Kaksi kuukautta ylioppilastutkinnon saamisen jälkeen istuin pikkuveljeni ja kahden lähimmän ystäväni kanssa seurakuntakeskuksemme sakramenttipöydän ääressä. Se oli yksinkertainen, puukuvioinen pöytä, ja se sijaitsi aivan puhujakorokkeen alapuolella.
Laminoidut rukouskortit oli liimattu mikrofonin yläpuolelle, joka oli pienessä vetolaatikossa. Istuin sakramenttipöydän ääressä tuona paastosunnuntaina elokuussa 1990 ensimmäistä kertaa moniin kuukausiin. Olin ollut kuriton lapsi rikkoontuneesta kodista ja olin käyttäytynyt sen mukaisesti, vaikka äitini oli pakottanut minut kirkkoon useimpina sunnuntaina. Olen aina pitänyt lukemisesta – yksi parhaista äidin minulle antamista lahjoista – ja päädyin ateismiin kurittomuuteni ulospääsytienä.
Mutta nuoruusiän hajaannuksen nautinnot olivat käyneet vähiin siihen mennessä, kun aloin pohtia aikuisuutta. Osana yritystäni saada elämääni järjestykseen, olin tavannut piispaani kehitelläkseni suunnitelmaa kirkkoon paluuta varten. Hän oli nähnyt parhaaksi poistaa jäsenoikeuteni osana ratkaisua ja olin hyväksynyt sen.
Tunsin jonkinlaista vapauden tunnetta hänen kutsuessaan nuoruuden käyttäytymistäni nimillä. (Todellisuudessa mitättömät syntini eivät olleet ollenkaan niin vakavia, kuin seurakunnan jäsenet olettivat, mutta ne olivat silti syntejä.) Mitä aioinkaan päättää uskostani tai epäuskostani Jumalaan, elämäni oli huonolla tiellä ja suunnan korjaaminen oli aiheellista.
Hyvä ystäväni Tyler, hyvä ja uskova nuori mies, joka oli rukoillut lukemattomia kertoja puolestani, siunasi leivän värisevällä äänellä, pyytäen Jumalaa ”siunaamaan ja pyhittämään tämän leivän kaikkien niiden sieluille, jotka siitä syövät.” Annoimme sitten leivän diakoneille, jotka jakoivat sen seurakunnalle.
Olin viettänyt edellisen illan ystäväni kaksitahtisen Yamaha-moottoripyörän selässä, karistaen ajaessani täyden jäsenyyteni takaisin saamisen ja uskon tai epäuskon kohtaamisen aiheuttamaa jännitystä. Nuoressa mielessäni tuo sunnuntai olisi viimeinen mahdollisuuteni saada selville, oliko Jumala olemassa.
Merkkinä hengellisestä kehittymättömyydestäni päätin jotenkin, että jos pystyisin ajamaan moottoripyörällä matalan, mutta jyrkän kallion päälle, Jumala olisi olemassa: vankka versioni muinaisesta arpomisen käytännöstä. Ajoin useita kertoja ylös kallion rinnettä, kunnes moottoripyörä sakkasi ja kaatui oikealle.
Lopulta jokin viisauden häivähdys, joka suojelee nuoren miehen selkärankaa, taivutteli minua hylkäämään merkityksettömän yritykseni ajaa kallion päälle. Ajoin takaisin kotiin, yhä levottomana, ja tutkin, luin ja rukoilin Mormonin kirjan totuudellisuudesta. Ei mitään. Ei yhtikäs mitään. Puolen yön paikkeilla valitin äidilleni, että en saanut vastauksia rukouksiini. Hän on aina rakastanut minua hyvin ja viisaasti, ja hän muistutti, että Jumala ei ole myyntiautomaatti ja että Hän ei tekisi sitä, mitä haluan juuri silloin kun haluan. Niinpä menin nukkumaan. Siitä on nyt melkein 25 vuotta, enkä muista mitään seuraavasta päivästä ennen kuin Tyler aloitti leivän siunaamisen.
Sitten oli minun vuoroni siunata vesi. Ensimmäinen ääneen lausuttu rukoukseni kuukausiin. Aukaisin pienen vetolaatikon ulos kortin kanssa ja aloin lausua sanoja, jotka olin kuullut satoja kertoja aikaisemmin.
“Oi Jumala . . .” mykistyin.
Ensimmäistä kertaa mieleni oli täysin vapaa sen levottomasta sisäisestä äänestä. Tuona hiljaisena hetkenä tunsin toisen olennon läsnäolon. Tuo läsnäolo oli minulle todellinen, vaikka se ei ollut fyysistä eikä täysin verbaalistakaan. Paras sana, jolla voin sitä kuvata, on yksinkertaisesti rakkaus.
Rakkaus ilman romantiikkaa, ilman suuntaa tai rajoituksia. Tuo tunne, tuo läsnäolo, vei kykyni puhua. Kyynelten maku ylähuulellani yllätti minut. En itkenyt usein, mutta tällä kertaa en hävennyt sitä. Pitkän minuutin jälkeen yritin jälleen lausua sanat: “…Iankaikkinen Isä.”
Putoilevat kyyneleet rytmittivät jokaista sakramenttirukouksen lausetta. Monen ikuisen minuutin jälkeen sanoin “aamen”, aukaisin silmäni ja nousin seisomaan. Äitini säteili ja suurin osa seurakunnasta näytti rauhattomalta, myönteisessä mielessä. Veljeni ja ystäväni itkivät hiljaa vieressäni.
Tuo kokemus aloitti elämäni uskovana; ateismi ei ole ollut vaihtoehto sen jälkeen. Mutta siihen ei vaikuttanut pelkästään tuo kokemus – siihen vaikutti monet muut sitä ennen ja sen jälkeen tehdyt tärkeät päätökset ja kokemukset – enkä ole myöskään koskaan ollut yksin uskon matkani aikana. Olen kokenut ja ihmetellyt kääntymykseni monia seurauksia.
Vaikka uskoni Jumalaan ei ole koskaan hiipunut, olen yrittänyt vuosikymmenien ajan ymmärtää ja saada selkoa tuosta uskosta. Mitä uskoni merkitsee? Miten puen tuon uskon sanoiksi? Mitä tapahtuu, kun yritän?
Olen opiskellut evankeliumia ja elänyt sen mukaan viimeiset kaksi vuosikymmentä. Minut on yllättänyt näiden perusoppien voima ja niiden sanoiksi pukemisen vaikeus. Vaikka nämä perusasiat näyttävät pintapuolisesti yksinkertaisilta, ne sisältävät mahdollisuuksien maailmankaikkeuden.
Alkuperäinen artikkeli on julkaistu ldsliving.com-sivustolla nimellä “From Atheism to Disfellowship and Back to God: How a Sacrament Prayer Changed Everything for Me”
Suomi ©2016 LDS Living, A Division of Deseret Book Company | English ©2016 LDS Living, A Division of Deseret Book Company
