Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäsenet tietävät, että selkeyden puute on ennemminkin sääntö kuin poikkeus ja se on keskeinen määrittelevä piirre kuolevaisuuden kokemuksessamme.

Onhan se jollain tavalla järjen vastaista, että Jumalan kaltaiseksi tullaksemme meidän täytyy jättää Hänet jonnekin kosmokseen ja tulla tietämättömiksi lapsiksi. Täysin riippuvaiseksi muista rajoittuneista ihmisisistä. Mutta kuinka kiehtovaa se onkaan! Tietääksemme sen, mitä Jumala tietää, meidän täytyy kokea kuolevaisuus omakohtaisesti oman ruumiimme ja rajoitetun elämämme pikkiriikkisen linssin kautta. Ilman selvää muistoa iankaikkisesta menneisyydestämme.

Tosiasia on se, että voidaksemme kehittyä hengellisesti, meidän täytyi unohtaa kaikki kuolevaisuutta edeltävässä olemassaolossa tietämämme asiat. Ja sukeltaa tarkoituksella ja tietoisesti tietämättömyyden musertavaan syleilyyn.

Sen sijaan, että näemme tämän varmuuden puutteen epäonnistumisen merkkinä, uskomme tämän olevan tärkeässä yhteydessä vapaan tahtomme käyttämiseen. Tässä maailmassa “kaikille annetaan riittävästi rakennusaineita, joista muovata joko uskottavaan vakaumukseen tai vähättelevään torjumiseen perustuva elämä,” sanovat Terry ja Fiona Givens kirjassaan The God Who Weeps: How Mormonism Makes Sense of Life (Salt Lake City: Ensign Peak, 2012, 5). He sanovat myös, että ratkaisevaa on se, että jokainen ihminen “on vapaa valitsemaan luottamuksen tai epäilyksen, uskon tai epäuskon.”

Kuvitelkaamme vertailun vuoksi, että Jumala olisi tehnyt täysin selväksi tahtonsa ihmiskunnan suhteen — halusi se sitä tai ei. Se todella muuttaisi asioita, eikä hyvällä tavalla.

Yllättäen juuri selkeyden puute, hämmennys ja tietämisen hidas prosessi (jatkuvasti muuttuvista tietämättömyyden vaiheista) saa aikaan sen, että kasvamme ja opimme. Ja vapautemme päättää omasta elämästämme säilyy!

Tilan antaminen tietämättömyydelle

Jos evankeliumin suunnitelma ei natise liitoksistaan tietämättömyyden tasojen takia, ehkä meidänkään ei pitäisi. Sen sijaan, että “taistelisimme” näitä hetkiä vastaan, niistä voi ehkä tulla alustoja, jotka laukaisevat meidät kohti uusia kysymyksiä ja oppimista Jumalamme edessä.

Suuri osa kärsimyksistämme saattaisi lieventyä, jos loisimme ymmärtäväisemmän tilan kysyä vilpittömiä kysymyksiä itseksemme ja suuremmissa yksiköissä (perhe, seurakunta ja vaarna). Yksin ja yhdessä voimme “olla pelkäämättä”, kun eteemme tulee ratkaisemattomia kysymyksiä. Voimme vain hengittää syvään. Rentoutua. Ja olla uteliaita.

Mutta tuon tilan luominen ei ole helppoa kun haluamme selvittää kaiken, eikö niin? Haluammeko todella odottaa — jos selkeys sitä vaatii? Kuten muinainen kiinalainen filosofi Lau Tzu kirjoitti: “Onko sinulla kärsivällisyyttä odottaa, että muta laskeutuu ja vesi on kirkasta? Voitko olla liikkumatta, kunnes oikea toimintamalli ilmaantuu itsekseen?”

Vaikka tuntuukin vaikealta, kun ei tunnu saavan mitään takaisin rukouksessa Jumalalle, kirjailija Adam Miller pitää sitä käänteentekevänä hetkenä: “Kun näin tapahtuu, sinun täytyy valita. Sinun täytyy päättää nousetko ylös ja lähdet huoneesta vai jatkatko hiljaisuudessa.” Jos valitset jälkimmäisen, “voit huomata, että Jumalan hiljaisuus ei ole niinkään nuhtelu vaan kutsu. Taivaat eivät ole tyhjät, ne ovat hiljaiset. Sen sijaan että Jumala käännyttäisi sinut pois, Hän saattaa kutsua sinua jakamaan hiljaisuuden kanssaan. Sovitus näyttää osittain juuri tältä: istumiselta hiljaisuudessa Jumalan kanssa.”

Selkeyden puute antaa mahdollisuuden osoittaa uskoa

Eräs uusi äiti, joka alkoi tuntea syvää huolta moniavioisuuden historiaan liittyvistä asioista, kertoi huolistaan miehelleen. Sen sijaan että olisivat yrittäneet selvittää asiaa ja päästä siitä eroon sillä tavoin, he päättivät antaa asialle tilaa ja olla kärsivällisiä. He päättivät pitää kysymyksiä pyhässä tilassa. Ja odottaa lisää valoa ja tietoa tulevaksi, samalla kun he jatkoivat profeettojen sanojen tutkimista ja seurasivat Herraa niin hyvin kuin osasivat. Kun rauha ja ymmärrys vihdoin tuli, heillä oli yhä joitakin kysymyksiä. Mutta kysymykset olivat täyttyneet suuremmalla määrällä varmuutta, kärsivällisyyttä ja tunteella Jumalan rakkaudesta.

Eräs nuori mies, joka yritti saada selvyyttä seksuaalisuudestaan ja identiteetistään kohdatessaan viehtymyksen tunteita muita miehiä kohtaan, ihmetteli, miksi Jumala antaisi hänen kokea jotakin niin “luonnolliselta tuntuvaa”, vaikka nuo tunteet näyttivät olevan törmäyskurssilla kirkon opettaman perheihanteen kanssa.  Vaikka olikin vaikea luottaa edelleen kirkon johtajien opetuksiin, kun kulttuuriset ihanteet ja ajatukset olivat usein niin voimakkaasti kriittisiä niitä vastaan, hän löysi lohdutusta Vanhin D. Todd Christofferssonin sanoista:

“Se, että julistamme avioliittoon ja perheeseen kuuluvia perustotuuksia, ei tarkoita, että jättäisimme huomiotta tai väheksyisimme niiden uhrauksia ja menestystä, joiden elämässä tämä ihanne ei ole tällä hetkellä todellisuutta. Siitä huolimatta jokaisella on lahjoja… jokainen voi antaa panoksensa jumalallisen suunnitelman toteutumiseen kussakin sukupolvessa… Paljon siitä, mikä on hyvää, paljon siitä, mikä on olennaista – toisinaan jopa kaikki, mikä on toistaiseksi välttämätöntä – voidaan saavuttaa olosuhteissa, jotka eivät ole ihanteelliset.”

Tämä nuori mies päätti luottaa siihen, että Jumala auttaisi häntä ymmärtämään asian ajallaan. Hän päätti uskoa, että kaikki elämän kokemukset ovat merkityksellisiä ja niillä on voima tuoda meidät lähemmäksi Jumalaa. Siihen asti hän keskittyisi elämään päivän kerrallaan, pitäen huolta merkityksellisistä ihmissuhteista ja suhteesta Vapahtajaan ja palvellen valtakunnassa parhaalla mahdollisella tavalla.

Vaikka uskon koetuksia ei täysin pystyttäisi “korjaamaan”, ne voidaan pitää tietoisuuden ja kärsivällisyyden tilassa. Epäilemättä sen ylläpitäminen joskus todella pitkänkin aikaa vaatii kypsyyttä ja voimaa. Mutta sen sijaan, että kantaisimme kysymyksiä kuin joitain likaisia salaisuuksia, jotka meidän täytyy piilottaa muilta, voimme luottaa siihen, että tämä on osa prosessia meidän kaikkien kohdalla.

Tällä tavoin voimme kokeilla sellaisen tilan luomista, jossa selkeyden puute voi elää luonnollisesti rinnakkain vakaumuksen ja halun kanssa. Ehkä juuri jomman kumman puolen korostaminen saa meidät jumiin.

Epävarmuuden ylistäminen

Jotkut ovat vieneet “tilan tekemisen” tietämättömyydelle monta askelta pitemälle siihen pisteeseen, että epävarmuuden omaksuminen on jonkinlainen perimmäinen tavoite. Tässä tapauksessa voi olla houkuttelevaan ylistää paradoksaalista hämmennystä ja epävarmuutta jotenkin valaistuneempana. Epäilyksestä puhutaan jonkinlaisena korkeampana tietoisuuden tasona. Tämän ajatusmallin mukaan varmuus voidaan nähdä epäterveenä tai jopa tyhmänä: “Älä ole liian varma.” Jotkut ovat jopa alkaneet pitämään vakaumusta synnynnäisenä paheena (eli “varmuuden syntinä”).

Myöhempien aikojen pyhiin lukeutuva mindfulness-opettaja Thomas McConkie on sanonut: “Tietämättömyyttä voidaan arvostaa postmodernissa kulttuurissa siihen pisteeseen asti, että mikä tahansa tietämisen muoto leimataan lapselliseksi” — tähdentäen, että “epävarmuuteen takertuminen on omanlaisensa varmuuden muoto.” Jopa ne, jotka väittävät “että kukaan ei voi varmasti tietää mitään,” tekevät niin usein suurella vakaumuksella.

Suurempi määrä nöyryyttä voisi olla toimiva keino monessa tilanteessa meidän kaikkien kohdalla, mukaan lukien ne, jotka tuntevat varmuutta tiedostaan. Mutta ehkä me kaikki voimme myöntää, että totuuden erottaminen ei ole aina niin helppoa.

Miten sinä käsittelet evankeliumiin liittyviä epävarmuuden tunteitasi ja kysymyksiäsi?

Alkuperäinen artikkeli on julkaistu ldsliving.com-sivustolla nimellä “Why a lack of clarity can actually be a good thing and bring you closer to God”.

Suomi ©2016 LDS Living, A Division of Deseret Book Company | English ©2016 LDS Living, A Division of Deseret Book Company