Kohdassa 2. Ne. 2:25 sanotaan: ”Aadam lankesi, jotta ihmisiä voisi olla, ja ihmiset ovat, jotta heillä voisi olla ilo. Olen aina ajatellut, että ihminen saa hengellistä iloa vastoinkäymisten voittamisesta. Jumala ei kuitenkaan aseta jokaista ilon ja rauhan rahtusta kompastuskiven taakse.

Lähetystyö on tarkoitettu kaikille, eikö niin?

Kun täytin 19 vuotta, ajattelin lähetystyöhön lähtemistä. Rakastin evankeliumia ja ihailin kaikkia niitä, jotka lähtivät lähetystyöhön. Vaikka kuinka yritin, minulla ei kuitenkaan ollut halua lähteä. Eläminen puolitoista vuotta ilman perhettäni, selviytymiskeinojani, unta, vakaata tukiverkostoa, äidinkieltäni ja omaa aikaa, tuntui pahimmalta painajaiseltani.

Älkää ymmärtäkö väärin – tunsin olevani itsekäs, heikkotahtoinen ja jänishousu sen vuoksi, että en halunnut lähteä. Minua puistatti kertomukset ihmisistä, jotka pelosta huolimatta olivat niin nöyriä, että kysyivät Jumalalta, mikä Hänen suunnitelmansa heitä varten oli. Monet olivat tutkineet ja rukoilleet, ja sitten heillä oli ollut Damaskoksen tie -kokemus, eivätkä enää voineet kieltää kutsua – pitivätpä he siitä tai eivät. He joutuivat kamppailemaan, mutta eivät koskaan katuneet sitä. Mietin, katuisinko minä.

Nämä kertomukset menivät suoraan tunteisiini. Pelkäsin, että jos kysyisin Jumalalta, Hän vaatisi minua palvelemaan. Aluksi välttelin kysymistä. Koska lähetystyö murskaisi minut, tiesin, että Jumala vaatisi minua lähtemään sinne. Häpesin itseäni ja ajattelin, että minun pitää nöyrtyä – vaikeimman kautta. Niin Jumala toimii…eikö niin?

Lopulta keräsin rohkeutta ja kysyin Jumalalta, tarvitsiko minun palvella. Yhä uudelleen. Nousin ylös joka aamu, opiskelin pyhiä kirjoituksia ja rukoilin halua lähteä, jos minun täytyi niin tehdä. En tuntenut mitään – sitten tunsin syyllisyyttä – ja sitten taas en mitään. Vanhurskas henkilö haluaisi palvella, vaikka se tekisi heidät onnettomaksi. Miksi Jumala ei vain kertonut minulle, että voisin jo olla onneton?

Kuukausien kamppailun jälkeen tajusin: Jumala ei halua sitä minulle. Jumala ei haluan minun olevan onneton.

Jumala on ääretön. Niin on suunnitelmakin.

Kerromme usein murheellisia, iloisia ja mietteliäitä kertomuksia koettelemuksista, joita Jumala on meille antanut. Jumalalla on aina suunnitelma. Koettelemuksissa on aina jokin asia opittavana ja syy riemuita. Patriarkallinen siunauksemme kertoo, millaiset etuoikeudet, lahjat ja esteet muokkaavat maallista kokemustamme. Jumala selvittää yksityiskohdat. Näin uskon olevan.

En kuitenkaan usko, että Jumalaa voi miellyttää vain yhdellä tavalla. Jos uskoisin, että Jumalalla on yksi ainoa, armoton polku minua varten, ja se olisi ainoa mahdollisuus onneen, kuinka voisin käyttää vapaata tahtoani? Mitä merkitystä omilla haluillani ja lahjoillani olisi? Miksi taivaalliset Vanhemmat aiheuttaisivat sen, että heidän lapsensa pettäisivät taivaat niin helposti? Tietenkään He eivät tekisi niin.

“Luonteen kasvattaminen”

Taivaallisten Vanhempiemme suunnitelma meitä jokaista varten on monitahoinen ja ääretön. He, kuten kaikki rakastavat vanhemmat, haluavat meidän elävän vanhurskasta ja puhdasta elämää ja tekevän sitä, mitä rakastamme. He eivät suunnittele elämiämme olemaan vaikeita sen takia, että se ”kasvattaisi luonnetta.” (Muistatko sarjakuvassa Lassi & Leevi, jossa Lassin isä väittää, että ötökänpuremat, ripuli ja sellaisten asioiden tekeminen, jota vihaat, ”kasvattavat luonnetta”?)

Taivaallinen Isämme ja Äitimme pyrkivät siunaamaan, lohduttamaan ja auttamaan meitä olemaan onnellisia aina. Elämä vikoja täynnä olevalla planeetalla on epätäydellistä ja maanpäällisillä tehtävillämme on varmasti tiukat rajat – haluaahan Jumala meidän olevan Jumalallisia. Siitä huolimatta Jumala on ääretön ja niin ovat myös jumalallisuuden tavat.

En mennyt lähetystyöhön. Tuo päätös oli yhteen aikaan häpeän, epävarmuuden ja pelon solmu vatsani pohjassa. Kun sitten hyväksyin sen, että se oli päätökseni, kuten Herra tarkoitti, se helpotti. Jatkoin koulua. Työpaikat, ystävät ja ihmissuhteet opettivat minulle paljon itsestäni, Jumalasta ja Hänen suunnitelmastaan minua varten. Opin yhä ja rakastan elämää. Elämäni on onnellista.

En kadu sitä, että en palvellut lähetystyössä. Tunnen oman tehtäväni ja Jumalani.

 

Alkuperäisen artikkelin on kirjoittanut Caroline Coppersmith ja se on julkaistu thirdhour.org-sivustolla. Artikkelin on kääntänyt Krista Kora.