Seuraava katkelma on John H. Grobergin uudesta kirjasta Eternity Is Now, joka on saatavilla osoitteessa Deseretbook.com

Jumalallinen luonteemme

Ymmärrämmekö me, keitä todella olemme? Käsitämmekö sen jumalallisen potentiaalin, joka piilee itse kussakin meissä? Niihin päätöksiin perustuen, joita olen nähnyt ihmisten tekevän – jotka on joskus tehty perustuen lyhytnäköiseen näkökulmaan eikä iankaikkiseen näkökulmaan – pelkään, etä vastaus on ”ei, emme välttämättä.”

Tämän elämän aikana taistelemme kaikenlaisia haasteita ja vastuksia vastaan. Kamppailu on osa kasvua, ja kasvaminen on yksi tärkeimmistä syistä ihmisen olemassaololle täällä maan päällä. Se, että kasvammeko vai kutistummeko näiden haasteiden seurauksena, riippuu siitä, ymmärrämmekö jumalallisen identiteettimme. Me olemme Jumalan tyttäriä ja poikia, joilla on rajaton potentiaali ja rajaton pääsy Hänen avunantoonsa. Saatana ja hänen joukkonsa tekevät kaikkensa hämärtääkseen tuon totuuden silmiemme edestä.

Silloin tällöin haasteemme voivat tuntua olevan liian raskaita meille kantaa, ja ne voivat vaikuttaa päättymättömiltä. Jumala tietää vaikeuksiemme asteen ja keston. Hän tietää myös, mihin kykenemme, joten Hän sallii meidän kasvaa vaikeuksiemme seurauksena niin paljon kuin mahdollista. Hän antoi Pietarin kävellä vetten päällä niin kauan kuin hän oli valmis huutamaan Herraa avuksi. Samoin Hän antaa meille voimaa päästä niin pitkälle kuin voimme, jolloin Hän kurkottaa meitä kohti ja tulee avuksemme.

Kertomus erään miehen päätöksestä

Kun palvelin eräässä kirkon johtotehtävässä tyynellämerellä, eräs vaikea tilanne syntyi, joka vaati hoitaakseen kokeneen ja viisaan pariskunnan. Eräs uskollinen mies ja hänen vaimonsa ohjattiin luokseni. Tavattuani heidät olin iloinen, että he eivät ainoastaan olleet halukkaita vaan myös erittäin innokkaita palvelemaan tehtävässä, joka heille oltiin antamassa. Aistin, että heillä oli syvällinen ymmärrys siitä, keitä he todella olivat, ketä he palvelivat, mitä Herra odotti heiltä ja että Herra auttaisi heitä heidän vanhurskaissa pyrkimyksissään.

Kiitin heitä heidän uskostaan ja tämän haastavan tehtävän vastaanottamisesta. Pyysin heitä kertomaan heidän uskostaan. Kyseinen aviomies kertoi eräästä kokemuksesta, joka hänellä oli ollut 12 vuoden iässä ja joka oli jäänyt lähtemättömästi hänen mieleensä.

1900-luvun alussa hänen perheensä liittyi Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkkoon Havaijilla. He olivat uskollisia kirkon jäseniä, ja kahden vuoden jälkeen hänet ja hänen isänsä asetettiin pappeuteen. Heidän perheensä menestyi ja nautti seurakuntansa lämminhenkisestä jäsenyydestä. He odottivat suuresti tullakseen ikuisesti sinetöidyksi perheenä pian valmistuvassa Laien temppelissä Havaijilla.

Sitten, kuten odotettavissa yleensä on, vaikeudet kohtasivat heidän polkunsa. Eräs heidän tyttäristään sairastui tuntemattomaan sairauteen ja hänet lähetettiin sairaalaan. Tuohon aikaan ihmiset Havaijilla karttoivat tuntemattomia sairauksia, sillä ne olivat menneisyydessä aiheuttaneet saarella suurta hävitystä.

Tämä huolestunut perhe meni sunnuntaina kirkkoon toivossa saada vertaistukea ja ymmärrystä ystäviltään seurakunnan jäseniltä. Perheen pojalla ja isällä oli tehtävänä siunata ja jakaa pyhä sakramentti joka sunnuntai. He mursivat leivän kunnioittavasti sakramenttilaulun aikana ja lauloivat mukana seurakunnan kanssa. Kun laulu päättyi, perheen isä polvistui alas lausuakseen sakramenttirukouksen. Yhtäkkiä seurakunnanjohtaja näki, kuka oli sakramenttipöydän takana, ja hän rynnisti perheen isän luokse. Sormellaan osoittaen hän huudahti: ”Seis! Ethän sinä voi koskea sakramenttiin. Tyttäresi on sairas ja saatat tartuttaa meidät muutkin seurakunnassa. Poistu välittömästi. Joku toinen hoitaa uuden sakramenttileivän. Emme voi pitää sinua täällä. Mene!”

Tyrmistynyt isä nousi ylös. Hän katsoi seurakunnanjohtajaa, sitten seurakuntaa. Aistien kireyden, kiusaantuneisuuden ja kaikkien häpen, hän viittoi perheelleen ja he poistuivat hiljaa kappelista.

Perhe ei puhunut sanaakaan palatessaan hiekkaista tietä takaisin heidän pieneen kotiinsa, päät painuksissa. Perheen nuori poika huomasi isänsä nyrkit tiukasti kiinni puristettuina. Kun he astuivat sisälle kotiinsa, he kaikki istuivat piiriin lattialle ja isä sanoi, ”Pysymme kaikki vaiti, kunnes minä olen valmis puhumaan.”

Kaikenlaiset ajatukset lensivät nuoren pojan mielessä. Hän kuvitteli isänsä keksivät kaikenlaisia mahdollisia keinoja kostaa. Tappaisivatko he seurakunnanjohtajan porsaat, polttaisivatko he hänen talonsa, lopettaisivatko he kirkossa käymisen vai liittyisivätkö he ehkä toiseen kirkkoon? Hän tuskin malttoi odottaa kuullakseen, mikä hänen isänsä päätös olisi.

Kului viisi, kymmenen, viisitoista minuuttia – eikä sanaakaan. Hän katsoi isäänsä. Hänen silmänsä olivat kiinni, hänen suunsa oli vaiti, hänen nyrkkinsä tiukasti nyrkeissä, mutta ei sanaakaan. Kaksikymmentä minuuttia, kaksikymmentäviisi – eikä vieläkään mitään. Sitten hän huomasi hänen isänsä rentoutuvan, ja näki pienen värinän isänsä huulilla. Hän kuuli hädin tuskin havaittavissa olevan nyyhkytyksen- Hän katsoi isäänsä, ja näki kyynelten valuvan hänen poskillaan. Kohta hän huomasi myös äitinsä itkevän, kunnes yksi kerrallaan he kaikki itkivät perheenä.

Vihdoin isä avasi silmänsä, selvitti kurkkunsa ja ilmoitti, ”Olen nyt valmis puhumaan. Kuunnelkaa tarkasti.” Hän kääntyi hitaasti vaimonsa puoleen, jolloin hän sanoi voimakkaalla tunteella, ”Minä rakastan sinua.” Sitten hän kääntyi yksitellen lastensa puoleen sanoen, ”Minä rakastan sinua. Rakastan teitä kaikkia, ja haluan meidän olevan yhdessä ikuisesti perheenä. Ainoa keino, jolla voimme sen saavuttaa, on olla Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkon hyviä jäseniä ja tulla sinetöidyksi perheenä Herran pyhän pappeuden kautta temppelissä. Me tiedämme, keitä olemme ja mitä meiltä odotetaan.

”Tämä ei ole seurakunnan johtajan kirkko. Tämä on Jeesuksen Kristuksen kirkko. Emme anna yhdenkään henkilön tai minkään määrän häpeää tai tuskaa tai ylpeyttä estää meitä olemasta osana Jumalan valtakuntaa maan päällä. Ensi sunnuntaina menemme takaisin kirkkoon. Pysymme itseksemme, kunnes tyttäremme sairaus diagnosoidaan. Annamme toisten katsoa meitä ja puhua meille niin kuin he haluavat, mutta me menemme takaisin.”

Hän tiesti, mistä etsiä apua. Hänen vilpittömän rukouksensa kautta Pyhä Henki vahvisti hänelle tiedon siitä, kuka hän todella oli, keitä hänen perheenjäsenensä olivat ja mikä heidän iankaikkinen määränpäänsä oli. Tuo sama Henki kosketti hänen perhettään ja erityisesti tätä 12-vuotiasta poikaa.

Perheen tyttären sairaus selvitettiin ja parannettiin ajan myötä, ja perhe meni temppeliin. Lapset pysyivät vanhempiensa esimerkin ansiosta uskollisina ja heidät sinetöitiin omiin perheisiinsä myöhemmin temppeleissä. Tuon yhden miehen päätöksen seurauksena satoja sieluja on nyt aktiivisesti mukana kirkossa ja he pitävät isäänsä, äitiänsä, isovanhempiaan ja isoisovanhempiaan siunattuina koska he rukoilivat vilpittömästi, katsoivat iankaikkista näkökulmaa ja muistivat, keitä he todella olivat ja mikä heidän potentiaalinsa oli.

Kuinka valitsemme oikean

Yrittäessämme päättää, kuinka kohdata haasteemme, meidän tulisi kysyä itseltämme ”Mitä hyötyä minulle on esikoisoikeudesta?” Älä myy kallisarvoista esikoisoikeuttasi vain hetken kestävään leipään ja papukeittoon (ks. 1. Mooseksen kirja 25:29-34). Pidä siitä kiinni: ravitse sitä kaikin keinoin. Riippumatta haasteistasi vakuutan sinulle, että se on sen arvoista. Haasteet ja kiusaukset tulevat meidän kaikkien osaksi ja voimme voittaa ne paremmin, kun muistamme, keitä me todella olemme.

Monesti maailman viisaus näyttää hyvin houkuttelevalta, kun taas kapealla polulla pysyminen näyttää hyvin vaikealta. Vaikka maailmalliset elämäntavat vaikuttavat helpolta tieltä, ne tuovat lopulta meille aina eniten murhetta. Valitsemalla näennäisesti vaikeamman Herran polun olemme aina parhaalla ja onnellisimmalla tiellä. Presidentti Thomas S. Monson rohkaisee meitä: ”Valitkaamme aina vaikeampi oikea helpomman väärän sijaan.” (“Valinnat”, Liahona, Toukokuu 2016) . . .

Kuinka voimme tehdä tämän? Minua auttavat suuresti kolme yksinkertaista askelta:

1. Järjestä aina aikaa kysyäksesi apua Herralta (Kuten kertomuksen isä teki). Tutkiskele sisintäsi ja pohdi, käyvätkö päätöksesi yhteen kirkon ja evankeliumin oppien, pyhien kirjoitusten ja todellisen identiteettisi kanssa Jumalan lapsena.

2. Nauti aina sakramentti. Joskus epäilemme, olemmeko kelvollisia nauttimaan sen. Kun kysymme tämän kysymyksen, olen opettanut, että kuka tahansa jäsen, joka tahtoo tehdä parannusta ja kehittää itseään ja tulla lähemmäksi Vapahtajaa on kelvollinen ja hänen tulisi nauttia sakramentti, ellei pappeusjohtaja ole kehoittanut olemaan nauttimatta sitä. Kun nautit sakramentin ja rukoilet ohjausta, tiedän, että voit tuntea Jumalan voiman kuiskaavan ohjausta ja rohkaisua sinulle.

3. Katso aina temppeliä kohti. . . . Mene temppeliin niin usein kuin mahdollista ja kuuntele tarkkaavaisesti, kun pohdiskelet iankaikkisia totuuksia, mukaan lukien totuus jota niin kauniisti opetetaan iankaikkisesti luonteestamme ja siitä, keitä meistä voi tulla.

Tiedän, että Jumala auttaa meitä kysyessämme vilpittömästi apua ja ollessamme valmiita toimimaan saamamme innoituksen mukaan. Hän haluaa meidän onnistuvan enemmän kuin me itse haluamme. Hänen koko luomistyönsä on meidän varassamme. Hän tietää, keitä me olemme ja Hän auttaa meitä ymmärtämään tuon totuuden. Hän myös varmistaa, että saamme Hänen apunsa täyttääksemme tehtävämme iankaikkiseksi perheeksi tulemisessa. Ylhäinen esikoisoikeutemme on arvokkaampi, kuin kukaan meistä voi ymmärtää. Pitäkäämme kiinni siitä kaikella sillä, mitä meillä on.

 

Artikkeli on julkaistu alun perin osoitteessa ldsliving.com. Artikkelin on kääntänyt Teemu Hokkanen.