Olen taistelun arvoinen: Kuinka selvisin syömishäiriöstäni?

Syömishäiriön kanssa eläminen lähes kukisti minut, mutta alan lopulta oppia hyväksymään ja rakastamaan itseäni.

Muistatko Taru sormusten herrasta –trilogian lopussa kohdan, jossa Frodo ja Sam, hikisinä ja likaisina, kiipeävät tulivuoren huipulle Mordorissa? Sam kysyy Frodolta: ”Muistatko miltä mansikat maistuvat?” Frodo vastaa: ”En muista Sam. En muista, miltä ruoka maistuu.”

Minusta tuntui kolme vuotta sitten samalta kuin Frodosta, paitsi että en muistanut, miltä onnellisuus maistui, ja vuori, jolle kiipesin, oli kuvaannollinen – jyrkkä rinne, joka muodostui kehonkuvaan ja ruokaan liittyvistä ajatuksista. Olin syömishäiriön pimeimmissä syvyyksissä.

Se alkoi lähetystyöni aikana. Kaikki sanoivat minulle, että lihoisin sen aikana, ja myrkyllinen dieettikulttuurimme johti minut uskomaan, että arvoni oli yhteydessä vaa’an lukemaan. Joten söin niin vähän kuin mahdollista lähetystyöni aikana. Jokaisesta ateriasta tuli hiljainen kilpailu siitä, kuka pystyi syömään vähiten: toverini vai minä. Voitin aina (luultavasti siksi, että toverini eivät tienneet kilpailusta), ja lopulta oli laihtunut epäterveellisen paljon.

Kotiin palattuani suurin pelkoni oli se, että saisin kaikki kilot takaisin, vaikka lihominen ei aina olekaan ”huono” asia (se voi olla luonnollista ja normaalia johtuen kypsymisestä, ympäristön muutoksista, stressistä, jne.). Mutta dieettikulttuuri ja omat kieroutuneet ajatukseni vakuuttivat minut uskomaan, että laihuus ratkaisisi kaikki ongelmani – se oli avain onneen. Tämä asian ja joidenkin muiden ahdistavien elämän haasteiden myötä aloin sairaalloisesti laskea kaloreita ja harrastamaan liikuntaa. Lopulta kehoni vastasi samalla mitalla ja aloin saada voimakkaita mielihaluja ahmia ruokaa. Aloin ahmimaan, mikä kauhistutti minua, joten aloin rajoittaa syömistäni ja jätin aterioita väliin, jotta en saisi lisää painoa.

Siitä tuli sietämätön kierre: rajoita, ahmi, oksenna.

Toista.

Lopulta tunsin olevani helvetin syvimmässä loukossa. Mietin kerran, voisinko koskaan rehellisesti sanoa, että minulla oli hyvä päivä. Ajatuksissani pyöri jatkuvasti kaksi asiaa: ruoka ja kehoni. Ruoka. Keho. Ruoka. Keho. Mielessäni ei ollut tilaa millekään muulle. Olin oman mieleni loukussa, täysin turtana, vain näiden hitaiden, sielua imevien ajatusten kanssa. Jokainen ruoanmurunen oli muistutus epäonnistumisestani hallita itseäni ja elämääni. Joka päivä menin kouluun ja töihin, mutta en oikeastaan ollut siellä henkisesti. Ruoka. Keho. Minusta tuli vetäytyvä ja epäsosiaalinen, ja menetin suurimmaksi osaksi hyväntuulisen ja hulluttelevan osan luonteestani – olin haamu. Anoin apua Jumalalta, eikä mitään tapahtunut. Siihen aikaan oli varma, että Hän oli hylännyt minut.

Vasta kun lähdin uuvuttavalle, neljän tunnin vaellukselle ja tunsin syyllisyyttä myslipatukan syömisestä, tajusin, että minulla oli vakava ongelma.

Vastauksia rukouksiin

Eräänä päivänä keräsin rohkeutta kertoakseni parhaalle ystävälleni, Hayleylle (nimi muutettu), mitä oli meneillään. Yllätyksekseni hän kertoi minulle, että hän oli myös kamppaillut syömishäiriön kanssa ja suositteli terapeuttia, joka oli auttanut häntä. Lopulta aloin toipua käytyäni monta kertaa tuon terapeutin luona ja keskusteltuani usein Hayleyn kanssa.

Ymmärsin myös, että Jumala oli auttanut minua monin pienin tavoin kaiken aikaa – en vain ollut huomannut sitä. Hayley ja minä olimme olleet vain tuttavia lukiossa. Kun tulin takaisin lähetystyöstäni, satuimme törmäämään toisiimme pienen yliopistoni kirjastossa ja olemme olleet hyviä ystäviä siitä lähtien. Se ei todellakaan ollut sattumaa. Tarvitsimme toisiamme ja Jumala tuuppasi meitä olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan, jotta voisimme tavata uudelleen. Ja hän ohjasi minut oikeiden terapeuttien ja hoitojen ulottuville.

Ja mikä tärkeintä, Hän antoi minulle toivoa ja jatkuvaa halua taistella. Tuo toivo tulee yleensä Vapahtajan valtuuttamien ihmisten muodossa. Olin usein ilkeä, tyhjä ja varautunut, mutta ihmiset eivät koskaan luovuttaneet suhteeni – vaikka kuinka työnsin heitä pois. En tiedä, miten täysin ilmaista kiitollisuuteni heille ja Kristukselle; minulla on luettelo päiväkirjassani kaikista niistä ihmisistä, jotka ovat auttaneet minua, jotta en koskaan unohtaisi heitä.

Olen täynnä kiitollisuutta voidessani sanoa, että vuosien äärimmäisen kovan työn jälkeen, neljän terapeutin, lukemattomien kyyneleiden ja monien ystävien avustuksella, olen päässyt vuoren huipulle ja heittänyt sormuksen tuleen. Olen yhä haltioissani siitä, että pääsin tähän pisteeseen. En koskaan uskonut voivani sanoa tätä, mutta rakastan itseäni ja kehoani. Todella.

En halua tämän kuulostavan siltä, että joku taikajuoma sai minut parantumaan. Toipuminen on vienyt pitkään ja se on ollut vaikeaa. Minun täytyi taistella joka hetki. Itseni vapauttaminen pakkomielteisistä, heikentävistä ajatuksistani ruoan ja kehoni suhteen oli kamalaa – ne olivat osa identiteettiäni ja syy siihen, että oli selviytynyt niin pitkään. Syömishäiriöt ovat mielen sairauksia ja niihin sisältyy ennemminkin jonkinlainen elämän hallinta, ei niinkään täydellisen vartalon saaminen. Yhteiskunnan kauneusihanteiden tavoittelu oli minun tapani loistaa jossakin asiassa ja löytää voimia lähetystyön aikaisessa ja sen jälkeisessä epävakaassa ympäristössä. Suuri osa toipumistani on ollut piilevän ahdistuksen ja täydellisyyden tavoittelun käsitteleminen. Ne tekivät minusta alttiin syömishäiriölle alun alkaen.

Mielenterveyden kohentaminen

Kiitän nyt Jumalaa siitä, mistä protestoin Hänelle aikaisemmin – siitä, että minun täytyi voittaa syömishäiriöni, on tullut tärkeä perusta elämälleni. En ole pelkästään empaattisempi ja sinnikkäämpi, vaan olen myös oppinut, että emotionaalinen hyvinvointi on niin tärkeää, että sen saavuttamiseksi kannattaa uhrata aikaa, vaivaa ja voimavaroja. Vaikka uskot voivasi nyt hyvin, on aina hyvä oppia hyviä tapoja ja käytäntöjä mielenterveyden ylläpitämiseksi ja kohentamiseksi. Tässä on kolme asiaa, jotka olen oppinut, ja joita sinä voit kokeilla nyt:

1. Sanan ”vielä” voima

Katso näitä lauseita, joissa on yksi pieni sana: ”Minulle ei ole työpaikkaa…vielä.” ”En pidä vartalostani, enkä kunnioita sitä kohtelemalla sitä hyvin … vielä.” ”En pysty käsittelemään riippuvuuttani/masennustani/ahdistustani … vielä.” ”En tiedä, mihin uskon … vielä.” Tämä ajattelutapa auttaa sinua keskittymään tulevaisuuteen ja henkilökohtaiseen kasvuun. Sana ”vielä” on tietoinen tunnustus siitä, että nykyinen tilanne ei ole lopullinen ja se voi muuttua. Se on jumalallisten mahdollisuuksiesi tunnistamista: ”Kestän kaiken hänen avullaan, joka antaa minulle voimaa” (Php 4:13).

2. Kärsivällisyyden ja myötätunnon voima – itseäsi kohtaan

Tärkeä osa edistymistä on oppia rakastamaan itseään. Psykologi Carl R. Rogers sanoi kerran: ”Erikoista on se, että kun hyväksyn itseni sellaisena kuin olen, silloin muutun.” Kun mietin kärsivällisyyttä ja myötätuntoa, ajattelen sitä yleensä siltä kannalta, miten kohtelen lähimmäisiäni. Mutta pitäisikö meidän kohdella myös itseämme kärsivällisesti ja myötätuntoisesti? Elämän matka on hyvin pitkä, jos kohtelet huonosti sitä henkilöä, jonka kanssa takuuvarmasti matkustat. Ajattele tätä: miten Jumala näkee sinut? Kohteletko itseäsi yhtä lempeästi, kuin kohtelisit lasta? Puhuisitko muille samalla tavalla kuin puhut itsellesi?

3. Tietoisen läsnäolon voima

Meillä on jatkuvasti virikkeitä ympärillämme, kuten musiikki, TV, sosiaalinen media – luettelo jatkuu loputtomiin. Presidentti Thomas S. Monson (1927-2018) kysyi kerran tämän kysymyksen: ”Pysähdymmekö tämän kiihkeätahtisen elämän keskellä koskaan hetkeksikään mietiskelemään – pohtimaan ajattomia totuuksia? (”Elämän kilpajuoksu”, huhtikuu 2012). Pyri irrottamaan itsesi teknologiasta tai mistä tahansa muista asioista, jotka kiinnittävät huomiosi ja elä hetkessä. Pyhissä kirjoituksissa sanotaan: ”Olkaa levollisia ja tietäkää, että minä olen Jumala” (OL 101:16). Ota siis hetki aikaa joka päivä pysähtyäksesi, hengittääksesi ja käyttääksesi kaikkia viittä aistiasi. Etsi pieniä, taianomaisia hetkiä, joita tapahtuu joka päivä. Ala harrastaa jotain, joka saa sinut tuntemaan, että olet läsnä ja elossa; minun juttuni on patikointi.

Aina on toivoa ja apua

Jos sinulla on syömishäiriö, lue tämä huolellisesti: tunnelin päässä on valoa – lupaan sen. Toivon, että tarinani sytyttää sinussa edes pienen toivon kipinän. Hae apua, mutta tiedosta se, että syömishäiriöön ei ole olemassa yksinkertaista tai nopeaa ratkaisua. Toipuminen on vaikeaa ja tuskallista, mutta se on sen arvoista.

Voit tuntea olevasi taas elossa. Voit tuntea taas onnea. Voit tuntea olosi hyväksi omassa nahassasi. Tiedän, että tämä on viimeinen asia, jonka haluat tehdä, mutta tukeudu terveisiin, häiriöttömiin ja dieetittömiin ystäviin ja perheen jäseniin; älä työnnä heitä pois tai eristä itseäsi heistä. Tiedä, että et ole rikkinäinen – syömishäiriöt voivat johtua monista asioista ja olosuhteista. Tiedä, että Vapahtaja on todella tukenasi. Toivon, että jonakin päivänä voit katsoa taaksepäin ja nähdä, miten Hän on kiivennyt kanssasi koko matkan ajan.

Lopuksi, ota varteen Samin sanat Frodolle: ” Loppujen lopuksi, se on vain ohi menevä asia, tämä varjo. Jopa pimeyden täytyy väistyä. Uusi päivä koittaa. Ja kun aurinko paistaa, se paistaa kirkkaasti. … Tässä maailmassa on jotakin hyvää … ja se on taistelemisen arvoista.”

Jos sinulla on mielenterveydellisiä haasteita, muista, että ne ovat vain ohi meneviä varjoja ja aurinko paistaa taas. Älä anna periksi. Onnesi, henkinen ja fyysinen terveytesi ja mikä tärkeintä, sinä, olette taistelun arvoisia.

Alkuperäisen artikkelin on kirjoittanut Ciara Hulet ja se on julkaistu churchofjesuschrist.org –sivustolla. Artikkelin on kääntänyt Krista Kora.