”Sillä Herra Jumala on sanonut, että uskollisten sanat puhuvat ikään kuin kuolleista.” 2. Nefi 27:13
Toimittajan huomautus: Edellisessä MitäMiksi-artikkelissa esiteltiin lyhyesti stilistiikkaa (tyylintutkimus) ja yhteenveto Mormonin kirjan stilistisistä tutkimuksista. Sille pohjalle rakentaen tämä MitäMiksi-artikkeli käsittelee stilististä tutkimusta kirjailijoiden mahdollisuuksista luoda toisistaan erottuvia kirjoitustyylejä tai ”ääniä” useille fiktiivisille henkilöhahmoille.
(Suomentajan huomautus: edellä mainittu artikkeli luettavissa ainoastaan englanniksi.)
Mitä
Mormonin kirjasta on tehty useita stilistisiä tutkimuksia, joiden yhteen kerätyt tulokset osoittavat siinä esiintyvän monia toisistaan erottuvia kirjoitustyylejä ja että nuo kirjoitustyylit ovat johdonmukaisia suhteessa tekstissä itsessään nimettyihin kirjoittajiin. On kuitenkin luonnollista pohtia, onko Mormonin kirjan tyylien monipuolisuus millään lailla ainutlaatuista tai vaikuttavaa. Onko mahdollista, että yksi luova kirjoittaja olisi voinut tuottaa nämä moninaiset toisistaan erottuvat kirjoitustyylit?
Useat varhaisista yksinkertaisia stilistisiä metodeja käyttävistä tutkimuksista esittivät, että taitavan kirjoittajan on todellakin mahdollista luoda monia tyylejä tai ”ääniä” erilaisille fiktiivisille henkilöhahmoille. Tuoreemmassa tutkimuksessa, käyttäen hieman tuhdimpaa metodia, Matt Roper, Paul Fields ja Larry Bassist löysivät vakuuttavia todisteita tämän hypoteesin tueksi. Käyttäen statistista tekniikkaa, jota kutsutaan pääkomponenttianalyysiksi (PCA), he analysoivat fiktiivisten henkilöhahmojen funktiosanakaavoja. He käyttivät analyysissaan tuotantoa neljältä arvossa pidetyltä 1800-luvun kirjailijalta: Charles Dickensiltä, Jane Austenilta, Samuel Clemensilta (Mark Twain) ja James Fenimore Cooperilta.
Heidän tutkimustuloksensa osoittavat, että – vaihtelevissa määrin – jokainen kirjailija oli kykenevä luomaan fiktiivisille henkilöhahmoilleen, mukaan lukien kertojan, useita toisistaan erottuvia ääniä. Kuten alla oleva kaaviokuva havainnollistaa, kertojat muodostavat ryhmän vasemmalla ja fiktiiviset henkilöhahmot muodostavat jokseenkin väljemmän ryhmän oikealla. Jokainen piste edustaa 2000 sanaa kyseisen henkilöhahmon tekstiä.
1800-luvun kirjailijoiden henkilöhahmojen monimuotoisuutta vertaileva taulukko
Koska kaikissa tapauksissa kertojan funktiosanatiheys poikkesi ei-kertojista, tutkijat sovittivat pääkomponenttianalyysin arvioimaan ainoastaan ei-kertojien välistä äänten diversiteettiä (monimuotoisuutta). He suorittivat neljä erillistä monivarianttitestiä näiden ei-kertojien äänten välillä ja niistä jokaisen tuloksissa oli havaittavissa tilastollisesti merkittäviä eroja henkilöhahmojen äänissä.
Näistä testeistä yhteen kerätyt tulokset osoittavat, että näiden neljän kirjailijan ei-kertojien väliset eroavaisuudet funktiosanakaavoissa ovat merkittäviä. Tilastollisesti puhuen voidaan todeta, että Mark Twainin henkilöhahmolla, Tom Sawyerilla, todellakin on erilainen ”ääni” kuin hänen ystävällään, Huckleberry Finnillä; Jane Austenin Elizabeth Bennet kuulosta eriltä kuin hänen rakkauden kohteensa, herra Darcy. Vaikka yleisesti ottaen näiden henkilöhahmojen äänet ryhmittyvät yhteen sen mukaan, kuka kirjailija ne loi, ne poikkeavat toisistaan riittävästi, jotta voidaan ajatella niiden tilastollisesti olevan toisistaan erottuvat.
1800-luvun kirjailijoiden ”äänten” vertailua
Onnistuttuaan havaitsemaan toisistaan erottuvia 1800-luvun kirjailijoiden luomia fiktiivisten henkilöhahmojen ääniä, tutkijaryhmä sovelsi seuraavaksi tätä samaa stilististä metodia Mormonin kirjan henkilöhahmojen kirjoitustyyleihin. Seuraava kaaviokuva osoittaa Mormonin kirjan äänien diversiteetin; elliptiset pilvet havainnollistavat kuinka Mormonin kirjan pääasialliset kirjoittajat muodostavat toisistaan erottuvia ryhmiä. Mormonin kirja sisältää yhteensä 28 toisistaan erottuvaa ääntä, jotka voidaan havaita stilististä analyysia käyttämällä.
Mormonin kirjan kirjoittajien vertailua
Hämmästyttävää on, että sen jälkeen, kun näiden kahden tutkimuksen tulokset yhtenäistettiin, jotta niitä voitaisiin pätevästi verrata toisiinsa, tulokset osoittivat, että Mormonin kirjan henkilöhahmojen äänien diversiteetti ylitti 1800-luvun kirjailijoiden fiktiivisten henkilöhahmojen äänien diversiteetin. Mormonin kirjan äänien diversiteettiarvo oli yli kaksinkertainen 1800-luvun kirjailijoiden keskiarvoon nähden. Tutkijaryhmän löydökset osoittavat myös, että Mormonin kirjan henkilöhahmojen diversiteetti on suurempi kuin neljän tunnetuimman ja lahjakkaimman 1800-luvun kirjailijan aikaansaannos kahdeksassa teoksessaan yhdistettynä!
Joseph Smithin ääni verrattuna muihin 1800-luvun kirjailijoiden ääniin.
Joseph Smithin standardoitu teos verrattuna muihin 1800-luvun kirjailijoihin
Miksi
Nämä tilastolliset tulokset tarjoavat silmiinpistävää tukea Mormonin kirjan väitteelle sen kirjoittajista. Vaikka Joseph Smith olisi ollut taitava ja kokenut kirjoittaja, pystyäkseen sepittämään Mormonin kirjan hän olisi tarvinnut kyvyn luoda toisistaan erottuvia fiktiivisiä ääniä, joka olisi ylittänyt joidenkin hänen aikansa suurimpien kirjailijoidenkin kyvyt. Kuitenkin Joseph Smith ja hänet tuntevat vakuuttivat hänen olevan suhteellisen oppimaton.
Sen lisäksi kirjallisuudentutkija Robert A. Rees on esittänyt, että toisin kuin suurenmoisia teoksia tuottaneet romantiikan suuntausta edustaneet Joseph Smithin aikalaiset, ei ole mitään todisteita, että hän oli tekemisissä minkään sellaisen kirjallisuuteen liittyvän kanssa, joka olisi valmistanut häntä Mormonin kirjan kääntämiseen. Rees selittää:
”Ei ole mitään todisteita, että Joseph piti päiväkirjaa tai kehitti kirjoitustyyliään; ei todisteita, että hän olisi kirjoittanut luonnoksia tai novelleja; ei viitteitä, että hän olisi luonut nefiläisten historian merkittäviä henkilöhahmoja, suunnitellut sen juonta tai kehitellyt sen sivuilta löytyviä suurimpia teemoja ja ideoita; ei myöskään ole mitään todisteita, että hän olisi tietoisesti kehittänyt kerronnallista ääntä tai muovannut henkilökohtaista kirjoitustyyliä (tai että hän olisi edes ymmärtänyt mitä tämä piti sisällään). Hän ei myöskään osoittanut minkäänlaista taipumusta muodostaa laajoja kerronnallisia muotoja tai toisistaan eroavia tyylejä tai yhtään mitään muuta samankaltaista kuin Mormonin kirjan monimutkaiset, yhteen punoutuvat ja jaksottaiset komponentit ovat.”
Tämä tilanne tekee stilististen analyysien tuloksista sitäkin hämmästyttävämpiä. On vaikea kuvitella, että syrjäseudulla asuva maanviljelijä, jolla oli vain vähäistä muodollista koulutusta eikä minkäänlaisia kirjallisuuden saavutuksia, olisi voinut luoda fiktiivisen teoksen, joka pitää sisällään niinkin monipuolisen kokoelman tilastollisesti toisistaan erottuvia ääniä.
Sen lisäksi aiemmat stilistiset tutkimukset ovat osoittaneet, ettei keltään 1800-luvun kirjoittajalta, jota epäiltiin Mormonin kirjan kirjoittajaksi, ole löytynyt kirjoitusnäytteitä, jotka sopisivat kyseisen kirjan erityisiin tyyleihin. Näihin kirjoittajiin kuuluu Sidney Rigdon, Solomon Spalding, W. W. Phelps, Oliver Cowdery, Parley P. Pratt ja Joseph Smith itse.
Näin ollen, jotta yksi näistä ehdokkaista voisi olla Mormonin kirjan todellinen kirjoittaja, hänen olisi täytynyt kirjoittaa tavalla, joka olisi täysin peittänyt hänen oman tyylinsä, samalla luoden äänien diversiteetin, joka ylitti joidenkin heidän aikansa lahjakkaimpien kirjailijoidenkin kyvyt! Tämä yhdistelmä saavutuksia vaikuttaa erittäin epätodennäköiseltä kenelläkään heistä, ja etenkään Joseph Smithille, jolla oli heistä kaikkein vähiten koulutusta tai kokemusta.
Tähän skenaarioon verraten tämän viimeaikaisen stilistisen analyysin tulokset sopivat helposti Mormonin kirjan omaan väitteeseen sen kirjoittajista. Jos Mormonin kirjan lähdetekstit todella kirjoitti suuri määrä muinaisia profeettoja 1000 vuoden aikana, niin se luonnollisesti selittäisi miksi sen äänien diversiteetti on suurempi kuin neljän tunnetun 1800-luvun kirjailijan aikaansaama yhdistelmädiversiteetti. Näiden viimeaikaisten löydösten valossa voidaan todeta, että stilistiikan statistiset metodit ovat jälleen kerran auttaneet meitä ”näkemään sen, mitä ei nähdä” (Hepr. 11:1).
Artikkeli on alun perin julkaistu Meridian Magazine -sivustolla. Artikkelin on suomentanut Tanja Robinson.
