En usko, että olen todella koskaan kyseenalaistanut mitään Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkossa varttuessani. Vanhemmillani oli siinä suuri merkitys.

Perheiltoja, perherukouksia ja aamuhartauksia ei jätetty väliin kotonamme. Isäni oli ollut yksi ensimmäisistä afrikkalaisista lähetyssaarnaajista, jotka palvelivat kotimaassani Ghanassa. Äitini kertoi usein niistä monista ihmeistä, jotka johtivat hänet liittymään kirkkoon. He olivat hyviä ihmisiä. Tukeuduin voimakkaasti vanhempieni todistukseen kirkosta. Vasta kun muutin Amerikkaan, kaikki muuttui.

Veljeni ja minä kutsumme ensimmäistä vuottamme Amerikassa masennusvuodeksi. Uuteen kulttuuriin ja ihmisiin sopeutuminen ei ollut helppoa. En tuntenut kuuluvani joukkoon – en edes kirkossa. Mutta pyrin parhaani mukaan pysymään myönteisenä ja antamaan itselleni aikaa sopeutumiseen.

Palvelin aikanaan lähetystyössä, mutta palattuani takaisin, palasivat myös nuo vanhat kuulumattomuuden tunteet. Laitoin sen lähetyssaarnaajaelämästä normaaliin elämään sopeutumisen piikkiin ja jatkoin eteenpäin.

Mutta vaikka jonkin verran aikaa kului, nuo tunteet olivat yhä läsnä.

Ymmärsin, että minulla oli vaikeuksia tuntea taivaallisen Isän rakkautta itseäni kohtaan. Tunsin, että suhteeni ystävieni kanssa oli etäinen; minulla ei ollut samanlaista tukea kuin lähetyskentällä ollessani. Ja ehkä tunsin, että en ansaitse Hänen rakkauttaan. En tiedä. Joinakin iltoina itkin itseni uneen ihmetellen missä Hän oli. Minusta tuntui, että yhtäkkiä Hän oli vain hiljaa. Ehkä rukoukseni eivät kohonneet tarpeeksi ylös. Se vaivasi minua, koska huomasin sen alkavan vaikuttaa ihmissuhteisiini. Työnsin ystävät pois, koska en halunnut heidän tietävän, mitä tunsin. Tutkiskelin itseäni nähdäkseni, teinkö jotain väärin tai tarvitsiko minun tehdä jotain paremmin.

Tein asioita, joita vanhempani ja kirkon johtajat ovat neuvoneet meitä tekemään ja aloin käydä temppelissä useammin, rukoilin pitkin päivää ja järjestin aikaa pyhien kirjoitusten tutkimiseen. Mutta se ei tuntunut tehoavan, ei ainakaan heti. Joinakin iltoina polvistuessani rukoilemaan kaikki, mitä pystyin sanomaan, oli “Auta!” Tuntui siltä, että en osannut enää edes rukoilla.

Tiesin teoriassa, että taivaallinen Isä rakasti minua. Tarkoitan siis, että Hän on Jumala, ja minä olen oletettavasti Hänen tyttärensä. Ainakin niin lauloin alkeisyhdistyksessä lapsena, joten loogisesti ajateltuna Hänen pitäisi rakastaa minua. Jostakin syystä en tuntenut niin. Kamppailin ja anoin. Luin patriarkallista siunaustani ja itkin.

Kamppailin kuukausien ajan. Painiskelin Herran kanssa pitkän aikaa, mutta mitään helpotusta ei näyttänyt olevan tulossa. Olin luvannut taivaalliselle Isälle aikaisemmin, että mitä tahansa tapahtuisi, jatkaisin yrittämistä, kunnes tuntisin taas Hänen rakkautensa. Jatkoin lukemista, temppelissä käymistä, kirkossa käymistä. Ehkä meillä on uskon koetuksia, jotta yrittäisimme enemmän.

Eräänä sunnuntaina kävelin kirkkoon ja istuin takariviin, kuten yleensä. Tuona päivänä sydämeni tuntui raskaalta ja siihen sattui vähän enemmän kuin tavallisesti. Kun sakramenttilaulu alkoi, aloin käydä tunteelliseksi. Sanat osuivat vähän liian lähelle sillä kertaa. Ennen kuin huomasinkaan, kyyneleet alkoivat virrata kasvoillani. Monet tuskalliset kokemukset elämässäni alkoivat tulla mieleeni. Pidin hiljaisen rukouksen ja ihmettelin, miksi Vapahtaja ei auttanut minua. Halusin epätoivoisesti tuntea Hänen rakkauttaan. Tässä tilanteessa etsin merkkiä. Mitä tahansa! Mikä tahansa kelpaisi.

Pidättelin taas kyyneliäni, kun sanat kaiuttimesta lävistivät sydämeni. Ja sitten oli mennyttä, kun lauloimme laulun “Missä on turvani?” Mietin, lähtisinkö kotiin sakramenttikokouksen jälkeen. Jokin kehotti minua jäämään. Apuyhdistyksessä minua pyydettiin pitämään loppurukous. Kuulisiko Hän minua? Änkytin rukoillessani, mutta tein sen. Lopetin rukoukseni ja menin kotiin nyyhkyttäen kuin lapsi. Mietin, muistaako Hän vielä minut. Tunsin oloni eksyneeksi ja yksinäiseksi.

Kaksi viikkoa tuon tunteellisen sunnuntain jälkeen minulla oli kokemus, joka muutti elämäni. Minut kutsuttiin olemaan yksi juontajista kirkon “Be One” -tapahtumassa Salt Lake Cityssä, joka järjestettiin sen muistoksi, että 40 vuoden ajan kaikille kelvollisille miehille on annettu pappeus. Pitkän ohjelmaharjoitusillan jälkeen keskustelin erään toisen juontajan kanssa. Kun juttelimme, minusta tuntui, että minun täytyy paljastaa sieluni hänelle. Kyynelten lävitse kerroin kaiken.

Heti kun lopetin, hän katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi: ”Mercy, en tiedä miksi tunnen näin, mutta minusta tuntuu, että minun pitäisi kertoa sinulle, että Jumala rakastaa sinua. Hän todella rakastaa sinua. Hän on hyvin tietoinen sinusta ja tietää täsmälleen, miltä sinusta tuntuu. Olet palvellut Häntä niin hyvin, eikä Hän pidä sitä itsestään selvänä. Sinä selviät tästä. Hän tukee sinua. Olet oikealla tiellä. Sinä selviät tästä.”

Itkin, kun kuulin nuo sanat. Tunsin suurta helpotusta. Ensimmäistä kertaa kuukausiin uskoin, että taivaallinen Isä rakasti minua. Tunsin sen. Se oli todellista. En ollenkaan odottanut sitä, mutta niin se oli. Tuskani ja ahdistukseni tilalle tuli rauha ja ilo. Tuona iltana ajoin kotiin kyyneleet silmissäni, mutta ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, ne olivat ilon ja kiitollisuuden kyyneleitä. Olin kiitollinen siitä, että Jumala todella välittää ja että Hän tuntee meidät täydellisesti ja menee maailman ääriin osoittaakseen sen meille.

Minun oli tarkoitus tavata tuo uusi ystävä, nainen, jota en olisi tavannut, ellen olisi hyväksynyt kutsua osallistua ”Be One” -tapahtumaan. Minun täytyi tuntea oloni tarpeeksi turvalliseksi, jotta voisin jakaa sydämeni ajatukset. Kun niin tapahtui, kuulin Jumalan erityisen viestin minulle jonkun muun välityksellä. Teille muille Hän saattaa osoittaa rakkautensa innoittavan ajatuksen, palveluksen, puheen, laulun, kauniin auringonlaskun tai puolestanne lausutun rukouksen kautta.

Aivan kuten presidentti Dieter F. Uchtdorf sanoi: ”Meillä on Jumalan luotettava lupaus, ettei Hän unohda eikä hylkää niitä, jotka kääntävät sydämensä Hänen puoleensa” (”Te olette tärkeitä Hänelle,” lokakuu 2011 yleiskonferenssi).

Olen yrittänyt antaa sydämeni Jumalalle. Eikä Hän pettänyt luottamustani. Se vaati aikaa. Se vaati kyyneliä. Se vaati haavoittuvaisuutta, jotta saatoin pyytää joltakin apua. Mutta Hän ei unohtanut minua. Jumala pitää aina lupauksensa, meni siinä miten kauan tahansa.

 

Alkuperäisen artikkelin on kirjoittanut Mercy Owusu ja se on julkaistu lds.org -sivustolla. Artikkelin on kääntänyt Krista Kora.