Elämässäni on ollut havaittavissa tietty teema viime päivinä, josta halusin kirjoittaa. Sen voi tiivistää yhteen sanaan: kuuliaisuus.
Mutta tuo sana. Joskus se aiheuttaa minulle pienen paniikkikohtauksen – ei siksi, ettenkö uskoisi siihen, vaan siksi, että perfektionisti-itseni on vuosien varrella käyttänyt rutkasti aikaa tuskaisesti väännelleen käsiään pohtiessaan kykenemättömyyttään olla täydellisen kuuliainen Jumalan kaikille käskyille kaikkina aikoina. Minä myös helposti häkellyn ”näin hyvä mormoni tekee” -tarkistuslistojen äärellä. Lisäksi, olen vuosien varrella suorastaan hikoillut huolesta sen suhteen, kuinka kovin kauas jään Kristuksen kaltaisista luonteenpiirteistä.
Sillä Hänhän oli täydellinen.
Ja minä en ole.
Useita kuukausia sitten ryhdyin yrittämään ymmärtää tätä tärkeää opillista periaatetta paremmin. Käännyin Nefin puoleen Mormonin kirjassa, sillä Nefi puhuu paljon kuuliaisuudesta. Arvelin hänen ehkä pystyvän opettamaan minulle jotain.
Ja hän opetti. (No, Herra opetti, mutta tiedätte kyllä, mitä tarkoitan.)
Minua muistutettiin, tietysti, että Nefi oli kuuliainen sielu. Hän eli Mooseksen lain mukaan. Hän välitti Kymmenestä käskystä (muuten hän ei olisi välittänyt koko Laban-jutusta). Ja kuten sanoin, hän puhui paljon kuuliaisuudesta. Sillä oli merkitystä hänelle.
Mutta opiskellessani enemmän Nefistä ja hänen kuuliaisuudestaan, huomasin, että suuren osan aikaa, kun hän puhuu kuuliaisuudesta, hän puhuu kuuliaisuudesta henkilökohtaista ilmoitusta kohtaan, eikä niinkään Jumalan meille kaikille antamia yleisiä käskyjä kohtaan. (Edelleen, kuuliaisuudella tuossa tarkoituksessa oli merkitystä hänelle.)
Mutta tällä uudella oivalluksella oli merkitystä minulle, sillä se teki yhtäkkiä kuuliaisuudesta henkilökohtaisempaa – jotain, joka ei ole vain minun yritykseni olla hyvä kristitty tai hyvä mormoni, vaan mahdollisuus ymmärtää, mitä Jumala haluaa minun, Michellen, tietävän ja tekevän omassa elämässäni.
Olen miettinyt Nefiä jälleen tällä viikolla. Luin kirjeen veljenpojaltani, joka juuri lähti lähetyssaarnaajien koulutuskeskukseen. Hänen kirjeensä ovat mahtavia. (Nefistä puheen ollen, hän jaottelee kirjeensä ”suurten levyjen” yleisiin asioihin ja ”pienten levyjen” hengellisiin oivalluksiin. Ihanaa.)
Lukiessani hänen kirjettään yhdelle tyttäristäni, huomasin pienen punaisen langan. Yhdistän jotain, jonka hän sanoi suurten levyjen osiossa, johonkin, josta hän puhui pienissä levyissä.
Opetamme tällä hetkellä epäröivää ateistia, jolla on paljon kysymyksiä. Keskustelumme ovat aina superhauskoja, mutta onnistumme aina välittämään jonkin tärkeän ja keskeisen viestin ja haasteen, hänen lievästi irrallisista kysymyksistään huolimatta. Hän edistyy ja etsii lisää valoa ja totuutta päivittäin ja on halukas tekemään niin pitämällä käskyt (O&L 93:28). (Lue tuo kohta – sillä on merkitystä tämän kirjoitukseni kannalta.) ….
Pyhien kirjoitusten tutkimisessa on kolme tärkeintä osa-aluetta: tiedon oppiminen, oivallusten saaminen ja ilmoituksen vastaanottaminen. Ensimmäinen kartuttaa tietämystä, toinen ymmärrystä, mutta kolmas sisältää aina henkilökohtaisen soveltamisen ja Hengen kutsun toimimaan. Tajusin, että olen liian usein tiedon sokaisema ja liian helposti oivallusten tyydyttämä, että en saavuta kaikista tärkeintä tavoitetta.
Samalla tavoin, toistojen suuri määrä kirkon oppiaiheissa, pyhissä kirjoituksessa sekä temppeli– ja evankeliumin toimituksissa ei ole ainoastaan tarkoitettu informatiiviseksi, vaan johtamaan ilmoituksellisiin kokemuksiin. ….
Ilmoituksen saaminen kasvattaa uskoamme vain, jos toimimme sen mukaisesti. Senpä takia Laaman ja Lemuel eivät kasvattaneet merkeistä ja enkeleistä huolimatta kestävää uskoa, sillä he eivät toimineet saamiensa vastausten mukaisesti.
Tuo oivallus Laamanista ja Lemuelista todella osui minuun. Tärkein asia, joka erotti heidät Nefin ja hänen kansansa löytämästä onnesta, oli yksinkertainen kuuliaisuus; toimiminen sen mukaan, mitä he olivat nähneet ja oppineet.
Veljenpoikani ajatukset pyörien mielessäni ja sydämessäni luin uudelleen Franklin D. Richardsin yleiskonferenssipuheen vuodelta 1972.
”Vapahtajan elämä on täynnä tapauksia, jolloin hän sovelsi ’tapahtukoon Sinun tahtosi, ei minun’ -periaatetta. Kristuksen kyky soveltaa tätä suurenmoista periaatetta elämässään mahdollisti hänen tulla täydelliseksi.
Soveltaessamme ’tapahtukoon Sinun tahtosi, ei minun’ -periaatetta omassa elämässämme, voimme samalla tavoin kulkea kohti täydellisyyttä ja todellista onnea. …
Saavuttaaksemme tuon halutun onnen tässä elämässä ja tätä seuraavassa, meidän tulee päättäväisesti kohdata haasteita ja koettelemuksia, tulivatpa ne missä muodossa tahansa, säilyttäen itsessämme ’tapahtukoon Sinun tahtosi, ei minun’-hengen.” (Thy Will Be Done, O Lord, Franklin D. Richards)
Mieleeni muistui lainaus kirkon 12 askeleen ohjelmasta – ohjelma, joka on minun hengellisen elämäni tärkeimpiä osasia. Tämä on vanhin Neal A. Maxwellilta:
”Oman tahtonsa alistaminen on oikeastaan ainoa täysin henkilökohtainen asia, joka meillä on laskea Jumalan alttarille. Se on kova oppi, mutta se on tosi. Monet muut asiat, joita me ’annamme’ Jumalalle – miten kaunista se meistä onkin – ovat itse asiassa sellaisia asioita, joita Hän on jo antanut meille, ja Hän on lainannut ne meille. Mutta kun me lopulta annamme itsemme sallimalla oman tahtomme sulautua Jumalan tahtoon, niin silloin me todella annamme Hänelle jotain.” (Insights from My Life, Neal A. Maxwell, Ensign 8/2000)
(Sivuhuomautuksena: tämä ei ole minulle helppo ajatus ymmärtää, osittain siksi, etten aina yksinkertaisesti tiedä, mikä Jumalan tahto on. Tämäkin on osa tuskaista käsien vääntelyä minulle. Joskus käytän niin paljon aikaa ja energiaa huolehtimiseen siitä, mitä Jumala haluaa minun tekevän, peläten tekeväni jotakin väärin. Ja kuitenkin, oppiessani tuntemaan Jumalan paremmin, opin myös, että usein Hänen tahtonsa tekee itsensä tietyksi. Minun ei tarvitse väännellä käsiäni tai huolehtia. Tämä ei tarkoita, ettei minun koskaan tarvitse ponnistella (jälleen, ajattelen Nefiä), mutta Jumala löytää tapoja kertoa minulle, mitä Hän haluaa minun tietävän. Lisää tästä hetken päästä.)
Pari tuntia tämän ajatusketjun alettua, satuin tarvitsemaan presidentti Uchtdorfin viimeisintä yleiskonferenssipuhetta johonkin työn alla olevaan juttuuni. Jälleen viesti auliista kuuliaisuudesta oli siinä silmieni edessä minun pohdittavanani.
”Koska [hyvä paimen] rakastaa teitä, Hän löytää teidät. Hän nostaa teidät riemuiten hartioilleen. Ja kun Hän tuo teidät kotiin, Hän sanoo kaikille: ’Iloitkaa kanssani! Minä löysin lampaani, joka oli kadoksissa.’
Mutta, te saatatte miettiä, miten tämä koskee minua. Varmastikin minun täytyy tehdä enemmän kuin vain odottaa tulevani pelastetuksi.
Vaikka rakastava Isämme haluaa, että kaikki Hänen lapsensa palaavat Hänen luokseen, Hän ei pakota ketään taivaaseen. Jumala ei pelasta meitä vasten tahtoamme.
Mitä meidän on siis tehtävä?” (Hän nostaa teidät hartioilleen ja kantaa teidät kotiin, Dieter F. Uchtdorf, Liahona 4/2016)
Yleensä aivoni valmistautuvat tarkistuslistaan tai niin usein kuulemaamme määräykseen noudattaa KAIKKIA Jumalan käskyjä. Mutta kuten sanoin (vaikka olenkin pohjimmiltaan käskyjen noudattaja), tuo käsite, ”KAIKKIA”, saa minun helposti ahdistuvat ja perfektionistiset kuolevaiset aivoni häkellyksiin. Presidentti Uchtdorfin ajatukset peilaavat enemmän sitä, mitä olen kokenut alkaessani ymmärtää paremmin, kuinka Jumala toimii elämässäni.
”[Kristuksen luo tuleminen] edellyttää hieman uskoa. Mutta älkää vaipuko epätoivoon. Ellette pysty tällä hetkellä osoittamaan riittävää uskoa, aloittakaa toivosta.
Ellette pysty sanomaan tietävänne, että Jumala on olemassa, te voitte toivoa, että Hän on. Te voitte haluta uskoa. Se riittää alkuvaiheessa.
Toimikaa sitten tuon toivon pohjalta ja kääntykää taivaallisen Isän puoleen. Jumala osoittaa rakkautensa teitä kohtaan, ja Hänen pelastuksen ja muutoksen työnsä alkaa.
Ajan mittaan huomaatte Hänen kätensä omassa elämässänne. Tunnette Hänen rakkautensa. Ja jokaisella ottamallanne uskon askeleella halu kulkea Hänen valossaan ja seurata Hänen tietään kasvaa.
Nimitämme näitä uskon askelia ’kuuliaisuudeksi’.”
Vanhin Richards sanoi, että kuuliaisuus on avain täydellisyyteen. Ja niin aioin nimetä tämän kirjoitukseni.
Mitä tunsin, lukiessani vanhin Richardsin puhetta, oli kuitenkin enemmänkin samoilla linjoilla presidentti Uchtdorfin sanoman kanssa. Tällainen rivi-rivin-päälle -tyyppinen kuuliaisuus, jota presidentti Uchtdorf kuvailee, on kuuliaisuutta, jota minäkin voin ymmärtää. Voin etsiä yhteyttä Jumalaan, tänään, voin yrittää nähdä Hänen kättensä jäljen, tänään, ja tekemällä näin päivittäin, voin vahvistua uskossa ja uskollisuudessa. Voin vahvistua armossa ja totuudessa – aivan kuten Jeesus teki. (Kappas. Ehkä onkin helpompaa olla Jeesuksen kaltainen, kuin ajattelinkaan.) Ero minun ja Jeesuksen välillä on se, että minulla on Vapahtaja paikkaamassa puutteeni. Hänen täytyi käydä se läpi täydellisenä (mutta kuinka Hän teki sen? Olemalla yhteydessä Jumalaan joka hetki, joka päivä) ja koska Hän teki sen, minun tarvitsee vain aloittaa siitä, missä olen – tänään. Minun tehtäväni on olla kuolevainen. Hänen tehtävänsä on paikata puutteeni.
Aloita siitä, missä olet! (Toinen presidentti Uchtdorfin lausahdus yleiskonferenssipuheesta.) Eikö se olekin toivontäyteinen ajatus? Yksi päivä kerrallaan voimme tulla täydellisimmiksi tullessamme täydellisiksi luottamuksessamme Jumalan tahtoon ja Hänen rakkauteensa meitä kohtaan – yhteisesti ja yksittäin.
Kirjoittaessani tätä, mieleeni tuli suosikkioivallukseni lempikirjailijaltani liittyen 12 askeleen ohjelmaan. Päätän kirjoitukseni hänen ajatuksiinsa.
”Olen oppinut joitain ajatuksia Jumalan tahdosta elämäni suhteen, Jumalasta ja suhteestani Jumalaan. Jumalan tahto ei ole ulkopuolinen, mahdoton, pakotettu asiainjärjestys elämälleni. Jos se on Jumalan tahto, se tapahtuu. Yleensä se tapahtuu luonnostaan, ilman minkäänlaisia hallintayrityksiä minun puoleltani.
Joskus on ollut vaikeita asioita opittavana. Nämä asiat kuitenkin täytyi oppia, jotta voisin selvittää joitain asioita itsessäni ja jotta voisin saada parhaan mahdollisen elämän.
Yleensä minun täytyy odottaa pidempään kuin haluaisin. Ja prosessiin kuuluu paljon asioista irti päästämistä.
Jumalan rakkaus on välitön ja voimallinen, mutta lempeä, parantava ja hoivaava. Se ottaa huomioon, mitä minä haluan ja tarvitsen. Jumalan tahtoon kuuluu kuri, ei riisto. …
Astuminen Jumalan huolenpidon piiriin on kevyt askel – askel, joka tuo rauhaa ja sopusointua.” (A Codependent’s Guide to the Twelve Steps, Melodie Beattie)
Artikkelin alun perin julkaistu Mormon Women -sivustolla ja sen on suomentanut Tanja Robinson.
