Minun täytyi lopulta ottaa lomaa Facebookista. Dallasin tapahtumat olivat liikaa. Ei kuitenkaan ehkä itse tapahtumat, vaikka ne olivatkin äärimmäisen kauheita. Dallasin alue on ollut kotini lähes 25 vuoden ajan. Olen todistanut rotujen välisiä jännitteitä täällä noina vuosina, ja niin kauhistuttava, kuin tuo julma hyökkäys järjestyksenvalvojia vastaan olikin, jossakin mieleni sopukoissa tiesin, että sellainen väkivalta olisi mahdollista.

Uutiset eivät olleet se asia, joka ajoi minut pois sosiaalisesta mediasta. Sen teki ihmisten reaktiot.

Haluan kovasti kunnioittaa perhettäni, ystäviäni ja liikekumppaneitani, jotka tunnen verkon välityksellä. Mutta useiden viime vuosien aikana minua ovat yhä enemmän alkaneet häiritä ajattelemattomat vastaukset, yliyksinkertaistamiset, laajat yleistykset ja suoranaiset vihamielisyyden ilmaukset ihmisiltä, joilta en olisi niitä odottanut. Yritin olla välittämättä siitä. Osallistuin siihen jopa itsekin. Ensimmäinen sai minut turhautuneeksi, jälkimmäinen vihaiseksi. Vältteleminen tuntui parhaalta vaihtoehdolta. Ainakaan en itse olisi mukana lisäämässä vihamielisyyttä.

Erityisesti minua vaivaa se, että monet hullut mielipiteet tulevat kirkon jäseniltä. Kristuksen opetuslapsina meidän tehtävänämme on olla rauhantekijöitä. Joka viikko teemme liiton, jossa lupaamme ottaa päällemme Rauhan Ruhtinaan nimen. Kun otamme osaa kiistoihin, kun lisäämme huutomme väkivaltaiseen melskeeseen, hylkäämme uskomme ydinosan.

Kuinka me siis voimme olla rauhantekijöitä, kun itse olemme vihoissamme? Kuinka voimme säädellä hulluutta? En väitä olevani asiantuntija tässä asiassa, enkä halua antaa sellaista vaikutelmaa, että oma vereni ei kiehuisi silloin tällöin, mutta uskon, että on joitakin periaatteita, joita voimme soveltaa omaksuessamme tehtävän olla rauhantekijöitä.

Ensiksi, emme voi julistaa rauhaa ennen kuin harjoitamme sitä.

Buddhalaiset näyttävät onnistuvan tässä paremmin kuin useimmat tapaamani ihmiset, ja heidän opetuksensa ovat auttaneet minua muokkaamaan ajatuksiani tässä asiassa. Emme voi edistää rauhaa ennen kuin se on meillä itsellämme. Meidän täytyy hengittää. Meidän täytyy löytää keino hidastaa omia reaktioitamme tapahtumiin, jotta voimme ajatella ennen kuin teemme tai puhumme. Osa sitä prosessia on vetää itsemme pois sellaisten ärsykkeiden ulottuvilta, jotka antavat kipinän raivostumiseen. Meidän täytyy löytää hiljaisia hetkiä, jolloin voimme rauhoittaa sielumme. Monet kutsuvat sitä mietiskelyksi. Ja sen ydin on yksinkertainen harjoitus poistua mereltä, kun aallot ovat säälimättömiä. Me istumme. Hiljennymme. Hengitämme.

Elämme välittömien ärsykkeiden ja vastausten maailmassa. Emme ainoastaan reagoi nopeasti maailman tapahtumiin. Meistä tulee osa niitä. Me kuulutamme niitä julki sitä mukaa kuin ne etenevät. Syy siihen, miksi meille ei enää tule päivän lehteä on se, että tämän päivän lehden uutiset ovat kirjaimellisesti eilisen uutisia. Emme käytä aikaa tiedon käsittelemiseen. Sen sijaan, me saamme tietoa, me reagoimme siihen ja siirrämme sen eteenpäin.

Hidasta. Käsittele. Hengitä.

Toiseksi, hanki koulutus.

Tuo saattaa kuulostaa vähän ylimieliseltä. Sen ei ole tarkoitus olla sitä. Mutta on olemassa sellaisia tapoja analysoida tapahtumia, jotka saattavat pehmentää ylireagointeja ja yleistyksiä, jotka johtavat vastuuttomiin ja eripuraa lietsoviin kommentteihin. Useimmat tilanteet eivät ole mustavalkoisia, ja käytännössä mitään ei voida riittävästi referoida yhdessä lauseessa. Mutta elämme maailmassa, jossa lisääntyvässä määrin tiedotetaan nasevin meemein ja 140 kirjaimen tutkielmilla. Harkitsevaisuus ei ole suosiossa. Nasevuus taas on.

Mitä syvempi ymmärryksemme asioista on, sitä selvemmin huomaamme helppojen vastausten poissaolon. Elämä on monimutkaista. Ihmiset ovat monimutkaisia. Tarkoitusperiä on mahdotonta osoittaa varmasti. Yksinkertaiset ratkaisut ovat usein liian pelkistettyjä. Mitä lähemmin tutkimme ihmisiä ja tapahtumia – ja mitä enemmän kuuntelemme näkemyksiä, jotka eivät toista omiamme – sitä vähemmän todennäköistä on se, että sortuisimme pikakorjauksiin, laajoihin yleistyksiin tai ehdottomiin mielipiteisiin. Se ei tarkoita, että lähempi tarkastelu johtaisi meidät kaikki samaan lopputulokseen. Päinvastoin. Mutta se voi auttaa meitä välttämään tepastelua hulluuden partaalla.

Kolmanneksi, seuraa Kristuksen esimerkkiä.

Kyllä, olen nähnyt sen meemin. Tiedän, että kun kysyt ”Mitä Jeesus tekisi”, pöytien kääntäminen ja ihmisten takaa ajaminen ruoskan kanssa ovat vaihtoehtoja. Onhan se hauskaa, mutta enimmäkseen siksi, että se on niin järjetöntä. Näemme Uudesta Testamentista, kuinka Kristus päivittäin oli tekemisissä ihmisten kanssa, jotka eivät vain olleet eri mieltä Hänen kanssaan; he pitivät Häntä harhaoppisena. He eivät vain väitelleet Hänen kanssaan; he juonittelivat Hänen tappamistaan. Joka käänteessä joku yritti tuhota Hänen tehtävänsä, mukaan luettuna Hänen omat arvaamattomat opetuslapsensa ja ystävänsä. Se oli jatkuvaa ristiriitojen kyllästämää elämää.

Kristus näytti kuitenkin esimerkin rauhanomaisesta eripuraisuudesta. Jopa Hänen paheksuntaansa pehmitti myötätunto. Hänellä oli täydellinen kyky erottaa ihmisiä kohtaan tuntemansa rakkaus  heidän tekojensa aiheuttamasta pettymyksestä tai jopa tyrmistyksestä. Viimeisinä tunteinaan Hän vastasi syytöksiin hiljaisuudella. Hän tarjosi anteeksiantoa vastineeksi solvauksille. Kertomuksessa Hänen ”oikeudenkäynnistään” ja teloituksestaan on jätetty pois vihanpurkaukset ja julmat arvostelut. Kuinka outoa onkaan, että ainoa asianmukainen tuomari olisi niin armollinen.

Ehkä voisimme pyrkiä olemaan hitaampia toistamaan ja lisäämään vääristelyä. Ehkä voisimme pidättää tultamme, vaikka tarttuisimmekin aseisiin. Solvausten, syrjinnän ja perikadon ääniä on jo tarpeeksi. Se kuoro tuskin tulee kärsimään horjuvasta jäsenistöstä. Se, mikä oikeasti on harvinaista, on Mestarin sanoma. Kaikkien huonojen uutisten keskellä, evankeliumin hyvällä uutisella yhä on voimaa vaikuttaa ihmisten sieluissa.

Kristuksen kirkon jäsenten tulisi kuulostaa siltä Jumalalta, jota he väittävät seuraavansa. Äänemme voivat olla lempeämpiä. Raivomme voidaan hiljentää. Sanamme voivat olla toivon, rakkauden ja rohkaisun ilmaisuja. Me voimme olla rauhantekijöitä kiihottajien sijaan.

Antakaa rakkaudelle edes mahdollisuus olla yhtä tarttuvaa kuin viha.

 

Alkuperäisen artikkelin on kirjoittanut Rob Ghio ja se on julkaistu mormonhub.com -sivustolla. Artikkelin on kääntänyt Krista Kora.