Kaksi vuotta sitten, ollessani töissä, huomasin usean työkaverini uppoutuneen tiiviiseen keskusteluun. Ymmärsin heidän puhuvan jostain kirjasta tai jonkinlaisesta asiakirjasta ja päivän edetessä minua alkoi kiehtoa tietää, mikä oli vetänyt heidän mielenkiintonsa puoleensa.

Lopulta kysyin yhdeltä työkaverilta, mikä oli saanut heidät niin haltioituneiksi. Hän katsoi minua hieman kiusaantuneena ja sanoi: ”En tiedä pitäisikö minun kertoa sinulle”, vihjaten syyn liittyvän siihen, että olen harras mormoni.

Se tietenkin sai minut vain entistä kiinnostuneemmaksi saamaan selville, mistä he kaikki olivat puhuneet. Painostin häntä hieman asian suhteen ja hän paljasti 90-sivuisen asiakirjan nimen – tuo asiakirja käsitteli yhden miehen syitä mormonikirkon hylkäämiseen. Olin kuullut tuosta asiakirjasta ennenkin (se on yksi viime vuosien suosituimmista antimormonikirjallisuuden teoksista), mutten ollut koskaan ajatellut lukea sitä.

Tällä kertaa päätin lukea sen.

Löysin tuon asiakirjan netistä ja aloin lukea. En ajatellut muuta kuin vilkuilla sen läpi, mutta päädyinkin lukemaan sen melko tarkasti.

Argumentaatiota ja retoriikkaa opiskelleena, kiinnitin välittömästi huomioni kirjoittajan käyttämiin hienovaraisiin harhautuksen keinoihin. Käyttikö kirjoittaja tarkoituksenmukaisesti harhaanjohtavia esitystekniikoita, sitä en tiedä. Mutta tiedän, että asiakirjan emotionaalisesti liikuttavimmat kohdat pohjautuivat syvällisesti virheelliseen logiikkaan ja ei lainkaan sisältöön.

Opin kuitenkin asioita kirkon historiasta, jotka yllättivät minut. Oli tietenkin mahdotonta tietää koko kontekstia, mutta osa siitä, mikä oli totta, riitti saamaan minut huolestumaan jonkin verran.

Syöksyin yllättäen hämmennyksen pyörteisiin. Monet antimormonien väitteistä perustuvat puolitotuuksiin, hämääviin esitystapoihin ja suoranaisiin valheisiin, ja kuitenkin osalle siitä, mikä oli totta, ei vaikuttanut olevan mitään hyvää tai uskottavaa selitystä ja samanaikaisesti niitä ei voinut vain sivuuttaa mitättöminä yksityiskohtinakaan.

Tämän hämmennyksen keskellä Brittney ja minä rukoilimme ja pohdimme näiden asioiden merkitystä. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen kysyimme epävarmoina: oliko Joseph Smith todella profeetta? Onko tämä todella Kristuksen kirkko?

Ennen lähetystyötäni koin erään elämää mullistavan todistuskokemuksen. Mutta miettiessäni nyt tuota kokemusta, tajusin tuolloin saamani voimallisen todistukseni keskittyneen Jeesukseen Kristukseen ja Jumalan rakkauteen, ei Joseph Smithiin ja palautettuun kirkkoon. Brittneyn kokemus oli samankaltainen.

Olimme toki tunteneet vakuuttavaa rauhaa koskien Mormonin kirjaa, Joseph Smithiä ja palautettua kirkkoa. Mutta nyt oppimamme yllättävät asiat olivat väliaikaisesti jättäneet varjoonsa nämä seikat.

Joten löysimme itsemme rukoilemasta Jumalaa, sanoen: ”Tiedämme, että on olemassa Kristus, mutta jos tämä ei ole Hänen kirkkonsa, emme pelkää jättää jonkin paremman vuoksi taaksemme sitä, mitä meillä on.”

Seuraavana aamuna, paastottuamme huolistamme, sain vastauksen opiskellessani pyhiä kirjoituksia.

En oikein tiennyt, mitä halusin opiskella tuona aamuna, joten otin Raamattuni kirjahyllystä, avasin sen sattumanvaraisesti ja aloin lukea.

Lukiessani uppouduin kertomukseen uskosta, epäilyksestä ja kysymyksistä, joita juutalaisilla ja Kristuksen opetuslapsilla oli 2000 vuotta sitten. Huomasin nopeasti silmiinpistäviä samankaltaisuuksia epäilyksen ongelmiin, joita kirkon jäsenet kohtaavat nykypäivänä. Ja kenties sitäkin voimallisemmin, huomasin, että pyhissä kirjoituksissa on muitakin, minun ja vaimoni kaltaisia, joilla oli vilpittömiä kysymyksiä, jotka vaikuttivat mahdottomilta vastata.

Alkuun tuo raamatunkohta käsitteli sellaisten ihmisten epäilyksiä, joilla ei koskaan ollut ollut todistusta eivätkä välittäneet etsiä sitä. He sanoivat esimerkiksi:

”Eikö tämä ole Jeesus, Joosefin poika? Me tiedämme hänen isänsä ja äitinsä. Kuinka hän voi sanoa tulleensa alas taivaasta?” ja ”Minkä tunnusteon teet, että me sen nähtyämme uskomme sinuun?” (Joh. 6:42, 30)

Ensimmäinen kysymys nostaa esille erään Kristuksen väitteen nähtävästi loogisen epäjohdonmukaisuuden ja toisen ydinkysymys on: ”jos se mitä sanot, on totta, missä on todisteet?”

Kristuksen opetuslapset voisivat helposti vastata näihin kysymyksiin ja sivuuttaa ne (ei välttämättä niin, että kriitikot olisivat tyytyväisiä, mutta ainakin niin, että he itse olisivat).

Mutta Jeesuksen opetuslapset olivat kohtaamassa epäilystä, jota ei niin helpolla sivuutettaisi.

Kristus näet jatkoi opettaen seuraavaa:

”Minä olen tämä elävä leipä, joka on tullut taivaasta, ja se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti. Leipä, jonka minä annan, on minun ruumiini.” (Joh. 6:51)

Lukiessani tätä, tajusin kuinka absurdilta tuo lause voisi kuulostaa sellaiselle, joka ei tiedä mitään sovituksesta tai sakramentin symbolismista. Se olisi kuulostanut kuin Jeesus olisi kirjaimellisesti kehottanut opetuslapsiaan syömään hänen ruumiinsa, jotta he voisivat saada ikuisen elämän.

Ja juuri niin juutalaiset ajattelivat. Minkä vuoksi monet heistä alkoivat välittömästi kritisoida Kristusta:

”Kuinka tuo mies voisi antaa ruumiinsa meidän syötäväksemme?” (Joh. 6:52)

Ja jopa Kristuksen opetuslapset – ne, jotka olivat tarponeet eteenpäin uskossa silloinkin kun muut olivat kuitanneet Jeesuksen olevan vain joku mielipuoli tai demoni – saattoivat ajatella Hänen sanomansa olleen hieman outo.

He saattoivat odottaa Kristuksen korjaavan harhakäsityksen, mutta he olivat pahasti väärässä.

Kristus jatkoi:

”Totisesti, totisesti: ellette te syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertaan, teillä ei ole elämää. Mutta sillä, joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä, ja viimeisenä päivänä minä herätän hänet. Minun lihani on todellinen ruoka, minun vereni on todellinen juoma.” (Joh. 6:53-55)

Tuo on vahvaa ja vierasta kieltä ottaen huomioon yleisön, joka ei tunne Kristuksen sovittavaa uhrausta.

Yllättäen jopa vahvimman Kristuksen opetuslapsista täytyi pohtia, edes hetken verran: ”Ehkäpä kriitikot ovat oikeassa. Ehkäpä Jeesus ei ole profeetta tai Jumalan Poika. Ehkäpä hän todella on mielipuoli; ehkäpä hän todella on paholaisen riivaama.”

Raamatunkohta jatkuu:

”Tämän kuultuaan monet hänen opetuslapsistaan sanoivat: ’Sietämätöntä puhetta. Kuka voi kuunnella tuollaista?’ … Monet Jeesuksen opetuslapset vetäytyivät tämän jälkeen joukosta eivätkä enää kulkeneet hänen mukanaan.” (Joh. 6:60, 66)

Eikö ole surullista? Jotkut Kristuksen opetuslapsista kääntyivät pois Vapahtajasta sen vuoksi, että jokin mitä Hän sanoi, vaikutti kiistanalaisemmalta kuin mitä se todellisuudessa oli. Kuinka typerää jättää huomiotta kaikki mitä he olivat kokeneet kulkiessaan Kristuksen kanssa ja pohtiessaan Hänen opetuksiaan – se ilo ja rauha, jota he olivat kokeneet… kaikki sen vuoksi, etteivät he täysin ymmärtäneet yhtä pientä osaa Hänen palvelutyöstään. Kunpa he vain olisivat odottaneet koko kontekstia.

Ymmärsin silloin, että ottaen huomioon kaikki kokemukseni koskien Mormonin kirjaa, pohtiessani niin nykyisten kuin muinaistenkin profeettojen opetuksia, jakaessani evankeliumia lähetyssaarnaajana jne., minä voisin odottaa, kunnes paljastettaisiin koko konteksti koskien paria tapausta siellä täällä, jotka rehellisesti sanottuna ovat poikkeuksia suhteessa kirkon historiaan kokonaisuutena.

Ymmärsin myös, ettei olisi mitään muuta paikkaa minne mennä päästäkseni lähemmäs Kristusta. Jokainen harkitsemani vaihtoehto olisi vaatinut minun hylkäävän tietoni Kristuksesta, minkä tiesin olevan totta, mutta minkä olin oppinut palautetun kirkon kautta.

Joten, Simon Pietarin tavoin, minullakin oli asioita, joita en täysin ymmärtänyt – asioita, jotka olivat saaneet toiset epäilemään ja hylkäämään palautetun evankeliumin. Mutta kysyttäessä: ”Aiotko sinäkin lähteä?” Tiesin, että vastaukseni täytyi olla: ”Minne muualle menisin?”

Artikkelin on kirjoittanut Dustin Phelps ja se on alun perin julkaistu Happiness Seekers -sivustolla. Artikkelin on suomentanut Tanja Robinson.