tuhansien vuosien ajan moraali on pohjattu uskomuksiin ihmisen tarkoituksesta, sielun kuolemattomuudesta ja muista totuuksista tuonpuoleisesta – kaikki uskomukset ollen uskonnollisia luonteeltaan, sillä niitä ei voi tieteellisesti arvioida. Postmoderni ateismi kuitenkin torjuu kaikki nämä käsitteet pitkällä aikavälillä samasta syystä kuin se torjuu uskonnonkin – niitä ei voi tutkia tai varmentaa tieteellisin keinoin.

Sen sijaan ateismi korvaa moraalin perustan sillä, mitä voidaan nähdä, kuulla, koskettaa tai muutoin mitata. Koska tämä eliminoi kaikki käsitteet Jumalasta ja hyvän ja pahan vuorovaikutuksesta, voimme lakata kurottautumasta ulospäin kysyäksemme: ”Mitä Jumalan lait tai maailmankaikkeuden lait vaativat meiltä?” Sen sijaan, voimme kääntyä sisäänpäin ja kysyä täydellisemmin kuin koskaan aiemmin: ”Hetkinen, mitä minä haluan?”

Sen sijaan, että moraalia ohjaisi usko vastakkaisnormeihin, kuten oikea vastaan väärä ja hyvä vastaan paha, moraalia tulee lopulta ohjaamaan yksinomaan ihmisen halut, himot ja mielijohteet – sillä nämä ovat käytännössä kouriintuntuvia. Yksinkertaisesti sanottuna, yhteiskuntaa ohjaa täysin se, mitä yksilöt luulevat haluavansa ja tarvitsevansa – eikä niinkään velvollisuudentunne jotain korkeampaa totuutta hyvästä ja pahasta kohtaan tai taivaalliset määräykset.

Ymmärtääksemme, mitä tämä kaikki tarkoittaa, meidän täytyy tunnistaa perustarve, joka ohjaa ihmisyhteiskuntaa. Vastaus aikamme suurten ajattelijoiden mukaan on tämä: kunnioitus. Enemmän kuin mitään muuta, ihmiset tarvitsevat kunnioitusta. He saattavat haluta seksiä, mutta seksi jonkun sellaisen kanssa, joka ei pidä sinua minään, ei ole tyydyttävää. He saattavat kaivata rakkautta, mutta olla sellaisen henkilön rakastama, joka ei pidä sinua vertaisenaan, on alentavaa. He saattavat janota empatiaa, mutta ilman kunnioitusta ei voi olla aitoa empatiaa.

Syy, miksi asema, varakkuus ja valta kaikki merkitsevät niin paljon niin monille ihmisille, on se, että niiden kautta ihminen ansaitsee toisten kunnioituksen.

Tämä kunnioituksen kaipuu on sama syy, miksi tutkimukset osoittavat ihmisten mieluummin saavan vähemmän palkkaa, jos se on kuitenkin enemmän kuin muilla heidän kanssaeläjillään, kuin saavan paljon palkkaa, joka on kuitenkin vähemmän kuin toisten. He mieluummin ponnistelevat taloudellisesti kuin ovat sosiaalisen toteemipaalun alimmainen kaveri. He arvostavat kunnioitusta jopa enemmän kuin rahaa.

Miksi Kain suoritti ensimmäisen murhan? Koska Kain ei kestänyt sitä, että ”Herra katsoi suopeasti Abeliin ja hänen uhriinsa, mutta Kainin ja hänen uhrinsa puoleen hän ei katsonut” (1. Moos. 4:4-5).

Tämä voimallinen halu niittää kunnioitusta pysyy aisoissa uskomuksella Jumalasta, mutta se pääsee valloilleen, kunhan viimeinenkin uskonnon vaikutuksen jäännös hävitetään yhteiskunnasta.

Ymmärtääksenne, mitä tarkoitan tällä, ajatelkaapa viimeaikaista kampanjointia samaa sukupuolta olevien avioliiton laillistamiseksi. Sen puolestapuhujat julistivat äänekkäästi, että ”rakkaus voittaa”. Mutta siinä ei koskaan ollut kyse rakkaudesta. Samaa sukupuolta olevilla pareilla oli jo oikeus rakastaa, ketä ikinä he haluavatkaan. He olisivat voineet olla tyytyväisiä syrjinnän vastaisiin lakeihin tai siviililiittoon, mutta se ei riittänyt. Ei, mitä he todellisuudessa halusivat, oli heidän liittonsa olevan yhtä kunnioitettu kuin kenen tahansa muunkin. Avioliitto oli kunnia, jonka saivat vain heteroparit, ja samaa sukupuolta olevat parit tulisivat tuntemaan itsensä vähempiarvoisiksi, kunnes se muuttuisi.

Katsokaas, kun ihmiset alkavat hylätä moraalisia sääntöjä (sillä ne perustuvat totuuksiin tuonpuoleisesta), he siirtyvät tuntemasta häpeää siitä, etteivät yllä noihin moraalisiin normeihin, olemaan vihaisia siksi, että ylipäätään joku saattaisi tuomita heidän toimintansa. He närkästyvät siitä, että kukaan ihminen tai yhteiskunnan instituutio saattaisi uskaltaa sanoa, että yhdellä vaihtoehdolla, yhdellä elämäntavalla tai yhdellä uskolla olisi suurempi moraalinen arvo kuin toisella.

Tämän seurauksena yhteiskunta alkaa pyöriä radikaalin tasa-arvoisuuden ympärillä. Tarkoittaen sitä, että ihmiset taistelevat ja taistelevat tämän aatteen puolesta, kunnes yhteiskunta ei voi eikä suostu tunnustamaan minkään vaihtoehdon olevan toista parempi – ettei millään elämäntavalla, uskolla tai toiminnalla ole suurempaa moraalista arvoa kuin toisella.

(Tasa-arvoisuudella on, totta kai, erityinen sosiaalinen arvo, mutta kristillinen tasa-arvoisuus on kovin erinäköistä kuin ateistinen tasa-arvoisuus.)

Monet postmodernia ateismia kannattavat filosofit, noudattaen ateismin logiikkaa, sanovat, että kaikenlaiset eroavaisuudet, kuten sukupuoli- ja perhehierarkiat, tulee eliminoida osana tätä prosessia. He väittävät, että kunhan radikaalin tasa-arvoisuuden voimat päästetään valloilleen ja ne syrjäyttävät vanhan perinteisen moraalin ja instituutioiden järjestelmän, maailma muuttuu tavalla, jota edes he eivät pysty täysin käsittämään.

On selvää, että joka kerta, kun yhteiskunta sallii yhtä vaihtoehtoa, yhtä elämäntapaa, yhtä uskoa kunnioitettavan ylitse muiden, jonkun täytyy tuntea tulevansa epäkunnioitetuksi. Eikä mikään luo enemmän vihaa ja epäsopua kuin epäkunnioitus – se, että saa vähemmän kunnioitusta kuin kanssaeläjänsä. Joten ateistiyhteiskunta jatkaa kamppailuaan tasa-arvon lipun alla, kunnes maailma ei pysty moraalisella mittapuulla erottamaan kahta vaihtoehtoa toisistaan.

4. Mormonin kirjasta löytyy voimallinen vastaus tähän ajatusmalliin

Muistatteko, kun Lehi sanoi, että ”on välttämätöntä, että kaikessa on vastakohtaisuutta”? (2. Nefi 2:11) Myöhempien aikojen pyhät usein yhdistävät tämän saarnan koettelemusten ja vaikeuksien tarkoitusperiin. Mutta se pitää sisällään niin paljon enemmän.

Hiljattain pitämässään konferenssipuheessa vanhin Oaks vahvisti, että Lehi ei puhunut ainoastaan vastakohdista, mitä tulee vaikeuksiin, vaan ennemminkin vastakohdista koskien eroavaisuuksia.

Ymmärtäen tämän, katsokaapa kuinka Lehin sanat vastaavat postmodernin ateismin tavoitteeseen: ”Ja jotta [Jumalan] iankaikkiset tarkoituksensa toteutuisivat ihmisen päämäärässä…oli oltava vastakohtaisuutta; kielletty hedelmäkin vastakohtana elämän puulle… Sen vuoksi Herra Jumala salli ihmisen toimia omasta puolestaan. [Mutta] ihminen ei voisi toimia omasta puolestaan, ellei yksi tai toinen häntä houkuttelisi.” (2. Nefi 2:15-16)

Lehi selittää, että jotta valinnanvapaus voi toimia, ihmisellä täytyy vapauden lisäksi olla vaihtoehtoja. Ateismin tavoite on kuitenkin tuhota moraalinen ero vaihtoehtojen välillä. Tai, toisien sanoen, ateismin tavoite on tuhota ihmisen valinnanvapaus. Ainakin siinä määrin kuin se on mahdollista.

Pohjimmiltaan juuri tämä on, mitä antimormonismi pyrkii saavuttamaan.

”Sillä on välttämätöntä, että kaikessa on vastakohtaisuutta. Ellei niin olisi, ei voisi olla vanhurskautta eikä jumalattomuutta, ei pyhyyttä eikä kurjuutta, ei hyvää eikä pahaa. Sen vuoksi kaiken on oltava osista syntyvä kokonaisuus; sen vuoksi, jos se olisi yhtä ja samaa, sen olisi jäätävä kuolleeksi, vaille…onnea tai kurjuutta, vaille tietoisuutta tai tiedottomuutta.” (2. Nefi 2:11)

”Sen tähden tämä tekisi tyhjäksi Jumalan viisauden ja hänen iankaikkiset tarkoituksensa…” (2. Nefi 2:12)

5. Tärkeä loppupäätelmä

Jos olet kamppaillut epäilyksien kanssa tai tiedät jonkun, joka on… niin ovat apostolit ja profeetatkin ennen kuin he heistä tuli apostoleita ja profeettoja. Epäilykset eivät ole vain heikkoja varten.

Olen itse henkilökohtaisesti kokenut ylivoimaisia epäilyksiä. Synkimpinä hetkinäni, kun minusta tuntui, että olen menettämässä otteen todellisuudesta – kun en enää tiennyt mikä oli todellista, mikä oli oikeaa – ainoa asia, joka auttoi minua pitämään kiinni vielä hetken pidempään, oli se, mitä juuri jaoin kanssanne tässä artikkelissa.

Näin minä kuvittelen epätoivon hetkinäni:

Näen itseni katsovan pimeään ja myrskyiseen maailmaan, jossa edessäni avautuu kaksi polkua. Olen hämmentynyt enkä tiedä, kumpi niistä minun tulisi valita. Minulla ei ole mitään keinoa todella tietää, kumman polun haluaisin valita, sillä en voi olla varma minne kumpikaan niistä johtaa. Hämmennyksen asettuessa yritän katsoa minne vasemmanpuoleinen polku johtaa. Katsoessani loitommalle, näyttäisi siellä olevan synkkä ja kauhistuttava kuilu. Ja näyttää siltä, että tämä polku johtaa minut sen syövereihin.

Mutta kääntyessäni oikealle yritän nähdä, minne toinen polku johtaa. Loitommalla ei vaikuta olevan mitään. Mutta sitten yllättäen näen jotain, joka näyttää aivan valon pilkahdukselta. Vaikuttaa siltä, että se saattaisi olla aivan pieni kynttilän liekki. On vaikea sanoa, onko se vain mielikuvitukseni tuotetta, mutta jotenkin minusta tuntuu, että se on todellinen – ja se täyttää minut toivolla.

Lopulta minun on valittava toinen poluista. Molemmissa tapauksissa kyse on todellisuudessa uskosta: kumman polun uskon johtavan minut sinne, minne haluan mennä, kumpi poluista tuo minulle haluamaani onnea? Minun täytyy valita joko polku, joka näyttää johtavan kuilun syövereihin tai polku, joka näyttää johtavan tuon valonpilkahduksen luo.

Kun olen valinnut kulkea lähemmäs tuota valonpilkahdusta, huolimatta hämmennyksestä ja ajoittain heräävästä epäilyksestä, vääjäämättä näen tuon pilkahduksen paremmin ja huomaan, ettei se ole alkuunkaan kynttilä, vaan suorastaan leimuava jättiläismäinen tähti. Se oli vain joskus vaikea nähdä kaiken sumun ja pimeyden keskellä.

Lisään oman todistukseni miljoonien muiden joukkoon – Kristus elää. Minulla on ollut liian monia kokemuksia niin valonpilkahduksista kuin leimuavista tähdistäkin, jotta voisin uskoa muuta. Uskon ihmiskunnalla olevan tarkoituksensa. Uskon, että on olemassa oikea ja väärä; uskon, että on olemassa Jumala ja iankaikkinen laki. Ja näiden asioiden vuoksi olen myöhempien aikojen pyhä eli mormoni. Sillä vaihtoehtona on ateismi, joka johdattaisi sivilisaatiomme kuilun syövereihin, jos koskaan annamme sille sen mahdollisuuden.

Artikkelin on kirjoittanut Dustin Phelps ja se on alun perin julkaistu Happiness Seekers -sivustolla. Artikkelin on suomentanut Tanja Robinson.