Vaikka emme aina tunnekaan tekemiemme pienten asioiden tärkeyttä, Jumala pitää täydellistä kirjaa niistä eikä ponnistelumme ole koskaan turhaa.
Oletko koskaan jämähtänyt ajattelemaan kaikkia niitä ihmisiä, joita jätit auttamatta tai kaikkia niitä asioita, jotka jäivät sinä päivänä tekemättä? Oletko koskaan pohtinut, onko millään tekemiselläsi oikeasti mitään väliä?
Minä olen. Se on uuvuttavaa! Minusta tuntuu usein, että eksyn pieniin asioihin ja hautaudun isoihin.
Kaksi vuotta sitten elin unelmaani, sillä palvelin lähetyssaarnaajana Filippiineillä: juttelin ja nauroin ihanien ihmisten kanssa matkustaessamme paikallisilla pikkubusseilla, opetin kaikenlaisia ihmisiä ja kosketin kymmenien elämää päivittäin. Työskentelin ahkerasti ja minusta tuntui, että tekemisilläni oli väliä.
Mutta kotiinpaluustani on lähes kaksi vuotta. Nyt valvon myöhään yöhön lukien oppikirjoja, nousen aikaisin kirjoittaakseni esseitä, tiskaan lautasen tai kaksi silloin tällöin, kun astioiden vuori tiskialtaassa käy sietämättömäksi ja yritän olla yhteydessä perheenjäseniini ja ystäviini, joita koen usein laiminlyöväni. Onko tekemisilläni väliä nyt? Se ei useinkaan tunnu siltä. Ja ihmettelen, kuinka nyt epäonnistun tavoitteissani parantaa maailmaa, kun aiemmin olin niin aikaansaava.
”Ne merkitään muistiin. Mikään ei katoa.”
Tämänkaltaiset ajatukset nakersivat sisintäni eräänä sunnuntaina istuessani, jokseenkin synkkänä, apuyhdistyksen kokouksessa. Pyykin viikkaaminen, tiskaaminen, aterioiden suunnittelu, asioiden toteuttaminen silloinkin kun työ ja koulu oli imenyt kaiken energiani – tiesin kaikkien noiden asioiden olevan tärkeitä. Mutta juuri siinä hetkessä ne vaikuttivat niin merkityksettömiltä eikä minusta ollut uskomaan toisin. Mutta ponnistuksena kääntää kasvavan negatiivisen asenteeni kehityssuunta, pakotin itseni keskittymään oppiaiheeseen. Osallistuessani keskusteluun sain selkeän ajatuksen, että päästyäni kotiin minun pitäisi etsiä käsiini Tyttäriä minun valtakunnassani -kirjani.
Löysin kirjan kirkon jälkeen ja aloin selailla sitä läpi. Päästessäni lukuun 6, Maailmanlaajuinen sisaruuden piiri, pysähdyin lukemaan joitain kohtia, jotka olin alleviivannut vuosia aiemmin. Tuon luvun alussa Eliza R. Snow toteaa yksinkertaisesti ja voimallisesti: ”Olen täysin tietoinen siitä, että suuri osa lahjoituksista jää merkitsemättä [aika] kirjoihin. … Teidän uskostanne, teidän ystävällisyydestänne, teidän hyvistä teoistanne ja sanoistanne pidetään toista kirjaa. Ne merkitään muistiin. Mikään ei katoa.”
Nämä sanat eivät iskeneet minuun kuin salama kirkkaalta taivaalta, mutta ne saivat minut pysähtymään. Uskoinko todella, että Jumala huomaa joskus epätoivoisetkin ponnisteluni palvella muita ja valmistautua tulevaan? Varmuuden tunne lämmitti hiljalleen sydäntäni tajutessani, että todella uskoin niin! Tunsin rauhaa ymmärtäessäni, että Jumala piti täydellistä kirjaa epätäydellisistä ponnisteluistani ja että jotenkin nuo ponnistelut riittäisivät. Minua muistutettiin, että vaikka tuleekin aikoja, jolloin tunnen ponnistelujeni olevan merkityksettömiä, Jumala huomaa jokaisen pienenkin asian, jonka yritän tehdä. Ponnisteluni ei ole Jumalalle koskaan turhaa ja se on minulle kaikki kaikessa.
Älkäämme ”väsykö tekemään hyvää”
Jatkoin lukemista ja minua koskettivat tarinat sisarista, jotka palvelivat toisia haasteiden keskellä, jotka olivat minun kokemiani haasteita suurempia. Arvostin tätä hiljaista hetkeä pysähtyä ja huomata, että taivaallinen Isä huomaa ja moninkertaistaa pienetkin ponnistelumme ja päätin jatkaa yrittämistä.
Älkäämme ”väsykö tekemään hyvää”, kuten Oppi ja liitot -kirjassa sanotaan, ”sillä me laskemme suuren työn perustusta.” (O&L 64:33) Ja muistakaamme aina, että silloinkin, kun meistä tuntuu, ettemme tee kaikkea sitä mitä toivoisimme pystyvämme tekemään, ”meidän uskostamme, meidän ystävällisyydestämme, meidän hyvistä teoistamme ja sanoistamme pidetään toista kirjaa. Ne merkitään muistiin. Mikään ei katoa.”
Artikkelin on kirjoittanut Mariah Critchfield ja se on alun perin julkaistu Mormon Insights -sivustolla. Artikkelin on suomentanut Tanja Robinson.
