Monet ihmiset olettavat, että jos et “tiedä” jotakin kirkkoa koskevaa asiaa, sinulla ei ole todistusta ja olet heikko evankeliumissa. Mutta tosiasiassa, en ole koskaan ollut vahvempi evankeliumissa… eikä sillä ole mitään tekemistä “tietämisen” kanssa. Voin rehellisesti sanoa, että luottamukseni, toivoni ja uskoni vahvistuvat verrannollisesti elämääni liittyvien toimintojen myötä enemmän, kuin minkään saamani täydellisen tiedon kautta. Tuo toivo, usko ja vahvistuva luottamukseni on saanut minut omistamaan suuren osan elämästäni tätä asiaa varten.

Mutta joskus minusta tuntuu, että vain mina ajattelen näin…

Melkein joka sunnuntai voi kuulla jonkun sanovan kerran jos toisenkin sanat “tiedän”, että kirkko on tosi, tai jonkun muun yleisen “tiedän”-julistuksen. Niitä sanovat 2-vuotiaat, 20-vuotiaat ja 80-vuotiaat. Näyttää siltä, että kaikki ympärilläni tietävät ilman epäilyksen häivääkään, että kirkko on tosi. Itse asiassa näyttää siltä, että jokainen “tietää” likimain kaiken lausuessaan minkä tahansa kirkollisen lausunnon puhujakorokkeelta tai jossakin luokassa.

Uskon askeleita

Miksi sitten emme kuule ihmisten sanovan enemmän “uskon”, “toivon” tai “luotan” siihen ja siihen kirkkoon tai evankeliumiin liittyvään asiaan? Onko todellakin niin, että kaikki ovat varmoja asioista tai ovat saaneet toisen lohduttajan? En kyseenalaista tai epäile muiden vakaumuksia tai julistuksia. Se olisi tyhmää. Monet ihmiset ovat kokeneet asioita, joita mina en ole, enkä voi olettaa, että koska minä en ole kokenut niitä, ne eivät ole tapahtuneet.

Mutta tässä olen… ja yritän vielä selvittää asioita. Otan yhä uskon ja toivon askeleita pimeyteen. Toivoen, että jonakin päivänä voin sanoa samalla tavalla. Olen usein miettinyt, mikä minussa on vialla. Enkö ole hengellisesti herkkä? Enkö ole tarpeeksi hyvä saadakseni todistuksen tai tämän tiedon, josta niin monet puhuvat? Miten minulla ei ole ollut näitä vakuuttavia ilmoituksellisia kokemuksia? Miksi Moronin antama haaste kohdassa Moroni 10:3-5 ei toiminut minulla? Jäikö minulta jotain väliin? Eivätkö rukoukseni ole tarpeeksi vilpittömiä? Enkö opiskele tarpeeksi?

Muutamia viikkoja sitten pidin puheen kirkossa 12-vuotiaan vasta asetetun diakonin kanssa. Kaikki varmasti odottivat, että hän päättäisi puheensa sanoilla: “Tiedän, että kirkko on tosi”, ja muilla yleisillä fraaseilla, joita olemme tottuneet kuulemaan. Me vain olemme sellaisia. Ja sanomme niin. Veli ennen meitä luultavasti sanoi niin ja sisar meidän jälkeemme sanoo sen myös. Se saa olomme onnelliseksi, turvalliseksi ja hengellisesti lujaksi. Kukaan meistä ei halua näyttää heikolta evankeliumissa tai että meidät leimataan epäilijäksi. Jostakin syystä me ihmiset tunnemme olomme yksiselitteisesti epämukavaksi epävarmuudessa. Haluamme antaa “voimakkaan” todistuksen. Siispä sanomme monissa tilanteissa saman kuin muut. Mutta tämä uuden uutukainen diakoni tyrmistytti ja yllätti minut. Hänen sanojensa täsmällisyys ja rehellisyys innoittivat minua istuessani korokkeella hänen takanaan. Hän nousi ylös ja sanoi suunnilleen näin: “Katsokaas… yritän yhä selvittää asioita. Pidän kirkossa käymisestä ja pidän tunteesta, jonka saan pitäessäni käskyt. Uskon kirkkoon ja odotan oppivani lisää.” Se oli hyvin syvällinen ja opillisesti tarkka puhe, ja se tuli hänen sydämestään. Siinä ei ollut mitään kulttuurillista tai vanhempien sanojen sanasta sanaan toistamista. Ei vertaispainetta. Ei halua vain sopia joukkoon. Hän oli oma itsensä, joka teki paljon työtä tullakseen vannoutuneemmaksi uskovaksi.

“Tiesikö” tämä nuori mies, että kirkko on tosi? Ei, mutta hän “tiesi”, miltä hänestä tuntui, kun hän tuli kirkkoon ja piti käskyt. Se, että kirkossa käyminen tuntuu hyvältä ei edellyttänyt tiukkoja lausuntoja siitä, että kirkko on totta tai mitään muitakaan absoluuttisia kannanottoja. Mutta me palaamme tuohon lauseeseen, koska meitä pelottaa tai ahdistaa tai emme tiedä, mitä sanoa.

Mikä kirkko on?

Jos joku sanoo, että kirkko on tosi, mitä se oikeastaan tarkoittaa? Uudessa testamentissä määritellään kirkon olevan Kristuksen ruumiin ihmisiä tai jäseniä. Eli kirkon määritelmä on ryhmä ihmisiä. Mutta pyhissä kirjoituksissa sanotaan, että meidän ei pitäisi koskaan luottaa lihan käsivarteen, vaan luottamaan Jumalaan. Tiedämme kokemuksesta, että ihmiset eivät ole aina uskollisia. Heissä on vikoja ja heikkouksia. Meissä kaikissa on. Näyttää siltä, että nykyään määrittelemme kirkon organisaatioksi, joka sisältää kirkon hallinnon sekä opin ja käytänteiden julki tuomisen. Mutta olennaisia oppeja lukuunottamatta, kirkko muuttuu myös jatkuvasti. Kirkko, joka oli totta 1830-luvulla on hyvin erilainen kirkko, jota me niin järkkymättömästi pidämme totena nykyään.

Ennen tämän kirjoituksen julkaisemista juttelin monien ystävien ja kirkon jäsenten kanssa, ja kysyin heidän mielipidettään asiasta. Melkein kaikki, joiden kanssa keskustelin, esitti ajatuksen siitä, että olemme yleismaailmallisesti vaihtaneet sanan “uskoa” sanaan “tiedän”. Kun kysyn joltakin, mitä hän tarkoittaa käyttäessään sanaa “tiedän” kirkoon liittyvissä asioissa, he melkein aina sanovat, että “heistä tuntuu, että he tietävät.” “Tunteminen”, että tiedät on hyvin eri asia kuin todella jonkun asian tietäminen.

Tiedän ≠ Uskon

Muistan ihmisten kertoneen minulle lähetystyössäni, että minun pitää käyttää sanaa “tiedän”, kun opetan tai kerron todistukseni. Mutta mitä jos en tiennyt? Mitä jos vain vain luotin? Mitä jos minulla oli vain uskoa? Eikö rehellinen toiveeni, luottamukseni ja uskoni olleet riittäviä tuomaan joku Kristuksen luokse? Jätin kaiken mennäkseni lähetystyöhön… ja se kaikki tapahtui uskon, toivon ja luottamuksen voimin. David O. McKay oli samankaltaisessa tilanteessa heikon ja hauraan todistuksensa kera lähetystyöhön lähtiessään. B. H. Roberts ponnisteli todistuksensa kanssa Mormonin kirjasta vuosien ajan, jopa palvellessaan lähetysjohtajana ja seitsenkymmenenä. Hänen luottamuksensa ja uskonsa veivät häntä eteenpäin. Ei hänen tietonsa. Tuo luottamus ja usko teki hänestä erään suurimmista tutkijoista ja teologisista myötävaikuttajista, joita kirkolla on koskaan ollut.

Se, mitä tällä tarkoitan, on: Milloin usko ei enää ole riittänyt? Milloin siitä, että ei “tiedä”, tuli epäilijän attribuutti? Opissa ja liitoissa Herra sanoo (OL 46: 12-14):

“Toisille on annettu toinen, ja toisille on annettu toinen, jotta kaikki siten hyötyisivät.”

“Pyhä Henki antaa toisten tietää”

“Toisten annetaan uskoa heidän sanoihinsa”

Pyhä Henki antaa toisten tietää. Uskon sen. Mutta ei kaikkien ihmisten. Eikä kaikkien ihmisten voi olettaa tietää tai sanovan, että he tietävät. Kristus pyytää meitä tulemaan eheiksi ja täydellisiksi luottamalla ja uskomalla Hänen nimeensä. Oppimaan rivi riviltä ja periaate periaatteelta evankeliumista olettaen, että emme tiedä kaikkea, emmekä tule tietämään kaikkea ennen kuin olemme palanneet verhon tuolle puolen. Me olemme oppimassa. Mutta jos sanomme “tietävämme” asioita, jotka ovat suureksi osaksi mahdotonta tietää tässä elämässä, oppimisen etsinnän pitäisi loppua. Silloin olemme harjoitelleet tarpeeksi uskoa.

Tiedon lahjan saaminen on lahja. Mutta uskon ja luottamuksen lahja on myös lahja. Toinen ei ole toistaan suurempi. Molempia annetaan erilaisille ihmisille eri aikoina, jotta he voivat soittaa konsertissa yhdessä. Tarkoituksena ei ole vähätellä tai ylentää kumpaakaan lahjaa.

Nykyajan pyhien kirjoitusten perusteella ymmärrän asian niin, että on hyväksyttävää vain “uskoa”. Koko Uusi testamentti on täynnä tapahtumia, joissa Vapahtaja johdonmukaisesti ja jatkuvasti pyytää ihmisiä “vain uskomaan”. En ole koskaan lukenut mistään, että Vapahtaja pyytäisi meitä “tietämään”. Kyse on aina siitä, että meillä olisi pikkuriikkisen luottamusta ja uskoa. “Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe.” (Joh. 20:29) “Kaikki on mahdollista sille, joka uskoo.” (Mark. 9:23). Hän käytti jopa sinapinsiementä esimerkkinä siitä, miten pieni tuon uskon tarvitsee olla. Mutta tänä aikana meistä tuntuu, että meidän täytyy vain tietää täysin… ja jos et tiedä… no, sitten teet varmaankin jotakin väärin. Se on kulttuurisesti jäykistävää ja se saa kirkkoon tutustuvat kavahtamaan hämmennyksestä.

Mistä tämä käsitys siitä, että täytyy “tietää”, on alun perin lähtöisin? Jotkut ihmiset sanoivat, että he tiesivät, että mustat eivät saisi pappeutta. Toiset sanoivat, että he tiesivät, että moniavioisuus oli iankaikkinen periaate. Entäpä se lukematon määrä tiedemiehiä ja tutkijoita, joilla on temppelisuositus, ja jotka väittelevät siitä, sijoittuvatko Mormonin kirjan tapahtumat Pohjois-Amerikkaan vai Mesoamerikkaan? Epäilemättä he vetoavat suosituksiinsa ja vahvistavat mielipiteensä perustelemalla, että heillä on hengellinen vahvistus niiden totuudesta. Voiko heillä olla vastakkaisia teorioita ja voivatko molemmat osapuolet silti olla oikeassa… kun molemmat vetoavat henkilökohtaiseen hengelliseen todistukseen teoriansa oikeellisuudesta? Miten monta vahvaa todistusta olet kuullut jostakin kirkon ohjelmasta, oli se sitten partio tai kotiopetus tai seurakuntien lähetystyösuunnitelmat, joista joku on sanonut, että hän “tiesi”, että se on Herran tahto. Ja sitten viileänä huhti- tai lokakuun aamuna… se ei olekaan. Me tiedämme… ja sitten emme tiedäkään. Emmekö ole jo tähän mennessä oppineet, että se, mitä ajattelemme tietävämme, todennäköisesti kehittyy tai muuttuu? Miksi kaiken pitää olla niin ehdotonta? Miksi emme voi vain sanoa, että uskomme sen ja sen tapahtuvan, tai että se ja se ohjelma tuo minut lähemmäksi Kristusta? Ja sitten pistää paremmaksi! Me kadotamme itsemme oikeassa olemisen etsinnässä sen sijaan, että kadotamme itsemme pyrkimyksessämme tulla paremmaksi.

Uskon, että käytämme virheellisesti ja liikaa sanaa “tiedän” hengellisyyttä ja kirkkoa koskevissa asioissa. Uskon henkilökohtaisesti, että teemme niin kulttuurina niiden kustannuksella, jotka eivät oikein “tiedä” tai joista on epämukavaa sanoa niin. En usko, että alkuperäiset apostolit puhuivat niin… ja mikä kiehtovinta, en usko, että nykyajan apostolitkaan puhuvat niin. Olin utelias, joten päätin kuunnella viimeisimmän yleiskonferenssin puheet uudelleen. Halusin kuunnella kulttuurillista slangia apostoleiden todistuksista. Ja kuinka ollakaan… sitä ei ollut. Kukaan heistä ei sanonut lausetta: “Tiedän, että kirkko on tosi” tai mitään muutakaan sellaista. En väitä, että he eivät ole koskaan sanoneet niin tai että he eivät sanoisi niin (tiedän, että jotkut ovat). Tarkoitan sitä, että he eivät käyttäneet sellaista kieltä viimeisimmässä konferenssissa. Olen myös kiinnittänyt huomiota BYU:n tutkijoihin, seitsenkymmeniin ja muihin kirkon yleisauktoriteetteihin. Kuulin vain vähän aikaa sitten Sherri Dewn puhuvan Claremont Collegessa ja käyttävän sanaa “uskon” jatkuvasti satojen mormonien ja protestanttien edessä. Hän ei kertaakaan käyttänyt sanaa “tiedän”.

Me uskomme

Useimmat meistä pitävät itseään “uskovina”, eikö? Ei “tietäjinä”. Eikö tunnu siltä, että käyttäessämme sanaa “usko”, toisten puolustelu vähenee ja ovi aukeaa keskustelua varten? Kun taas sana “tiedän” sulkee oven ja saa aikaan luonnollisen reaktion väitellä tai puolustella? Voisiko olla, että tämä sanonta “tiedän” on niin yleinen lähetyssaarnaajien keskuudessa, että se karkottaa ihmiset ja sinkoaa meidät kirkkona aikakauteen, jona kastetaan vähiten käännynnäisiä ikinä?

Joseph Smith on tiivistänyt kirkkomme ja uskomme 13 ydinoppia kahteen sanaan: “Me uskomme…” Me uskomme Jumalaan. Me uskomme profetiaan. Me uskomme Raamattuun ja Mormonin krijaan. Me uskomme! Me toivomme! Me kestämme… ja toivomme voivamme kestää kaiken.” Uskonkappale toisensa jälkeen vie meitä kohti uskoa, ei tietoa. Ei ihme, että B. H. Roberts piti Wentworth-kirjeestä niin paljon, kutsuen sitä “yhdeksi parhaimmista asiakirjoista kirkkomme kirjallisuudessa”. Joseph Smith pyysi ihmisiä uskomaan uskonkappaleiden kautta. Jeesus, joka oli mittaamattoman paljon suurempi kuin Joseph Smith, pyysi meitä vain uskomaan. Joten miksi sitkeästi kuiskaamme “tiedän” alkeisyhdistyksen lastemme korviin?

Yhdessäkään temppelisuosituspuhuttelun kysymyksessä ei kysytä “tiedätkö?”. Siinä kysytään: “Uskotko ja onko sinulla todistus…”

Jokaisen todistuksen, oppitunnin, puheen ja rukouksen jälkeen sanomme yhden sanan. “Aamen”. Tuo sana “aamen” tarkoittaa hepreaksi “usko”. Me vahvistamme yhä uudelleen uskoamme sanoihin, joita juuri puhuttiin. “Uskon. Uskon.”

Tämän tiedän

On olemassa ihmisiä, jotka sanovat tietävänsä, eivätkä silti tee mitään tuolla tiedolla. Minulla on sukulaisia, jotka eivät ole käyneet kirkossa vuosikymmeniin, ja silti he sanovat, että he “tietävät” kirkon olevan totta. Tietävätkö he todella? Jos he todella tietävät, antaisivatko he mitättömän kiistan vanhinten koorumin johtajan kanssa pitää heidät poissa kirkosta?

Kaikki asiat, jotka olen tehnyt elämässäni kirkon ja evankeliumin takia, tein ilman täydellistä tietoa. Olen palvellut lähetyssaarnaajana ja uhrannut paljon. Palvelin aamuseminaarin opettajana; nousin ylös joka aamu puoli viisi. Palvelin temppelityöntekijänä ja minulla on ollut monia vaativia tehtäviä kirkossa. Olen myös kirjoittanut blogia puolustaakseni kirkkoa siihen pisteeseen, että olen ollut fyysisesti, henkisesti tunneperäisesti nääntynyt. Kaiken tämän tein tietämättä mitään muuta kuin tämän:

Tiedän, että Jeesus Kristus, kuten Hänestä on kerrottu Raamatussa, tekee minusta paremman ja onnellisemman miehen. Tiedän tämän, koska olen kokenut elämää Hänen kanssaan ja ilman. Tiedän miltä tuntuu elää Hänen opetustensa mukaan ja miltä tuntuu pitää Hänen käskynsä, kuten ne löytyy pyhistä kirjoituksista, ja tiedän myös miltä tuntuu, kun en ole tehnyt niin. Olen kokenut vastakohdan. Se on todellista minulle.

Tiedän myös, että Mormonin kirja tekee minut paremmaksi. Kaikista lukemistani kirjoista en ole löytänyt toista, jota voisi verrata siihen syvällisyydessä, monimuotoisuudessa ja viisaudessa. Siitä saadut todisteet vahvistavat minulle sen totuutta. Ja silti, en ole saanut samanlaista kokemusta Joseph Smithistä, Oliver Cowderystä tai kenestäkään muusta henkilöstä kirkossa, joilla on täydellinen tieto kirjan historiallisuudesta. En ole aivan vielä siellä. Mutta uskoni on vahva. Niin vahva, että voisit ajatella minun pidelleen noita levyjä, pukenut päälleni rintakilven ja pitänyt Labanin miekkaan omissa käsissäni.

Tiedän, että ilman ymmärrystäni Kristuksesta ja Häneen liittyvästä evankeliumin palautuksesta, minulla ei olisi toivoa tulevaisuudesta. Vain Hän ja Hänen sinetöimisvoimansa antavat minulle toivoa sellaisesta elämästä, jota haluaisin elää nyt ja seuraavassa elämässä.

On myös monia muita asioita, joita tiedän. Mutta kun kyse on uskonnosta ja uskosta, juuri toivo ja sen tuoma luottamus antaa sen vakauden, jota tarvitsen etsiessäni Kristusta ja Hänen hyvyyttään. Eräs päättäväisimmistä apostoleistamme sanoi kauan aikaa sitten: “Uskon Kristukseen. Hän on kuninkaani ja laulan Hänelle koko sydämestäni.”

 

Alkuperäisen artikkelin on kirjoittanut Greg Trimble ja se on julkaistu gregtrimble.com -sivustolla. Artikkelin on kääntänyt Krista Kora.