“Yhdessä on vaikeampaa, mutta yhdessä on parempaa.” – Rabbi David Wolpe [1]

Miksi ihmiset kuuluvat uskontokuntiin? Jotkut perivät uskonnon syntyessään ja toiset kääntyvät siihen. Mutta jossain vaiheessa elämäänsä ihmiset tekevät perustavanlaatuisen päätöksen siitä, osallistuvatko he uskonnolliseen yhteisöön vai eivät. Itse asiassa sana uskonto on latinankielistä alkuperää (religare), joka tarkoittaa yhteen liittämistä tai jälleen yhdistämistä. Aikana joka ylistää yksilön vapautta, mikä kuulostaisikaan vähemmän kiinnostavalta kuin itsensä “yhdistäminen” jonkun laajan ihmisryhmän outouksiin ja erityispiirteisiin?

People 78Ja silti monissa uskonnoissa on periaatteena yksilön ja häntä ympäröivän yhteisön läheisyys. Jeesus Kristus ilmaisi tämän selvästi: “Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” [2] Toisin sanoen sinun hyvinvointisi on enemmän kuin eristynyt yksilön vapaus. Se liittyy myös naapureittesi hyvinvointiin.  Ja niin uskonnolliset yhteisöt voivat olla auttavia vaiheita, joissa kaksi yhteistyössä olevaa impulssia kohtaa: yksilöllisen tarpeellisuuden tarve ja tarve kuulua yhteisöön. Niin kuin kaikki hyvä, nämäkin impulssit löytävät tasapainon.

Järjestetyt uskonnot eivät tietenkään ole ainoa hyvän lähde maailmassa. Yksilöt voivat nauttia tyydyttävästä elämästä eläessään uskoaan itsekseen.  Mutta kautta kaiken historian mikään ei ole saanut järjestettyä uskontoa paremmin ihmisiä sitoutumaan auttamaan ihmisiä lähellä. [3] Juuri tämä pysyvä osallistuminen naapureiden kanssa auttaa uskontoa tekemään kestävän vaikutuksen.

Kirkossa oleminen on enemmän kuin vain menemistä kirkkoon. Se antaa ihmisille identiteetin, tilaisuuksia, pyrkimyksiä, oppimista ja monia muita yksilöllisiä siunauksia. Mutta nämä tulevat ainoastaan silloin, kun ihmiset katsovat itsensä ulkopuolelle, muihin. Uskonto iskostaa vastuuta yhteisöstä ja liittojen tekemisestä elämässämme. Liitot perustuvat lupaukseen Jumalalle eikä itsekkäisiin pyyteisiin. Tämä “sitoutuminen” on historiassa harvinaisuus, joka muokkaa yhteisövastuuta perhettä ja heimoa laajemmalle. Kanssauskojat ovat usein parhaimmassa asemassa auttamaan sairasta, korjaamaan naapurin taloa tai täyttämään muita tarpeita, joita emme itse pysty täyttämään. On vain harvoja, jos mitään, organisaatioita, jotka voivat täyttää kirkkoyhteisön paikan.

Yksi aikaamme määrittelevistä ominaisuuksistamme on kuitenkin vähenevä luottamus instituutioihin, uskonnolliset yhteisöt mukaan lukien. Sen seurauksena monet ihmiset eristäytyvät enemmän perheistä, yhteisöistä ja koko yhteiskunnasta. On hyvin helppoa muuttua atomiksi: rikkoutua erilleen yksittäiseksi saareksi vailla laajempia yhteyksiä. Kirjailija David Brooks suri tilaa, jossa “yksilöt eivät kuulu läheiseen sosiaaliseen yhteisöön; he elävät henkilökohtaisten valintojen muurittamassa maailmassa”. [4]

Yhteiskunnat, jotka edistävät materialismia, yksilöllisyyttä ja moraalista relativismia, saattavat kannustaa niin kutsuttua “itsensä suvereniteettiyttä” [5] muita arvoja heikentämällä. Sosiaalinen ajattelija Michael Walzer antaa varoituksen: “Tämä vapaus – niin innostavaa ja jännittävää kuin se onkin – on myös laadultaan perustavasti  erottavaa, vaikeuttaen yksilön tilaisuutta löytää vakaata yhteisön tukea ja jokaisen yhteisön mahdollisuutta luottaa jäsentensä osallistumiseen.” [6]

Irrallinen yksilöllisyys edistää yhteisön suuntausta olla “hengellinen muttei uskonnollinen”. Usein tämä tarkoittaa sitä, että uskoa käsitellään henkilökohtaisena eikä muiden asiana. Mutta näiden kahden ei tarvitse olla vastakohtia. Henkilö voi olla sekä hengellinen että uskonnollinen. Itse asiassa nämä kaksi ovat läheisessä riippuvuussuhteessa toisiinsa rikkaassa uskonnollisessa elämässä.

Yksin on hauskaa, mutta yhdessä on vielä hauskempaaKuten kirjailija Lillian Daniel sanoo: “Jokainen voi löytää Jumalan yksin auringonlaskussa. Tarvitaan tiettyä kypsyyttä löytää Jumala vieressä istuvasta henkilöstä, jolla on eri käsitys politiikasta, tai kun jonkun vauva itkee, kun yrität kuunnella saarnaa.” [7] Silti nämä hankaluudet muiden kanssa antavat voimaa uskollemme, rikastavat empatiaamme muita kohtaan ja tukevat kansalaisuuspohjaamme.

Tänä luottamuksen puutteen ja sosiaalisen eron kautena paluu seurakuntien pyhiin liittoihin tekee yhteisöistämme yhtenäisempiä. Kun yhteiskunnan kangas alkaa rispaantua, uskonnon monitasoisten ja sosiaalisten voimien langat voivat sitoa sen jälleen yhteen.

_______________

[1] Rabbi David Wolpe, “The Limitations of Being ‘Spiritual but Not Religious,’” Time Magazine, Mar. 21, 2013.

[2] Markus 12:31.

[3] Ks. Jonathan Sacks, “The Moral Animal,” New York Times, Dec. 23, 2012.

[4] David Brooks, “The Secular Society,” New York Times, July 8, 2013.

[5] Jean Bethke Elshtain, Sovereignty: God, State, and Self (New York City, New York: Basic Books, 2008).

[6] Michael Walzer, Citizenship and Civil Society (Rutgers, N.J.: New Jersey Committee for the Humanities Series on the Culture of Community, October 13, 1992), part 1, pp. 11-12.

[7] Lillian Daniel, “Spiritual but not religious? Path may still lead to Church,” Winnipeg Free Press, Oct. 5, 2013.

 

  • Tämä kirjoitus henkilökohtaisesta uskosta on toinen viisiosaisesta sarjasta, joka käsittelee uskonnon arvoa ja joka alun perin julkaistiin MormonNewsroom.org’issa. Artikkelin käänsi Auli Summerhays.