Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko ottaa halukkaasti vastaan koko ihmiskunnan sekä teoriassa että käytännössä. Myöhempien aikojen pyhien pyhät kirjoitukset ja opetukset vakuuttavat, että Jumala rakastaa kaikkia lapsiaan ja tekee pelastuksen mahdolliseksi kaikille. Jumala loi monet eri rodut ja etnisyydet ja pitää niitä kaikkia samanarvoisina. Kuten Mormonin kirja ilmaisee asian: ”Kaikki ovat Jumalalle yhdenvertaisia.”
Kirkon rakenne ja organisaatio edistävät rotujen yhdentymistä. Myöhempien aikojen pyhät osallistuvat jumalanpalveluksiin heidän paikallisen seurakuntansa maantieteellisten rajojen mukaan. Tämä tarkoittaa, että mormoniseurakuntien rodullinen, taloudellinen ja demografinen rakenne heijastaa laajempaa paikallista yhteisöä. Se, että kirkossa ei ole palkattua papistoa, helpottaa yhdentymistä: tummaihoinen piispa voi toimia suurimmaksi osaksi valkoihoisen seurakunnan johtajana; latinalaisamerikkalainen nainen voi olla aasialaisen naisen parina ja vierailla rodullisesti moninaisten jäsenten kodeissa. Eri rotuiset ja -etniset kirkon jäsenet vierailevat säännöllisesti toistensa kodeissa ja palvelevat rinnakkain opettajina, nuorten johtajina ja lukemattomissa muissa tehtävissä paikallisissa seurakunnissaan. Tällaiset käytännöt tekevät Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkosta täysin yhtenäisen uskonnon.
Huolimatta tästä nykypäivän tilanteesta suuren osan historiastaan – 1800-luvun puoliväliltä vuoteen 1978 asti – kirkko ei asettanut tummaihoisia afrikkalaisen syntyperän omaavia pappeuteen eikä antanut tummaihoisten miesten ja naisten osallistua temppelipyhitykseen tai sinetöintitoimituksiin.
Kirkko perustettiin vuonna 1830, aikakautena, jolloin Yhdysvalloissa oli suuri rotujako. Tuona aikana monet syntyperältään afrikkalaiset elivät orjuudessa. Rodulliset erot ja ennakkoluulot eivät olleet ainoastaan yleisiä, vaan tavanomaisia valkoihoisten amerikkalaisten keskuudessa. Nuo tosiasiat ovat nykyään vieraita ja järkyttäviä, mutta ne vaikuttivat ihmisten elämän jokaiseen puoleen, mukaan lukien heidän uskontoonsa. Esimerkiksi monet kristilliset kirkot tuona aikana olivat jakautuneet etnisyyden ja rodun mukaan. Kirkon alusta alkaen ihmiset jokaisesta rodusta ja etnisyydestä voitiin kastaa ja ottaa jäseneksi. Elämänsä lopulla kirkon perustaja Joseph Smith vastusti orjuutta avoimesti. Kirkko ei ole koskaan kannustanut rotuerotteluun seurakunnissaan.
Kirkon kahden ensimmäisen vuosikymmenen aikana muutama tummaihoinen mies asetettiin pappeuteen. Yksi näistä miehistä, Elijah Abel, osallistui myös temppelitoimituksiin Kirtlandissa, Ohiossa. Myöhemmin hänet kastettiin kuolleiden sukulaistensa puolesta Nauvoossa, Illinoisissa. Ei ole luotettavaa todistusaineistoa siitä, että tummaihoisilta miehiltä kiellettiin pappeus Joseph Smithin elinaikana. Yksityisessä kirkkoneuvostossa kolme vuotta Joseph Smithin kuoleman jälkeen Brigham Young ylisti Q. Walker Lewisiä, pappeuteen asetettua tummaihoista miestä sanoen: ”Meillä on yksi parhaista vanhimmista, afrikkalainen.”
Vuonna 1852 presidentti Brigham Young ilmoitti julkisesti, että afrikkalaista syntyperää olevia miehiä ei enää asetettaisi pappeuteen. Tummaihoiset kuitenkin jatkoivat kirkkoon liittymistä kasteen ja Pyhän Hengen lahjan saamisen kautta. Brigham Youngin kuoleman jälkeen seuraavat profeetat rajoittivat tummaihoisilta temppelipyhityksen saamisen ja temppelissä naimisiin menemisen. Ajan kuluessa kirkon johtajat ja jäsenet kehittivät monia teorioita selittääkseen pappeus- ja temppelirajoitukset. Yhtäkään näistä selityksistä ei hyväksytä kirkon virallisena oppina.
Kirkko Amerikan rotukulttuurissa
Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko palautettiin hyvin riidanhaluisen rotukulttuurin aikana, jolloin valkoihoisille suotiin suuria etuoikeuksia. Vuonna 1790 Yhdysvaltain kongressi rajoitti kansalaisuuden ”vapaille valkoihoisille henkilöille”. Seuraavan puolivuosikymmenen aikana rotuongelmat jakoivat maan – orjatyövoiman ollessa laillista maataloudellisessa etelässä se lopulta kiellettiin kaupungistuneessa pohjoisessa. Silti rodullinen syrjintä oli levinnyt laajalle sekä pohjoisessa että etelässä. Monet osavaltiot ottivat käyttöön rotujenvälisen avioliiton kieltävän lain. Vuonna 1857 Yhdysvaltain korkein oikeus julisti, ettei tummaihoisilla ollut ”mitään oikeuksia, joita valkoihoisten tulisi kunnioittaa”. Sukupolvi sen jälkeen, kun sisällissota (1861-65) johti orjuuden loppumiseen Yhdysvalloissa, korkein oikeus määräsi, että ”erilliset, mutta samanarvoiset” mahdollisuudet tumma- ja valkoihoisille olivat perustuslaillisia. Tämä päätös laillisti julkiset värirajat, kunnes tuomioistuin muutti mielensä vuonna 1954. Vasta vuonna 1967 tuomioistuin kaatoi rotujen väliset avioliitot kieltävän lain.
Vuonna 1850 Yhdysvaltain kongressi loi Utahin Territorion ja Yhdysvaltojen presidentti asetti Brigham Youngin alueen kuvernööriksi. Kirkkoon liittyneet ja Utahiin muuttaneet etelävaltiolaiset orjineen toivat esiin kysymyksen orjuuden laillisuudesta territoriossa. Kahdessa ennen Utahin territorion laillistumista pitämässään puheessa tammi- ja helmikuussa 1852 Brigham Young julisti käytännön, joka rajoitti tummaihoiset miehet saamasta pappeutta. Samaan aikaan Brigham Young sanoi, että jonain päivänän tulevaisuudessa tummaihoiset kirkon jäsenet tulisivat ”saamaan kaikki oikeudet ja enemmänkin”, kuin mistä muut jäsenet nauttivat.
Perustelut tälle rajoitukselle toistivat laajalle levinneitä ajatuksia rodullisesta alempiarvoisuudesta, jota oli käytetty väiteltäessä tummaihoisten ”orjuuden” laillistamisesta Utahin territoriossa. Erään 1730-luvulta asti Yhdysvalloissa levitetyn näkemyksen mukaan tummaihoiset polveutuivat samasta sukuperästä kuin Raamatun aikainen Kain, joka tappoi veljensä Abelin. Tämän näkemykset hyväksyvät uskoivat, että Jumalan ”kirous” Kainille oli tumma ihonväri. Tummaihoisten orjuuttaminen nähtiin joskus Nooan pojanpojalle Kanaanille annettuna toisena kirouksena seurauksena Haamin tahdittomuudesta isäänsä kohtaan. Vaikkei orjuus ollut merkittävä tekijä Utahin taloudessa ja se lakkautettiin pian, pappeutta koskevat rajoitteet säilyivät.
Rajoituksen poistaminen
Jopa vuoden 1852 jälkeen oli ainakin kaksi tummaihoista mormonia, joilla oli pappeus. Kun yksi näistä miehistä, Elijah Abel, pyysi saada temppelipyhityksensä, hänen pyyntönsä hylättiin. Jane Manning James oli uskollinen tummaihoinen jäsen, joka ylitti tasangon ja asui Suolajärven kaupungissa, kunnes kuoli vuonna 1908. Hänkin pyysi päästä temppeliin; hänen sallittiin tehdä kasteita kuolleiden esivanhempiensa puolesta, mutta hän ei saanut osallistua muihin toimituksiin. Kainin kirousta käytettiin usein puolustuksena pappeus- ja temppelirajoituksiin. Vuosikymmenen vaihteessa levisi toinenkin selitys: tummaihoisten sanottiin olleen vähemmän urhoollisia taistelussa Lusiferia vastaan aikaisemmassa olemassaolossa. Seurauksena siitä heiltä rajoitettiin pappeus ja temppelin siunaukset.
Rotuerottelun lakkauttaminen alkoi tulla yleisemmäksi Amerikassa 1940-luvun lopulla sekä 1950-luvulla. Kirkon presidentti David O. McKay tähdensi, että rajoitus koski ainoastaan tummaihoisia, syntyperältään afrikkalaisia miehiä. Kirkko oli aina sallinut pappeuden Tyynenmeren saarelaisille ja presidentti McKay selvensi, että tummaihoisiset fijiläiset ja Australian alkuperäisasukkaat voitaisiin asettaa pappeuteen ja heidän keskuudessaan pantiin alulle lähetystyö. Etelä-Afrikassa presidentti McKay kumosi aiemman käytännön, joka vaati tulevia pappeudenhaltijoita jäljittämään sukujuurensa Afrikan ulkopuolelle.
Kuitenkin ottaen huomioon pitkän historian pappeuden pidättämisessä syntyperältään afrikkaisilta miehiltä kirkon johtajat uskoivat olevan tarpeen saada ilmoitusta Jumalalta käytännön muuttamiseen. He ponnistelivat jatkuvasti ymmärtääkseen, mitä heidän tulisi tehdä. Rukoiltuaan johdatusta presidentti McKay ei tuntenut vaikutusta poistaa kieltoa.
Kirkon kasvaessa maailmanlaajuiseksi sen yleinen tehtävä ”menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni” näytti yhä enemmän yhteensopimattomalta pappeus- ja temppelirajoitusten kanssa. Mormonin kirja julisti, että evankeliumin pelastussanoman tulisi mennä ”kaikille kansoille, suvuille, kielille ja kansakunnille”. Vaikkei sille ollut rajoituksia, kenet Herra kutsui ”tulemaan osaksi Hänen hyvyydestään” kasteen kautta, pappeus- ja temppelirajoitukset loivat merkittäviä rajoja. Tämä seikka kävi yhä selvemmäksi kirkon levittyessä kansainvälisiin paikkoihin, joissa oli monipuolinen ja kirjava rotuperintö.
Erityisesti Brasilia aiheutti monia haasteita. Toisin kuin Yhdysvalloissa ja Etelä-Afrikassa, joissa laillinen ja yleinen rasismi johti erittäin jakaantuneisiin yhteisöihin, Brasilia ylisti itseään sen avoimesta, hyvin toimivasta ja kirjavasta rodullisesta perinnöstään. Vuonna 1975 kirkko julisti, että temppeli tultaisiin rakentamaan São Pauloon, Brasiliaan. Temppelin rakentamisen edetessä kirkon johtajat tapasivat uskollisia tummaihoisia ja monenkirjavista syntyperistä tulevia mormoneja, jotka olivat avustaneet taloudellisesti ja muilla keinoilla São Paulon temppelin rakentamisessa. He ymmärsivät, etteivät pääsisi sisään tuohon pyhäkköön sen valmistuttua. Heidän uhrauksensa, kuten tuhansien nigerialaisten ja ghanalaisten kääntyminen 1960- ja 1970-luvuilla, koskettivat kirkon johtajia.
Kirkon johtajat pohtivat profeettojen, kuten Brigham Youngin, tekemiä lupauksia siitä, että tummaihoiset jäsenet saisivat jonain päivänä pappeuden ja temppelin siunaukset. Kesäkuussa 1978 ”vietettyään monia tunteja Suolajärven temppelin ylimmässä huoneessa anoen Herralta jumalallista johdatusta”, kirkon presidentti Spencer W. Kimball, hänen neuvonantajansa ensimmäisessä presidenttikunnassa ja kahdentoista apostolin koorumin jäsenet saivat ilmoituksen. ”Hän on kuullut rukouksemme ja ilmoituksen kautta vahvistanut, että kauan luvattu päivä on koittanut”, ensimmäinen presidenttikunta julisti 8. kesäkuuta. Ensimmäinen presidenttikunta sanoi heidän olleen ”tietoisia edeltävien kirkon profeettojen ja presidenttien antamista lupauksista” siitä, että ”kaikki kelvolliset veljemme tulevat saamaan pappeuden”. Ilmoitus kumosi rajoituksen pappeuteen asettamisesta. Se myös tarjosi temppelin siunaukset kaikille kelvollisille Myöhempien Aikojen Pyhille, miehille ja naisille. Ensimmäisen presidenttikunnan lausunto koskien ilmoitusta kanonisoitiin Oppiin ja Liittoihin Virallinen julistus 2:na.
Tämä ”ilmoitus pappeudesta”, kuten se yleisesti tunnetaan kirkossa, oli virstanpylväs ja historiallinen tapahtuma. Ne, jotka olivat tuolloin paikalla, kuvailevat sitä kunnioittavin ilmauksin. Gordon B. Hinckley, silloinen kahdentoista koorumin jäsen, muisti sen tällaisena: ”Huoneessa oli pyhä tunnelma. Minusta tuntui, kuin yhteys olisi avautunut taivaan valtaistuimen ja polvistuneen, anovan Jumalan profeetan ja hänen veljiensä välillä. Jokainen mies tuossa kehässä tiesi saman asian Pyhän Hengen voiman kautta. Kukaan meistä, joka oli paikalla tuossa tilaisuudessa, ei ollut täysin sama henkilö sen jälkeen. Eikä myöskään kirkko ole ollut aivan sama.”
Kirkon jäsenten reaktio oli ylivoimaisen positiivinen ympäri maailmaa kaikkien rotujen kesken. Monet Myöhempien Aikojen Pyhät itkivät ilosta kuullessaan uutiset. Jotkut kertoivat tunteneensa painon nousseen hartioiltaan. Kirkko alkoi asettaa afrikkalaisen syntyperän omaavia miehiä pappeuteen välittömästi ja tummaihoiset miehet ja naiset astuivat temppeleihin joka puolella maailmaa. Pian ilmoituksen jälkeen vanhin Bruce R. McConkie, apostoli, puhui uudesta ”valosta ja tiedosta”, joka oli poistanut aiemman ”rajoittuneen ymmärryksen”.
Kirkko tänään
Nykyään kirkko kieltää hyväksymästä menneisyydessä kehiteltyjä teorioita siitä, että tumma iho olisi merkki jumalallisesta epäsuosiosta tai kirouksesta, tai että se kuvastaa epävanhurskaita tekoja aikaisemmassa olemassaolossa; että rotujenväliset avioliitot ovat syntiä; tai että tummaihoiset tai minkä tahansa muun rodun ihmiset ovat millään tavoin alempiarvoisempia kuin kukaan muu. Kirkon johtajat nykyaikana yksiselitteisesti tuomitsevat kaiken rasismin, menneen ja nykyisen, kaikissa muodoissa.
Tuosta päivästä vuonna 1978 lähtien kirkko on katsonut tulevaan jäsenluvun kasvaessa nopeasti afrikkalaisten, afrikkalais-amerikkalaisten ja muiden afrikkalais-syntyperäisten keskuudessa. Vaikka kirkon yksilöllisten jäsenten asiakirjat eivät ilmaise henkilön rotua tai etnisyyttä, syntyperältään afrikkalaisten jäsenten lukumäärä on nyt satoja tuhansia.
Kirkko julistaa, että pelastus Jeesuksen Kristuksen kautta on mahdollinen koko ihmiskunnalle Jumalan säätämien ehtojen mukaisesti. Se vakuuttaa, että Jumala ”ei erottele ihmisiä” ja julistaa painokkaasti, että kuka tahansa onkaan kelvollinen – huolimatta rodusta – on Hänen suosiossaan. Kirkon opetukset Jumalan lapsista ilmenevät jakeessa toisessa Nefin kirjassa: ”Eikä [Herra] torju ketään niistä, jotka tulevat Hänen luoksensa, mustia eikä valkoisia, orjia eikä vapaita, miehiä eikä naisia; … kaikki ovat Jumalalle yhdenvertaisia, sekä juutalaiset että pakanat.”
Alkuperäinen artikkeli on julkaistu osoitteessa lds.org. Artikkelin on suomentanut Hanna-Martta Maljanen.
