Pitkälle venyneiden lauantai-iltojen jälkeen laitan herätyskellon soimaan sunnuntaiaamuksi ja menen kirkkoon, vaikka kuinka väsyttäisi. Lomaillessani toisessa maassa etsin aina netistä, missä paikallinen kirkko sijaitsee ja uhraan yhden lomapäivistäni kirkossa käymiseen. Suunnittelen aikatauluni aina siten, että pääsen sunnuntaisin kirkkoon. Käyn kirkossa joka sunnuntai, enkä vaihtaisi tapaa mihinkään.
Vain 9 prosenttia suomalaisista on kirkossa käyviä kristittyjä. Miksi ihmeessä minä, 22-vuotias opiskelija, jaksan mennä kirkkoon sunnuntaisin?
Itse ajattelen asiaa päinvastaisesta näkökulmasta: miten ihmeessä joku pystyy elämään käymättä kirkossa säännöllisesti?
Usko on minulle valtava voimanlähde. Se on jotain, mihin voin luottaa silloin, kun kaikki muu tuntuu elämässä epävarmalta.
Joskus unohdan kaiken tämän. Tyypilliseen viikkooni kuuluu luentoja yliopistolla, tentteihin opiskelua, partiota, uimahallissa käymistä, ruoanlaittoa ja sosiaalisten suhteiden ylläpitoa. Tarvitsen yhden päivän viikossa, jolloin voi oppia lisää pyhistä kirjoituksista ja jakaa kokemuksia muiden samaan uskontokuntaan kuuluvien kanssa. Tarvitsen yhden päivän viikossa, jolloin saan akut ladattua taas seuraavaksi viikoksi.
Yksi sunnuntain kohokohtia on sakramentin nauttiminen. Sakramentti on evankelisluterilaisen kirkon ehtoolliseen verrattava toimitus, jossa nautimme vettä ja leipää Kristuksen muistoksi. Sakramentti on tilaisuus ajatella Häntä sekä kaikkea sitä, mitä hän on tehnyt puolestammme. Sakramentin aikana uudistan Taivaan Isän kanssa tekemäni liitot eli näytän Hänelle, että olen edelleen mukana. Sakramentti on uusi alku.
Lisäksi kirkossa on paljon hyviä puheita ja luokkia. Puhujina ja opettajina ovat seurakunnan jäsenet, joten opin aina vertaisiltani heidän kokemuksistaan. Joskus opetan myös itse tai autan muulla tavoin kokousten onnistumisessa: soitan pianoa tai tulkkaan. Seurakunta on täynnä lämpimiä ihmisiä ja se on kuin toinen perhe tällaiselle yksinasuvalle opiskelijalle.
Siispä, palatakseni alkuperäiseen kysymykseen: mikä saa minut tulemaan kirkkoon joka sunnuntai? Eikö siihen mene ihan hirveästi aikaa? Se hengellisen vahvistuksen ja rakkauden määrä, jota koen sunnuntaina kolmen tunnin kirkon aikana, antaa niin paljon, että olen tarkka sen toteutumisesta viikoittain. Viikkoon jää silti vielä 165 tuntia aikaa muille asioille.
Susanna Koivisto on Kysy mormonilta -sivuston bloggaaja, joka haluaa kertoa, millaista on elää tavallisen mormoninuoren elämää Suomessa. Hän on aina valmis puhumaan uskonnosta, eikä pelkää vaikeitakaan aiheita.
